Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Pienimmät tyypit aiheuttavat suurimmat ilon läikähdykset. Kannattaa kokeilla, vaikka ruuhkabussissa.

Aamulla sängynpohjalta kuuluva jokellus ja vauvankasvojen mitalta revähtävä hymy. En keksi hetkeä, joka aiheuttaisi samanlaisen, koko kehon läpi hulahtavan ilon ja onnen tunteen.

Usein siihen sekoittuu myös häkeltynyttä kiitollisuutta: edellinen yö saattoi olla huono, vauvalla vääntää vatsaa ja itsellä kiristää hermo. Sängyssä köllöttelee kuitenkin aamulla tyyppi, joka ei näytä vanhoja muistelevan. Olenko ansainnut tällaista vastaansanomatonta hymyä? Osaanhan arvostaa tuota pohjatonta iloa? Uuden aamun tuomaa aina uutta mahdollisuutta.

Sängyssä köllöttelee kuitenkin aamulla tyyppi, joka ei näytä vanhoja muistelevan.

Vauvan ensimmäiset hymyt ovat lähimmille suunnattuja ja toki ihan hengissäsäilymisviettiäkin: kun hymyilen sinulle, ethän voisi kuin rakastaa, helliä ja huolehtia? Pian pieni ihminen kuitenkin testaa valloittavuuttaan myös ulkomaailmaan.

Aina se ei ole helppoa. Olimme kahdeksankuisen tyttäremme kanssa reissussa toisella puolella maailmaa, ja lapsemme sai kahden viikon ajan käsittämättömän määrän iloista huomiota kohtaamiltamme, entuudestaan tuntemattomilta ihmisiltä.

Voi sitä leveää hymyä ja tuikkivia silmiä, jotka sen jälkeen yrittivät sitkeästi ottaa kontaktia ihmisiin täkäläisessä ruuhkabussissa. Eihän se samalla tavalla toiminut, ja hetken päästä, vailla vastakaikua, tyttäreni into hiipui.

Itselleni jäi kuitenkin niiltä ajoilta salainen pahe: täpötäysissä liikennevälineissä, niissä hetkissä, kun äidin tai isän energia menee vaunujen pystyssä pitämiseen tai nyrpeimpien matkustajien olet tiellä -katseiden kestämiseen, hakeudun katsekontaktiin pienten haalarityyppien kanssa ja väläytän ystävällisimmän hymyni.

Vastaus tulee yleensä heti. Ja samassa, ilon läikähdys.

Vauva-lehden pääkirjoitus 11/2017.