"Raskausaikana ajattelin, että menevä elämä ei olisi mahdollista vauvan kanssa. Vauvan ensimmäisten kymmenen viikon aikana olimme kuitenkin matkustaneet junalla, yöpyneet hotellissa ja syöneet ravintolassa. Kuvitus: Jenni Väre
"Raskausaikana ajattelin, että menevä elämä ei olisi mahdollista vauvan kanssa. Vauvan ensimmäisten kymmenen viikon aikana olimme kuitenkin matkustaneet junalla, yöpyneet hotellissa ja syöneet ravintolassa. Kuvitus: Jenni Väre

Raisa Mattila ei ollut koskaan kuullutkaan, että vastasyntyneen kanssa pitäisi pesiä kotioloissa. Hän suuntasi synnytyksen jälkeen vauva mukanaan kahviloihin, kavereille ja reissuille. Olisiko vauva-arki sittenkin pitänyt rauhoittaa?

Se on niitä muistiin painuvia hetkiä, joina ihastus vaihtuu kauhistukseen sekunnissa.

Olen saapunut puolisoni ja vastasyntyneen vauvani kanssa lähipizzeriaan. On elokuisen lauantain aurinkoinen alkuilta, lapseni elämän toinen lauantai.

Helteellä kotona on aivan liian kuumaa kokkailuun, joten illalliseksi on hankittava jotakin valmista. Miksi emme jättäisi saman tien ruokailusta syntyviä tiskejäkin ravintolan hoidettavaksi?

Rauhallisessa salissa valitsemme itsellemme pöydän, jonka vieressä on hyvin tilaa vaunuista irrotetulle kopalle ja siellä uinuvalle vauvalle. Viereisessä pöydässä ruokailevat rouvat ihastelevat päätöstämme tulla vauvan kanssa ravintolaan.

Toinen rouvista tiedustelee hymyillen pienokaisemme ikää. Yksitoista päivää, vastaamme siis puolisoni kanssa yhteen ääneen.

– Yksitoista kuukautta, rouva myhäilee.

Kun korjaamme kuukaudet vuorokausiksi, rouvan hymy hyytyy.

– Eikö täällä ole aivan liian meluisaa niin pienelle lapselle? hän kysyy epäilevän näköisenä hiljaisessa ravintolasalissa.

Kysymyksestä mieleeni jysähtää epävarmuus, jonka kanssa minä kamppailen pari seuraavaa vuotta. Onko vauvan kanssa ok elää menevää elämää?

”Eikö täällä ole aivan liian meluisaa noin pienelle lapselle?”

Ennen pizzeriavierailua on tapahtunut seuraavaa: Olen synnyttänyt esikoiseni. Terve vauva syntyy keskellä kauneinta kesää. Sairaalasta kotiin päästyämme sekä vauva että me vanhemmat osaamme jo vaikka mitä: imemisen, syöttämisen, vaipanvaihdon.

Kaikkea sairaala-aikakaan ei toki opeta. Esimerkiksi sitä, miten pienen vauvan kanssa matkustetaan bussilla. Jollakin ilveellä meidän on silti päästävä takaisin sairaalaan vauvalle määrättyyn tarkastukseen. Kotipäiviä on takana kaksi, vauvalla elinpäiviä kahdeksan. Minua epäilyttää, mutta puolisoni on ehdottoman varma siitä, että pienenkin vauvan kanssa voi matkustaa bussilla.

Heittelevätkö kaikki bussit ajaessaan näin paljon? pohdin kyytiin päästyämme ja puristan rystyset tiukkoina vaunupaikalle kärrättyjen kulkupeliemme kahvaa. Koko viisitoistaminuuttisen matkan aikana en pysty ajattelemaan muuta kuin varmasti ihan pian kirskahtavia jarruja ja äkillisen stopin kumoon keikauttamia vaunuja.

Mutta mitään pahaa ei tapahdu. Perillä selviää, että olen jännittänyt turhaan myös ensimmäistä julkisella paikalla tapahtuvaa imetystä. Lapsi syö rintaa sairaalan odotusaulassa kuin vanha tekijä. Sisälläni kytee riemu. Olen varma siitä, että maailmani on ihan pian avautumassa uudelleen.

Koska kaikki on mennyt hyvin ensimmäisellä yhteisellä reissullamme, päättelen, että reissuelämää voi hyvin jatkaa.

Tutuista ympyröistä poistuminen opettaa ainakin kahta asiaa: arjen pikku vastoinkäymisten sietämistä ja tervettä perspektiiviä.
Tutuista ympyröistä poistuminen opettaa ainakin kahta asiaa: arjen pikku vastoinkäymisten sietämistä ja tervettä perspektiiviä.

Raskausajan käytin jalkojeni turvotuksen sadatteluun ja turhan murehtimiseen. Surin eniten sitä, että joutuisin vauva-arjen myötä muka luopumaan kaikesta sellaisesta, mikä tekee minut onnelliseksi. Tykkään elää menevää elämää ja tavata ystäviä kahviloissa. Yhdeksän kuukautta ajattelin, että sellainen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista vauvan kanssa. Nyt, kun vauva on vatsanahkani paremmalla puolella, jo ensimmäinen bussimatka todistaa käsitykseni vääriksi. Koska kaikki on mennyt hyvin ensimmäisellä yhteisellä reissullamme, päättelen, että reissuelämää voi hyvin jatkaa.

Mies on vielä isyyslomalla, kun pienelle perheellemme alkaa jo vakiintua oma rytmi. Joka aamu suuntaamme kolmisin ovesta ulos, edes talomme kivijalassa sijaitsevaan kahvilaan yksien kupposten ajaksi.

Sen verran epävarmoja me, ensikertalaiset vanhemmat, olemme, että käännymme neuvolan terveydenhoitajan puoleen.

Synnytyssairaalasta saadussa lappusessa nimittäin lukee, että pienen vauvan kanssa ei saisi liikkua suurissa väkijoukoissa. Vastasyntyneillä ei ole rokotteiden tai vastustuskyvyn tarjoamaa suojaa, ja siksi pienokaiset ovat erityisen alttiita tartunnoille. Selvä se, tuumaamme, ja jätämme kauppakeskukset väliin. Mutta voiko vauvan kanssa mennä huoletta vaikkapa kahvilaan? Tätä kysymme vastaanotolla.

Terveydenhoitajan kasvoille ilmestyy ystävällinen hymy. Eihän pieniä vauvoja kielletä tuomasta terveyskeskuksiinkaan, ja niissä vasta tauteja liikkuukin, hoitaja vastaa ja lisää:

– Kyllä elämä kantaa.

Ne sanat painuvat syvälle mieleeni, ja oloni tuntuu hetken kevyeltä ja itsevarmalta.

Muutaman päivän kuluttua illastamme lähiravintolassa, kun tuntematon nainen kertoo meille, ettei vastasyntyneen vauvan kanssa sentään ihan mihin tahansa voi mennä.

Ensimmäinen junamatka sadan kilometrin päähän kotoa. Ensimmäinen hotelliyö. Ensimmäinen käynti hienossa ravintolassa. Siinä eräitä kokemuksia, joita lapsellemme ehtii kertyä kymmenen ensimmäisen elinviikkonsa aikana.

Tiedän, että minä ja puolisoni olemme monella tavalla etuoikeutetussa asemassa. Terveenä syntyneelle lapselle ei puhkea koliikkia tai pahoja vatsavaivoja. Niiden sijaan hän oppii nopeasti nukkumaan pitkien päiväunien lisäksi katkottomia yöunia.

Myös imetys julkisilla paikoilla sujuu minulta ja vauvalta kerta kerran jälkeen paremmin. Se ei ole ihme, sillä olemme pian puuhassa varsinaisia konkareita. Vauva nimittäin saattaa hyvinkin haluta olla rinnalla tunteja putkeen. Imetysmaratonit eivät katso paikkaa: sellainen saattaa tulla eteen sekä kotisohvalla että ystävien puutarhajuhlissa.

Sinä iltana istun pehmeäksi topatussa puutarhatuolissa hieman syrjemmällä muista. Kaverit käyvät vuorollaan juttelemassa kanssani. Vaihdan vauvaa rinnalta toiselle, enkä juuri nyt voisi olla iloisempi, vaikka en pääsekään nousemaan tuolistani edes vessaan ennen kotiinlähtöä.

Vähät vessahädästä, kunhan kesä, vauva ja ystävät mahtuvat kaikki samaan hetkeen.

Ei, en todellakaan ajattele, että kaikkien vanhempien pitäisi elää lastensa kanssa samanlaista elämää kuin minä elän omaani. Kun vauva on ihan pieni, en itse asiassa juurikaan ajattele sitä, millaista elämää muissa perheissä eletään.

Ikkunoita muiden elämään on tarjolla rajallinen määrä: kaveripiirissäni ei ole vielä kovin monia lapsia, enkä vietä aikaani netin keskusteluryhmissä.

Pizzeriassa kohdatun naisen kommentti vauvalle sopivista ja epäsopivista paikoista on toki jysähtänyt takaraivooni, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistun pitkään pitämään sen juuri siellä. Taka-alalla.

Oikeasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä pesimisvaihe tarkoittaa, sillä kuulen sanan nyt ensimmäistä kertaa.

Kunnes eräänä päivänä kaverini, jo kouluikäisen lapsen vanhempi, intoutuu muistelemaan oman lapsensa vauva-aikaa. Se oli ihanaa mutta raskasta aikaa, kaverini kertoo. Erityisen raskaalta hänestä tuntui vastasyntyneen pesimisvaihe.

Mutisen epämääräisesti, että tiedän tunteen. Oikeasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä pesimisvaihe tarkoittaa, sillä kuulen sanan nyt ensimmäistä kertaa. Ei siitä puhuttu neuvolassa eikä synnytyssairaalassa. Olenko missannut jotakin elintärkeää?

Sulkeudun vessaan googlaamaan.

Hakukoneen avulla minulle selviää, että monet vanhemmat tosiaan vetäytyvät synnytyksen jälkeen vapaaehtoiseen vauvakuplaan kodin seinien sisäpuolelle. Pienen kanssa pesitään aivan kirjaimellisesti: ensimmäisiä päiviä ja viikkoja rytmittävät imetyskerrat, vauvan torkahtelut, mikron kilahdus einesaterian valmistumisen merkiksi, netissä luonnehditaan.

Kurkkuani kuristaa, sillä me olemme pesineet kotisohvan lisäksi kahviloissa, puistoissa ja kavereiden luona. Painan selainikkunan kiinni ja putoan syvän katumuksen valtaan.

Mielessäni kiertää kysymys: olemmeko me hoitaneet hommat väärin vai todella väärin?

Tiedän olevani hyvä vanhempi juuri silloin, kun pääsen viettämään lapseni kanssa aikaa myös kodin ulkopuolelle, vaikka ”kodin ulkopuolinen elämä” tarkoittaisikin pääasiassa imettämistä eri osoitteissa.

Silti mielessäni kiertää kysymys: olemmeko me hoitaneet hommat väärin vai todella väärin?

Lapsen kanssa on ok elää siten kuin perhe itse haluaa, vastaa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantala. Toki lain ja terveen järjen rajoissa.

– Ympäristö, jossa vanhempi liikkuu, on lapselle hänen normaalinsa. Lapselle on sinänsä aivan sama, missä ollaan, kunhan vanhempi kiinnittää häneen huomiota silloin, kun lapsi huomiota tarvitsee, ja malttaa lähteä pois tilanteista ja paikoista, joissa lapsi ei enää jaksa olla, Rantala sanoo.

– Vauvaa on mahdollista huomioida missä vain, ja kääntäen vauvaa on mahdollista laiminlyödä paikasta riippumatta. Kotona pesiminen ei automaattisesti suojaa lasta esimerkiksi huomiotta jättämiseltä. Tietty paikka ei anna lapselle huomiota, sen tekee vanhempi.

”Pesiä voi myös rintarepussa tai vanhempien rakastavan katseen alla, vaikka ympärillä olisikin jotakin muuta kuin kodin seinät.”

Rantalan mukaan ohjeella rauhoittaa vauvaelämän alkuaika on silti pointtinsa, sillä ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana tapahtuu paljon. Synnyttänyt toipuu synnytyksestä. Vanhempi opettelee syöttämään ja vauva syömään. Ja mikä olennaisinta, molemmat opettelevat yhteistä viestintää: vauva tarpeiden ilmaisua ja vanhempi ilmaisujen tulkintaa.

– Minun mielestäni pesimisvaihe tarkoittaa tietyn paikan, kuten kodin, sijasta yleisesti uuden elämän alkuvaihetta, jossa on erityisen tärkeää suunnata vauvaan huomionsa aina, kun vauva sitä tarvitsee. Pienelle vauvalle täytyy rakentaa maailmaa ja käsitystä siitä, että oma vanhempi on täällä häntä varten.

Joidenkin mielestä sellainen onnistuu parhaiten kotona.

– Silti pesiä voi myös rintarepussa tai vanhempien rakastavan katseen alla, vaikka ympärillä olisikin jotakin muuta kuin kodin seinät, Rantala vakuuttaa.

Kun lapsi on kaksi vuotta, lennämme lomalle suurkaupunkiin.

Uhmaiästä huolimatta hän on aika mukavaa reissailuseuraa. Tokihan ravintolaruokailut saattavat katketa juoksentelukohtaukseen ja pikaiseen poistumiseen, eikä uni välttämättä tulekaan, jos ympärillä on paljon jännää katseltavaa.

Oman kokemukseni mukaan tutuista ympyröistä poistuminen opettaa erityisen tehokkaasti kahta asiaa: arjen pikku vastoinkäymisten sietämistä – ja tervettä perspektiiviä.

Helteisessä suurkaupungissa monet perheet ovat paenneet kohoavaa sisälämpötilaa kaupungin kaduille ja puistoihin. Kantorepuissa ja -liinoissa uinuu selvästi alle kuukauden ikäisiä vauvoja.

Pienet eivät lue karttoja eivätkä tajua kelloista. Tuskin sillä on lapsen näkökulmasta paljonkaan väliä, missä ollaan ja milloin, jos joka tapauksessa lähimpänä itseä hikoaa tutun ihmisen iho.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”