Hyvässä kengässä ensimmäiset askeleetkin tuntuvat varmoilta. Kuva: iStockphoto
Hyvässä kengässä ensimmäiset askeleetkin tuntuvat varmoilta. Kuva: iStockphoto

Monen lapsen kengät ovat liian isot, pienet tai kovat. Hyvät popot tukevat jalan kehitystä, ja niissä on kiva liikkua.

1. Pitäisikö ensikengiksi hankkia jäykät vai pehmeät kengät?

Käsitys siitä, että kenkien tulisi olla mahdollisimman tukevat, on vanhentunut. Hyvät kengät taipuvat, kiertyvät ja joustavat joka suuntaan. Niissä on ohut, tasainen pohja ja pehmeät, hiostamattomat materiaalit. Lapsen jalkaterä tykkää liikkeestä, ja siksi sitä ei saa kahlita liian jäykillä kengillä. Lasten kengissä ei saisi olla korkoa.

Paljain jaloin liikkuminen aktivoi ja vahvistaa jalkaterien lihaksia ja harjoittaa varpaiden ja nilkan liikelaajuuksia. Kävelyn tulisi muistuttaa paljain jaloin kävelemistä, ja sitä varten on kehitetty niin sanottuja kevyt- ja paljasjalkakenkiä. Ne sopivat myös ensikengiksi ja taaperoille.

2. Ovatko putkivartiset talvikengät tai kumpparit hyvät jalan terveyden kannalta?

Kumi- ja talvisaappaisiin pätee sama ajatusmalli kuin muihinkin kenkiin, eli mahdollisimman taipuva, ohutpohjainen ja kiertyvä saapas on paras. Ulkopohjan tulisi olla ohut, kiertolöysä ja päkiästä taipuva. Kiertolöysä tarkoittaa sitä, että kun tarttuu toisella kädellä kengän kärkeen ja toisella kantaosaan ja kiertää niitä eri suuntiin, pitäisi kengän taipua kuin tiskirätti.

3. Entäpä Crocs-tyyppiset muovisandaalit?

Niitä voi käyttää väliaikaisesti, ei ensisijaisina kesäkenkinä. Muovisandaalit ovat usein erittäin leveitä, jolloin lapsen kapea jalkaterä pääsee liikkumaan liikaa kengän sisällä aiheuttaen rakkoja, hiertymiä ja ihorikkoja. Liika väljyys tekee kengästä myös epävakaan, eikä jalkaterä pysy kengässä paikallaan sivu- ja pituussuunnassa. Muovisandaaleissa on harvoin kunnollista kiinnitystä, esimerkiksi remmejä, eli ne eivät pysy hyvin jalassa. Muovi voi olla myös hyvin liukas erilaisilla alustoilla liikuttaessa, ja siinä saattaa olla allergisoivia aineita.

4. Tarvitseeko yksivuotiaan lattajalka lisätukea?

Ei tarvitse. Se tarvitsee aktivointia, esimerkiksi kävelyä paljain jaloin vaihtelevilla alustoilla.

Lattajalka on normaali pienellä lapsella, sillä jalkaterän luut ovat vielä rustomaisia ja nivelsiteet löysiä. Lattajalassa jalan sisäkaari puuttuu, ja kantaluu on vinossa, puhutaan linttaan astumisesta. Sisäkaari kehittyy 6–7-vuotiaaksi saakka.

5. Tarvitaanko milloinkaan tukipohjallisia?

Tukipohjallisista käytetään harvoin ja vain erittäin vaikeissa lattajalkaongelmissa.

Jos lapsella on voimakas kantaluun virheasento, kannattaa hakeutua jalkaterapeutin vastaanotolle. Jalkaterapeutti ohjaa kenkien valinnassa ja jalkavoimistelussa.

6. Pitääkö lapsen kengissä olla kasvunvaraa?

Kyllä, ensikengistä alkaen. Lapsen jalkaterä kannattaa mitata kahden kuukauden välein, sillä se kasvaa sykäyksittäin. Jalka turpoaa päivän mittaan, joten ilta on otollisin mittausajankohta. Seisovan lapsen jalan ääriviivat voi piirtää paperille, näin saa selville myös jalkaterän leveyden. Luotettavin tapa mitata kengän sisäpituus on käyttää Plus12 -jalkamittaa, jossa on valmiina 12 milliä käynti- ja kasvuvaraa. Mittoja myydään apteekeissa.

Kenkiä hankittaessa jätetään pisimmän varpaan päähän noin 17 milliä kasvu- ja käyntivaraa. Sen enempää kasvuvaraa ei kannata varata. Kengät ovat jääneet pieniksi, kun käyntivaraa on alle 12 milliä. Harvalla on saman kokoiset jalat, ja kenkäkoko valitaan aina isomman jalan mukaan. Kenkiä ei kannata ostaa pelkästään kokonumeron perusteella. Kokonumerointi ei ole standardoitua, ja koot vaihtelevat suuresti.

7. Entä sukat ja sisätossut?

Tutkimusten mukaan jopa noin puolella lapsista on liian pienet kengät, joten todennäköisesti tilanne on sama sukissakin. Liukuestesukat toimivat sisätiloissa, mutta ulkoilusukkina niitä ei kannata käyttää, sillä jarrut estävät jalan normaalin liikkeen kengässä. Tarhatossuiksi sopivat joustavat nahkatossut.

8. Mitä kenkämateriaaleja kannattaa valita?

Hengittävä, ihoystävällinen ja myrkytön materiaali on paras. Hengittävä materiaali kuljettaa tehokkaasti kosteuden pois kengästä ja pitää ihon kuivana. Sellaisia ovat tekstiilit, polyamidi, mikrokuitu, pinnoittamaton nahka ja tex-kalvomateriaalit.

9. Kuinka monta kenkäparia lapsi tarvitsee vuodessa?

Lapsen jalkaterä kasvaa keskimäärin kaksi tai kolme numeroa vuodessa. Nopeimmassa kasvuvaiheessa 2–6-vuotiaana lapsi voi tarvita jopa viisi paria kenkiä vuodessa. Samanaikaisesti käytössä tulisi olla ainakin kaksi paria, kolmekaan ei ole liikaa.

10. Voiko lasten kenkiä kierrättää?

Hyväkuntoisia kenkiä, myös ensikenkiä, voi kierrättää perheen ja tuttavien kesken, kuluneita ei. Ennen kierrättämistä kannattaa tarkastaa, ettei kantakupissa tai pohjassa ole kallistumisen eli niin sanotun linttaan astumisen merkkejä. Kirpputorilöydöistä ei voi olla varma, ettei edellisellä käyttäjällä ole ollut esimerkiksi syyliä tai jalkasientä. Taaperoilla ne ovat toki hyvin harvinaisia.

Asiantuntija terveystieteiden tohtori ja jalkaterapeutti (AMK) Minna Stolt Turun yliopiston hoitotieteen laitokselta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”