Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Lämpimät välit sisaruksiin kantavat läpi elämän. Tehokkain keino sisaruskateuden torjumisessa on vanhempien huomio.

Vauva ja kolmevuotias tapittavat toisiaan tiukasti silmiin. Tuleekohan heistä tiimi, jolla on yhteiset omat juttunsa ja jaettu huumori? Vai tappelupukarit, jotka kadehtivat toisiaan ja kilpailevat kaikessa?

Sisarusten välinen suhde on todennäköisesti elämän pisimpiä ihmissuhteita. Vanhemmat usein toivovat sisaruksista paitsi leikkiseuraa toisilleen, myös läheistä uskottua aikuisuuteen saakka. Kuitenkin vasta aika paljastaa, miten hyvin perheen lasten kemiat sopivat yhteen ja miten läheisiä heistä kasvaa.

– Synnynnäinen temperamentti vaikuttaa paljon siihen, miten lapset tulevat toimeen keskenään, toteaa psykologian tohtori, tutkija Venla Berg Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksesta.

Pieni ikäero lisää riitoja

Jos lapsilla on tuliset tai keskenään hyvin erilaiset temperamentit, riitoja voi syttyä herkemmin etenkin lasten ollessa pieniä.

Ajan myötä ihminen oppii tulemaan paremmin toimeen oman temperamenttinsa kanssa, ja kyky hallita kiivastumistakin kehittyy. Pikkulapsivaiheessa vanhempia voidaan kuitenkin tarvita paljon tueksi, jotta yhteisleikit sujuisivat.

Temperamentin lisäksi myös sukupuoli ja ikäero vaikuttavat siihen, millainen sisarussuhteesta muodostuu.

Erityisen mutkattomat ovat isosiskon ja pikkuveljen välit.

Siskon ja veljen välillä on tutkimusten mukaan keskimäärin vähemmän riitoja kuin siskosten tai veljesten kesken. Erityisen mutkattomat ovat isosiskon ja pikkuveljen välit.

Pienellä ikäerolla syntyvät lapset saattavat leikkiä enemmän keskenään, mutta myös kahnauksia tulee enemmän.

– Mitä pienempi ikäero on, sitä samankaltaisemmat tarpeet lapsilla on suhteessa vanhempiin. Siksi heille voi tulla myös enemmän riitaa vanhempien huomiosta, Berg selittää.

Esikoisen elämässä uusi tulokas merkitsee aina suurta mullistusta. Hän saa totutella siihen, että perheessä onkin nyt joku pienempi ja avuttomampi. Erityisen kova paikka se on pikku taaperolle, joka kaipaa vielä paljon vanhempien huolenpitoa. Nelivuotiaalla alkaa olla jo muitakin kiinnostuksia, ja kaverisuhteet tulevat yhä tärkeämmiksi. Myös muutoksesta keskusteleminen on isomman lapsen kanssa helpompaa.

Paras lääke kateuteen

Ikäerosta riippumatta sisaruskateuden torjumisessa tehokkain keino on vanhempien huomio. Mitä pienempi esikoinen on, sitä enemmän hänkin tarvitsee vielä hoivaa ja syliä. Vähän isommalle lapselle vanhemman kanssa tehty kauppareissu ilman vauvaa tai yhteinen keskittynyt hetki legojen äärellä pikkusisaruksen nukkuessa voi olla tärkeä juttu.

Kannattaa muistaa, että esikoinenkin on oikeasti vielä pieni.

Kolmevuotias saattaa vanhempien silmissä alkaa näyttää hetkessä jättiläiseltä, kun rinnalla on pikkuinen vastasyntynyt. Silti kannattaa muistaa, että esikoinenkin on oikeasti vielä pieni.

– Jos perheessä on kaksi vanhempaa, toinen voisi antaa enemmän huomiotaan esikoiselle, kun vauva vie paljon toisen huomiota, Berg neuvoo.

Toisaalta isosisaruksen on hyvä saada myös vauvaa hoitavan vanhemman kanssa kahdenkeskisiä hetkiä. Jos perheellä on tukenaan isovanhempia ja muita sukulaisia, heidän roolinaan voisi olla ottaa isompia lapsia erityisesti huomioon. Jos koko suku pyörii vauvan ympärillä, esikoinen voi kokea itsensä syrjäytetyksi.

Itkukääröstä kaveriksi

Taas tuo tyhmä vauva vain itkee! Eihän siitä ole mitään iloa! Tuore isoveli yrittää suutuspäissään muksaista vauvaa.

Esikoisesta voi aluksi tuntua turhauttavalta, kun odotettu leikkikaveri ei osaakaan vielä mitään. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee vanhempien apua tunteidensa hallintaan.

– Vaikka pienikin pystyy jo tuntemaan empatiaa, tietoinen asettuminen toisen asemaan kehittyy vähitellen, Berg sanoo.

Pari-kolmevuotiaan on vielä vaikea hillitä reaktioitaan, eikä hän aina ymmärrä, millaisin ottein vauvaa kohdellaan. Se on opetettava kärsivällisesti kädestä pitäen.

Sisarussuhteen rakentaminen kannattaa aloittaa esikoisen kanssa jo odotusaikana juttelemalla vauvasta ja vaikkapa tutkimalla yhdessä vauvalle hankittuja tarvikkeita. Jos mahdollista, kannattaa vierailla vauvaperheissä ja kertoa lapselle, millaisia pienet vauvat ovat. Se antaa realistisemman kuvan tulevasta. Pikkukaverista ei ihan heti saa seuraa jalkapallokentälle tai barbileikkeihin.

Sisarusten välille syntyy ihan omanlaisensa yhteys.

Vauva ottaa silti omalla tavallaan jo yllättävänkin pian kontaktia myös isosisarukseen. Siskon tai veljen hassut jutut, ilmeet ja leikkialoitteet alkavat kiinnostaa. Isosisarus onkin ehkä se, joka saa vauvasta irti hersyvimmät hymyt. Sisarusten välille syntyy ihan omanlaisensa yhteys, ja ajan myötä yhdessäolo tuottaa enemmän ja enemmän molemminpuolista iloa.

Epäreiluus katkeroittaa

Toisen lapsen tulo perheeseen on uudenlainen tilanne vanhemmillekin.

Tällä kertaa ei voikaan keskittyä vain vauvaan, kun esikoinen huutaa vieressä mustasukkaisuuttaan. Alku voi tuntua kaoottiselta, mutta arki tasoittuu kyllä.

Vaikka mustasukkaisuuden tunteet ovat yleisiä, suurin osa esikoisista sopeutuu pikkusisaruksen syntymään tutkimusten mukaan hyvin. Hyväksymistä helpottaa, kun suhde vanhempiin on hyvä ja lämmin.

Hyvät suhteet ikään kuin tarttuvat ja vahvistavat toisiaan perheen sisällä.

Tärkeimpiä tekijöitä hyvän sisarussuhteen syntymiselle onkin turvallinen ja rakastava ilmapiiri perheessä. Tutkimusten mukaan äidin lapsille jakama hellyys ja huomio lujittaa myös sisarusten välistä kiintymystä.

– Hyvät suhteet ikään kuin tarttuvat ja vahvistavat toisiaan perheen sisällä, kirjoittaa sosiologi, perhetutkija Anna Rotkirch kirjassaan Yhdessä – Lapsen kasvatus ei ole yksilölaji.

Eniten sisarussuhdetta kuormittaa se, jos vanhemmat kohtelevat lapsia epätasapuolisesti.

– Jos yksi lapsi kokee, että toisesta tykätään enemmän, se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Samoin se, jos toisella on samassa iässä ihan eri säännöt kuin itsellä, Venla Berg sanoo.

Kokemukset epätasapuolisesta kohtelusta lapsuudessa rasittavat sisarusten välejä vielä aikuisenakin.

Pienetkin lapset tajuavat, että eri ikäisiä lapsia koskevat erilaiset rajoitukset ja odotukset. Yksivuotiaan ei tarvitse vielä osata samoja asioita kuin nelivuotiaan.

Samoin lapset pystyvät Bergin mukaan ymmärtämään sen, että vaatimuksia jossain määrin säädetään kunkin lapsen yksilöllisten piirteiden mukaan.

– Ongelmaksi epätasapuolinen kohtelu muodostuu silloin, jos se ei tunnu perustuvan mihinkään, Berg sanoo.

Kokemukset epätasapuolisesta kohtelusta lapsuudessa rasittavat herkästi sisarusten välejä vielä aikuisenakin, kertoo Suomen Akatemian rahoittamassa Sukupolvien ketju -hankkeessa hiljattain tehty tutkimus.

Jos taas suhde sisarusten välillä on lapsena hyvä, se ennustaa läheisiä välejä myös aikuisiällä. Lämpimät suhteet sisaruksiin kantavat läpi elämän.

Lähteenä lisäksi: Taina Laajasalo ja Silja Salmi: Kun kolmesta tulee neljä. Opas toisen lapsen saaville perheille.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”