Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Nukkuminen on taito, jonka opettelun voi aloittaa heti, kun vauva on syntynyt. Ei unikoulussa huudattamalla, vaan hellästi pienin askelin.

Puolivuotias herää tunnin välein huutamaan, kun huomaa turvallisen rinnan kadonneen suustaan. Taas pitää nousta silmät ristissä hyssyttämään. Jokainen yö kasvattaa univelkaa, ja päivät kuluvat kuin sumussa.

Sellaista se vain nyt on, vauva-aika.

Mutta täytyykö sen olla?

Odottaessaan toista lastaan kustannustoimittaja Laura Andersson mietti, miten esikoisen kanssa tutuksi tulleet uniongelmat voisi välttää. Hän ryhtyi selvitystyöhön: Miten vauvan uneen suhtaudutaan muissa maissa? Miten toimivat perheet, joissa vauva nukkuu hyvin?

Usein vain pidetään peukut pystyssä ja toivotaan parasta.

– Meillä Suomessa usein vain pidetään peukut pystyssä ja toivotaan parasta. Jos vauva sitten ei nuku, joskus vuoden tienoilla ryhdytään unikouluun, Andersson sanoo.

Unen voi kuitenkin nähdä myös oppimisprosessina, joka alkaa heti, kun vauva on syntynyt.

Opettamisella Andersson tarkoittaa hyvin helliä, vähittäisiä keinoja, joilla luodaan nukahtamiselle otolliset olosuhteet. Varsinaista unikoulua ei alle puolen vuoden ikäiselle voisikaan pitää.

– Siitä ei ole mitään hyötyä, sillä vauva ei ole siihen kypsä, sanoo lääketieteen tohtori, lastenneurologian erikoislääkäri Outi Saarenpää-Heikkilä Tampereen yliopistollisesta sairaalasta.

Unirytmi on avainsana

Vastasyntynyt nukkuu noin 20 tuntia vuorokaudessa. Unijaksot ajoittuvat aluksi miten sattuu, mutta vähitellen vuorokausirytmi vakiintuu. Neljään kuukauteen mennessä valtaosa vauvoista nukkuu yöllä 5–6 tunnin yhtenäisen jakson.

Rytmin löytymistä voi tukea pienin vihjein heti ensimmäisistä viikoista alkaen. Päivällä pidetään valot päällä ja touhutaan, illalla rauhoitutaan ja himmennetään valoja.

Öiden sujumiseen vaikuttaa paljon se, miten ja mihin vauva tottuu nukahtamaan. Katkonaisen unen taustalla on usein uni­assosiaatio: vauva yhdistää nukahtamisen kanniskeluun tai imetykseen. Herätessään hän reagoi, kun tilanne onkin muuttunut.

Saarenpää-Heikkilä neuvoo totuttamaan vauvan nukahtamaan niin, ettei vauva yhdistä imetystä ja unta. Sen voi tehdä lempeästi: rinta otetaan varovasti vauvan suusta ennen kuin tämä vaipuu uneen.

Tähän päätyi myös Laura Andersson.

– Vähitellen kannattaa hakea sitä suuntaa, ettei vauva joka heräämisellä tarvitsekaan maitoa tai syliä. Vaikka imettääkin, ei alkukuukausien tahdilla tarvitse jatkaa yksivuotiaaksi asti.

Imetänkö vai nukunko?

Sotivatko unineuvot sitten imetysihanteita vastaan? Niin ei tarvitse olla.

Imetysvälien lempeä pidentäminen pidentäminen ei sovi imetysihanteita vastaan.

Ensimmäisten viikkojen jälkeen yöllisten imetysvälien lempeä pidentäminen ei ole haitallista lapsen ravinnonsaannin kannalta, Saarenpää-Heikkilä sanoo. Vauva kyllä syö aamulla senkin edestä.

– Minulle on vieras ajatus, että lapsentahtisuus viedään niin äärimmilleen, että kun lapsi on yksivuotias, koko perhe on ihan loppu, Saarenpää-Heikkilä sanoo.

Jos kuitenkin haluaa imettää tiuhaan öisinkin ja nukuttaa lapsen rinnalle, niin voi lääkärin mukaan tehdä. Silloin on kuitenkin hyväksyttävä se, että yöt ovat katkonaisia ja tavoista voi joutua opettelemaan myöhemmin eroon.

Anna tilaa nukahtaa

Vauva pyörii, tuhisee ja ährää, vähän äänteleekin – mutta nukahtaa uudelleen.

Uni ei ole yhtenäistä ja tasalaatuista läpi yön. Vireystila vaihtelee unisyklin mukaan, ja vauva käy välillä lähellä valveen rajaa. Jos vauva parahtaa kunnon itkuun, siihen pitää aina vastata, mutta joka havahtuminen ei tarkoita sitä, että vauvalla olisi nälkä tai muu hätä.

Innokkaat vanhemmat voivat joskus häiritä vauvan unta, vaikka tämä ei ole edes heräämässä. Uniongelmien tutkimiseksi kuvatuissa videoissa näyttää joskus siltä, ettei vauva tee vielä mitään, kun äiti jo ponkaisee hyssyttelemään.

Tuoreet vanhemmat ovat ymmärrettävästikin herkillä, ja yöllä pienet äänet voivat tuntua suurilta.

Yksi Laura Anderssonin oivalluksista oli se, että kannattaa ensin rauhoittaa itsensä ja kuulostella: onko vauva todella jotain vailla, vai jatkaisiko hän sittenkin uniaan?

– Opettelimme erottamaan vauvan itkusta, milloin vauvalla on selvä hätä ja milloin hän vain pitää ääntä nukahtaessaan. Vauvalle voi antaa pienen hetken tilaa hakea unta itse, Andersson kertoo.

Anderssonin kuopus oppikin lopulta vain kahdessa viikossa nukahtamaan itsekseen, ilman itkuja. Rutiini on toiminut tähän asti lukuun ottamatta tiettyjä vilkkaita taaperovaiheita.

Tietoa jo etukäteen

Andersson kehottaa valmistautumaan öihin jo raskausaikana. Kannattaa sopia etukäteen esimerkiksi siitä, miten ja missä vauvan toivotaan tottuvan nukkumaan ja miten toimitaan, jos tuleekin vaikeuksia.

Hyvin nukkuville perheille yhteistä on se, että he ovat perehtyneet asiaan jo etukäteen.

Kaikki Anderssonin haastattelemat perheet, joissa uni oli pysynyt hallinnassa, olivat ottaneet asioista etukäteen selvää. Myös peruskikat olivat varsin samanlaisia. Tarinoissa korostuivat johdonmukaisuus, kärsivällinen toisto ja lempeät nukahtamista helpottavat rutiinit.

Toki lapsen kasvaessa tilanteet voivat muuttua. Ei ole takeita siitä, että kuukauden ikäisenä hyvin nukkuva vauva jatkaisi samaan malliin taaperoiässä. Kun vauvan kehityksessä tapahtuu äkkiä paljon yhtä aikaa, uni muuttuu ajoittain luonnostaankin levottomammaksi. Monille vauvoille näin käy noin neljän kuukauden iässä.

– Rutiineista kannattaa jaksaa pitää kiinni ajoittaisista vaikeuksista huolimatta, niin välttää ajautumisen nukutusmaratoneihin, Andersson sanoo.

Vahtikoiran geenit

Joskus kaikki menee hyvistä aikomuksista huolimatta mönkään.

– Varmuudella ei lopulta tiedetä, miksi toiset vauvat oppivat nopeammin nukkumaan ehjiä öitä ja toiset yrityksistä huolimatta eivät, Saarenpää-Heikkilä toteaa.

Se on selvä, että temperamentilla on osuutensa.

– Uneen liittyvät ominaisuudet näyttävät olevan vahvasti periytyviä. Toiset vain on varustettu vahtikoiran geeneillä.

Et ole huono vanhempi, vaikka vauvasi nukkuisi huonosti.

Lapsen uniongelmista ei pidä soimata itseään. Et ole huono vanhempi, vaikka vauvasi nukkuisi huonosti. Jos tilanne alkaa koetella jaksamista, on syytä hakea apua.

Haastattelujen lisäksi lähteenä Laura Anderssonin kirja Voit nukkua – kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään.

Vauva 12/16

Vierailija

Unohda unikoulu – jo pientä vauvaa voi opettaa nukkumaan

Vihdoinkin tämäkin näkökulma tuodaan esille!!! Olen ollut täysfriikki lapsentahtusuus kiintymyysvanemmuus imetänpienimpääninahdukseen- äitien parissa. Ja toinen suuuri tekijä on ruokarytmi! Kunnolliset ateriavälit, päivisin valveillaoloaikaa ja tuhdit ruokailut. Öisin pikatankkaus ja nukutaan. :) Tätäkin voi lempeällä kädellä ohjailla. Usein vauvat heräävät päikkäreillä noin tunnin kohdalla. Jos heijaa vaunuja tai ei ehkä reagoi heti inahfukseen vauva nukkuisikin tunnin lisää jolloin ruoka...
Lue kommentti
Vierailija

Unohda unikoulu – jo pientä vauvaa voi opettaa nukkumaan

Vierailija kirjoitti: Mikä toimii yhdelle ei toimi kaikille. Omalla esikoisella oli koliikki ja korvakierre, unettomia öitä oli paljon. Kuopus kaikin puolin terve vauva ja nukkui heti synnytyään hyvin. Anna kun arvaan, nyt on esikoisella atopiaa ja ehkä jopa astmaa. Risat on poistettu ja korvat putkitettu. Ei sitten käynyt mielessä maitoallergia? Miten vähällä vauvat säästyisikään, jos ruokavaliosta poistettaisiin vasikalle tarkoitettu maito.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi kuin lintu, kaukaa tullut, silmissä vielä matkan ja tuulen muisto.

En muista ensimmäisestä käynnistä juuri muuta kuin sen, että hämmästyksekseni kaikki odotushuoneessa istujat näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä.

En tiedä itsekään, mitä odotin. Toivottomuutta?Jonkun roikkuvan verhoista?

Tarkistan vielä, että olen tullut oikeaan paikkaan. Kyllä. Ovessa lukee akuuttipsykiatrian poliklinikka.

Olen tuore äiti. Täynnä onnea. Ja aivan hukassa.

Synnytyksen jälkeinen masennus muutti meille hiljaa ja vähän kerrallaan. Ensin se laittoi minut ravaamaan nukkuvan lapsen luona tarkistamassa, hengittääkö tämä. Ihan normaalia, vakuuttelin itselleni vielä siinäkin vaiheessa, kun vietin tunteja päivässä nukkuvan lapseni rintakehää tuijottaen. Äiti vartioi täällä.

Kasvosi mahtuvat kätteni maljaan. Kannatan sinua vetten päällä. Syvien, pimeitten vetten päällä lastani, lintua kannatan.

Hän on niin pienikin. Rakkain kaikista. Mitä jos kompastun vauva sylissä? Mitä jos saan päähäni tehdä jotain älytöntä?

Mitä jos kompastun vauva sylissä?

Pienet huolet kasvavat suureksi ahdistukseksi, joka tuntuu fyysisenä kipuna. Suonissani virtaa betoni. Olen varmasti vain vähän väsynyt, ja tämä menee ohi. Paitsi ettei se mene. Ja mitä kovemmin yritän lakaista kaiken maton alle, sitä suuremmaksi huolieni vuori kasvaa.

Sätin itseäni päiväkausia lattialle jääneen roskan takia. Lintuni olisi voinut tukehtua siihen! Äideistä paskin, paskaäiti, paskaäiti.

Samalla lykin vaunuja kaupungilla kuin kuka tahansa muukin äiti. Ulospäin kukaan ei huomaa, että vaikka tukka on hyvin, mieli sen alla on rikki.

Minut kutsutaan huoneeseen, ja ennen kuin ovi on sulkeutunut perässäni, pyydän psykiatria lukitsemaan minut laitokseen. Tai vielä parempi: vankilaan. Olen selvästi liian hullu äidiksi.

Ulospäin kukaan ei huomaa, että vaikka tukka on hyvin, mieli sen alla on rikki.

Tunnin kuluttua seison kuitenkin taas ulkona. Helpottuneena. Ja aarteeni on kaukalossa vieressäni. Menemme kotiin. Alan käydä terapiassa ja toipua.

Kun istun kahvilassa, lasken ohi kulkevia äitejä. Joka neljännen kohdalla mietin, onko hän se, jolla tilastollisesti on omakohtaista kokemusta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Silti moni sairastunut kuvittelee olevansa ainoa ja häpeää. Jää ilman hoitoa ja pahimmillaan hukkuu hiljaa syviin vesiin.

Minä seison jo rannalla. Tänne on mahdollista päästä, usko siihen. Uskalla tarttua pelastusrenkaaseen. Älä jää yksin.

Runo: Lapsi kuin lintu. S. Partanen

Marjut Ollila on 2- ja 7- vuotiaiden lasten äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina kätilö, imetyskouluttaja, toimittaja Laura Kososen kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Minka oli kolmen päivän ikäinen, kun Sarita ja Mikko joutuivat tekemään päätöksen hänen elämästään.

Tyttö kiinnittää nuken rintaan sydämen sykettä mittaavan valvontaelektrodin. Vaikka tyttö ei ole vielä aivan kolmea vuottakaan, hän tietää kuinka se tehdään.

Minka on HLHS-lapsi, mikä tarkoittaa sitä, että hän syntyi käytännössä kokonaan ilman sydämen vasenta kammiota. Tai kammio oli niin pieni, kuin pieni rusina, ettei se pystynyt hoitamaan tehtäväänsä. Minkalle on tehty kolme avosydänleikkausta, niistä viimeisin keväällä. Kun sydänvika todettiin, Minka oli kolmen päivän ikäinen. HLHS on vaikein sydänvika, jota ylipäätään yritetään leikata, ja tekniikka on uutta. Jos Minka olisi syntynyt 1990-luvun alussa, hänellä ei olisi ollut mitään toivoa.

Minkan äidin raskautta seurattiin erityisellä huolellisuudella, koska Saritalla on diabetes.

– Kävin kuukauden välein ultrassa ja rakenneultrassakin kaksi kertaa, Sarita muistelee.

Tutkimuksissa ei kuitenkaan huomattu sikiössä mitään poikkeavaa. Synnytys käynnistettiin viikolla 38 + 4, koska lapsi oli penikokoinen. Saritan suvussa monet lapset ovat syntyneet pienikokoisina, joten tieto ei huolestuttanut häntä.

Sarita ehti vain kuulla rääkäisyn, kun vauvaa jo kiidätettiin tehohoitoon.

Kun supistukset alkoivat, vauvan syke muuttui. Koska tämä toistui jokaisen supistuksen kohdalla, päädyttiin kiireelliseen sektioon, joka muuttui vielä hätäsektioksi, kun äidin verenpaineet ja vauvan syke romahtivat. Vauva syntyi pikavauhtia. Sarita ehti vain kuulla rääkäisyn, kun vauvaa jo kiidätettiin tehohoitoon. Isä pääsi heti katsomaan vauvaa, mistä Sarita saattoi päätellä, että kaikki oli kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin.

– Minka oli pieni, mutta hän näytti ihan tavalliselta vauvalta, Mikko muistaa.

Sarita ja Mikko olivat onnellisia. Neljän vuoden yritys palkittiin, heille syntyi terve vauva.

Kolmena ensimmäisenä päivänä tyttöä seurattiin vastasyntyneiden valvontaosastolla, jossa hän sai lisähappea ja hänen sokeriarvojaan voitiin tarkkailla. Sydämessä havaittiin heti sivuääni. Vanhemmille kuitenkin sanottiin, että se on tavallista ja katoaa yleensä itsestään. Kaikki vaikutti normaalilta.

Neljäntenä päivänä synnytyksestä vauvan katsottiin olevan niin hyvissä voimissa, että hän pääsisi vihdoin äidin ja isän hoitoon perhehuoneeseen, kunhan sellainen vapautuisi. Tapausta piti juhlia. Sarita ja Mikko kutsuivat vauvan kummit paikalle. Nämä lupasivat tuoda mukanaan jotain erityistä ruokaa, vaihteluksi sairaalaruualle.

Välillä Minkan nukke sairastaa. Omien sairaala-aikojensa ansiosta Minka ei vierasta ketään ja peittoaa sosiaalisuudessa ikätoverinsa.
Välillä Minkan nukke sairastaa. Omien sairaala-aikojensa ansiosta Minka ei vierasta ketään ja peittoaa sosiaalisuudessa ikätoverinsa.

Perhehuoneen vapautumista odotellessa hoitajat päättivät ottaa vauvasta vielä neliraajapaineet. Paineissa olikin heittoa, ja lääkäri halusi tutkia tytön ultraäänellä heti, eikä vasta kotiin lähtiessä kuten oli alun perin sovittu. Vanhemmille ei kerrottu sen tarkemmin, mitä oikeastaan haluttiin tutkia. Tuskin syy oli siis mikään järisyttävä, he ajattelivat.

Lääkäri halusi tietää, oliko kummankaan suvussa sydänsairauksia. Kun Sarita ja Mikko pohtivat asiaa, lääkäri lopetti yhtäkkiä vauvan tutkimuksen, nappasi puhelimen ja soitti sillä jonnekin.

– Meistä kumpikaan ei muista, mitä lääkäri sanoi puhelimeen. Kai ajattelimme, että päivystävällä lääkärillä oli monia muitakin potilaita.

Nyt on paha tilanne, kiire. Me soitamme teille myöhemmin, lääkäri huikkasi.

Sarita ja Mikko eivät ymmärtäneet, että puhelu koski heidän omaa tytärtään. He havahtuivat vasta, kun lääkäri sanoi hoitajalle, että nyt lähdetään teholle. Lääkäri seurasi hoitajaa, joka työnsi vauvaa sairaalan lastenvaunuissa. He lähtivät etenemään vauhdilla pitkää käytävää pitkin.

– Nyt on paha tilanne, kiire. Me soitamme teille myöhemmin, lääkäri huikkasi mennessään.

Sarita ja Mikko jäivät tutkimushuoneeseen. Mitä tapahtui? Lapsihan näytti aivan terveeltä?

Noin tunnin kuluttua Sarita ja Mikko pyydettiin teho-osastolle. Ennen sitä Sarita oli soittanut siskolleen pikapuhelun, jossa hän käski perua kummien tulon, koska lapsella epäiltiin sydänvikaa.

Kardiologin ensimmäiset sanat koskivat saattohoitoa. Tällaisessa tapauksessa se olisi kuulemma ensisijainen ja aivan kunniallinen vaihtoehto, koska vanhemmat olivat nuoria ja ehtisivät vielä tehdä lisää vauvoja. Kun lääkäri sitten alkoi selostaa tarkemmin, mitä HLHS tarkoittaa, vanhemmat olivat niin järkyttyneitä, ettei kumpikaan kuullut lääkärin sanoista mitään.

– Me katsoimme mykkinä, kun lääkäri piirsi kaksi sydäntä, terveen ja sellaisen kuin meidän vauvalla oli. Me emme osanneet edes itkeä, Sarita kertoo.

Vauva oli saatu pysymään hengissä, jotta he voisivat päättää, aloitetaanko saattohoito vai yritetäänkö leikkausta.

Sanotaan, että älä ammu viestintuojaa, mutta Sarita ei voinut sille mitään, että hän vihasi naislääkäriä, joka kertoi heille uutisen.

Tässä välissä Saritan sisko oli ehtinyt paikalle. Sisko oli tärkeässä osassa, koska hän oli juuri tavannut odotushuoneessa äidin, jolle oli niin ikään syntynyt HLHS-lapsi vain vähän ennen Saritan ja Mikon vauvaa. Poika oli juuri leikattu onnistuneesti. Tämä loi toivoa myös Minkan vanhemmille.

Seuraavaksi vanhemmat pääsivät tapaamaan kirurgia. Matkalla Sarita huomasi, miten väri kaikkosi Mikon kasvoilta ja hiki nousi helmiksi kasvoille. Tuoreen isän keho pani vastaan, kaikki tapahtui liian nopeasti.

– Sanoin Mikolle, että istu alas, mutta hän ei halunnut.

Kun pari pääsi kirurgin luo, Mikon jalat pettivät. Onneksi vieressä oli hoitajia, jotka ehtivät ottaa miestä käsivarsista kiinni.

Minka näytti vuoteessaan aivan tavalliselta lapselta, mistään ulkoisesta ei voinut päätellä, että juuri äsken hänen elämänsä oli ollut vain yhden ductukseksi kutsutun valtimotiehyen varassa. Tämä tiehyt sulkeutuu noin viiden päivän sisällä syntymästä. Tavallisesti on toivottavaa, että tiehyt sulkeutuu, mutta jos HLHS-lapsen sydän halutaan leikata, suoni ei saa ehtiä sulkeutua. Jos näin tapahtuu, lapsi menehtyy. Siksi lääkäreillä oli hirvittävä kiire; heidän piti antaa vauvalle lääkitys, joka esti tiehyen sulkeutumisen.

Kalpea isä ja väsynyt äiti kuuntelivat tuomiota. Vauva oli saatu pysymään hengissä, jotta he voisivat päättää, aloitetaanko saattohoito vai yritetäänkö leikkausta.

– Lääkärit eivät maalanneet ruusuista kuvaa tulevaisuudesta vaan kertoivat, että edessä olisi kolmen avosydänleikkauksen sarja ennen kolmatta ikävuotta, Sarita muistaa.

Kun pari pääsi kirurgin luo, Mikon jalat pettivät.

He saivat kuulla, että leikkauksilla tytölle rakennettaisiin toimiva yksikammioinen sydän. Vaikka hän selviäisi leikkauksista, hänestä ei koskaan tulisi tervettä, eikä ainakaan urheilijaa. Jos hän selviäisi teini-ikään asti, hän tarvitsisi joka tapauksessa uuden sydämen ja todennäköisesti jo ennen sitä korjaavia sydänleikkauksia. Kaikki tavalliset infektiotaudit voisivat olla hänelle kohtalokkaita.

Sairaalan vuoteessa Sarita ja Mikko kuuntelivat muiden lasten itkua ja yrittivät saada unta. He olivat sanoneet lääkärille heti, että eivät halua vauvalle saattohoitoa, mutta heidän oli käsketty ”nukkua yön yli” ja päättää kantansa seuraavana päivänä. Päätös pysyi. Se sai pontta siitä, että samassa sairaalassa oli samanlaisella sydämellä syntynyt poika, joka oli leikattu ja joka voi hyvin.

Seuraavana päivänä vauva sai hätäkasteessa nimen Minka. Hoitohenkilökunta puki Minkan Saritan siskon ompelemaan kastemekkoon. Pieni juhlaväki kokoontui perhehuoneen sängyn ympärille. Sarita piti vauvaa. Lääkitys teki vauvan ihosta kosketusherkän, ja kaikkea liikuttelua sylistä syliin pyrittiin välttämään. Seremonia oli lyhyt ja ytimekäs.

– En halunnut lauluja, koska pelkäsin, että tunnelmasta tulee liian hautajaismainen.

Silti kaikki itkivät, myös hoitajat. Kasteen jälkeen Sarita ja Mikko lähtivät ilman vauvaa tyhjään kotiin. Seuraavana aamuna Minka leikattiin ensimmäisen kerran.

Kasteen jälkeen Sarita ja Mikko lähtivät ilman vauvaa tyhjään kotiin.

Leikkaus onnistui, ja neljän viikon sairaala-ajan jälkeen tyttö pääsi omaan kotiin. Siitä alkoi hoidon opettelu. Ruokinta tapahtui kolmen tunnin välein nenä-mahaletkulla. Ravintoseos oli tarkka cocktail korviketta, lisäravinteita ja lääkkeitä. Vauva piti saada kasvamaan. Leikkauksessa rintalasta oli avattu, mikä tarkoitti, että lasta piti käsitellä aivan omalla tekniikalla, niin ettei rintaan kohdistunut painetta.

Kun Minka saavutti viiden kilon painon, hän oli neljä ja puoli kuukautta, ja hänet voitiin leikata toisen kerran. Sekin leikkaus onnistui, ja sillä korjauksella pärjättiin aina viime kevääseen saakka.

Toukokuussa Minkan huulet alkoivat sinistellä yhä useammin. Joskus myös nenänpää ja sormenpäät. Se tarkoitti, että veren happisaturaatio ei ollut tarpeeksi hyvä, eli vereen ei sitoutunut tarpeeksi happea. Kolmas leikkaus alkoi olla ajankohtainen. Siihen valmistautuminen ei ollut vanhemmille yhtään sen helpompaa kuin edellisiin. Hetki juuri ennen leikkausta on aina rankka.

– En osaa kuvailla sitä tunnetta. On järjenvastaista antaa lapsi hoitajalle, kun tiedät, että lapsen rintakehä avataan ja sydän pysäytetään. Ja samalla tiedät, että näin vain on pakko tehdä.

Onneksi sairaalaklovni teki lähdönhetkestä hiukan helpomman. Hän puhalteli saippuakuplia, ja tyttö lähti leikkaukseen hymyssä suin. Vasta kun Minka katosi näköetäisyydeltä, Sarita purskahti itkuun. Hän muisti ajatuksen, jota pohti vastasyntyneen kanssa: Uskallanko kiintyä häneen, jos menetän hänet joka tapauksessa.

Kun Minka heräsi, hän ei puhunut vanhemmilleen mitään.

Mutta Minka selvisi myös kolmannesta leikkauksesta.

Kun vanhemmat pääsivät katsomaan tytärtään, he tiesivät jo valmiiksi, mikä näky heitä odotti. Minka makasi nukutettuna isossa sairaalan sängyssä täynnä johtoja, jotka kaikki olivat kiinni piipittävissä koneissa. Sellaisessa metelissä on vaikeaa nukkua, siksi vanhemmat osasivat ottaa Minkalle kotoa kuulosuojaimet.

Kun Minka heräsi, hän ei puhunut vanhemmilleen mitään.

– Hän katsoi meitä surullisesti ja vihaisesti tai käänsi päänsä pois. Hän oli meille verisesti loukkaantunut, Sarita kertoo.

Mutta aina kun vanhemmat olivat lähdössä pois, Minka puristi pienellä kädellään niin kovaa kuin jaksoi.

Tätäkin vanhemmat tiesivät odottaa. HLHS-lasten vanhemmilla on tiivis yhteisö, jossa vanhemmat tukevat toisiaan ja jakavat kokemuksiaan. Kun lapsi herää leikkauksesta, hänellä on paha olo, eikä hän ymmärrä, miksi hänet on tuotu sairaalaan. Luonnollinen kohde kiukulle ovat vanhemmat. Lapsella voi myös olla kipuja.

– Minka osasi jo sanoa, jos häntä sattui, ja sairaalahenkilökunta on koulutettu tunnistamaan lasten kipua myös ilman sanoja.

Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta Sarita ja Mikko ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu.
Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta Sarita ja Mikko ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu.

Ensimmäiset askeleet Minka otti puolentoista viikon päästä leikkauksesta. Yhtenä iltana alkoi juoksu, eikä vauhti ole sen jälkeen laantunut. Heti leikkauksen jälkeen vaihtui myös väri huulissa. Se kertoo, että happi kulkee veressä – niin hyvin kuin se voi yksikammioisella kulkea.

– Oli kuin tumma huulipuna olisi vaihtunut pinkkiin.

Minka käy edelleen kahden kuukauden välein kontrolleissa, mutta kaikki näyttää todella hyvältä. Tarkoitus olisi, että hän aloittaa kuukauden päästä päiväkodin. Mieluiten Sarita jatkaisi Minkan kanssa kotona siihen asti, kun Minka aloittaa esikoulun, mutta taloudellisesti se ei ole mahdollista.

Nyt päällimmäisenä on huoli, kuinka tyttö jaksaa ja pärjää päiväkodissa.

– Yritämme saada Minkalle omahoitajan, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

Minka näyttää ihan tavalliselta tytöltä, jolla nyt vain sattuu olemaan iso arpi rinnassa. Mutta hän on edelleen erityinen, kovat pakkaset ja helteet vaikuttavat jaksamiseen, ja verenohennuslääkkeen sivuvaikutuksena pienetkin haavat ovat astetta vakavampia.

Minka on vähän pienempi kuin ikäisensä, eikä pysy naapurin tytön vauhdissa. Se harmittaa Minkaa. Mutta sosiaalisuudessa Minka peittoaa kenet tahansa.

– Hän ei vierasta ketään. Ehkä se johtuu sairaalassa vietetystä ajasta, Sarita-äiti pohtii.

Menettämisenpelko on edelleen läsnä, mutta vanhemmat ovat huomanneet, että yhä useammin se myös unohtuu. Varsinkin silloin kun Minka leikkii ”sulhasensa” Uunon kanssa. Uuno on se poika, jonka äidin rohkaisevat sanat vaikuttivat osaltaan siihen, että Minka on yhä täällä. Lasten kolmas leikkaus tehtiin melkein samaan aikaan, ja toipumisajan he saivat leikkiä yhdessä. Myös äideistä on tullut läheiset ystävät.

Olen aina ollut agnostikko, mutta Minkan myötä olen alkanut ajatella, että on pakko olla jotain muutakin.

Minka nauraa ja juoksee olohuoneen ja keittiön väliä niin että helmenvalkoinen tukkaa hulmuaa.

– Pitäisikö vähän hidasta tahtia? isä yrittää.

Mutta Minka ei kuule, hän lentää kuin tuulispää.

Sarita ja Mikko haluavat korostaa, että he tekivät valinnan omista lähtökohdistaan, mutta he eivät tuomitse tai arvota muiden vanhempien tekemiä muunlaisia päätöksiä. Kaikki perheet ja tapaukset ovat yksilöllisiä.

Jos sydänvika todetaan jo raskauden aikana voi olla helpompaa päätyä raskauden keskeytykseen. Tai perheessä voi olla valmiiksi monta alle kouluikäistä lasta, sekin voi vaikuttaa päätökseen. Ja vaikka lapsi saisi syntyä, hänen elämänsä saattaa olla hyvin lyhyt, tai keskeytyä yllättäen.

– Olen aina ollut agnostikko, mutta Minkan myötä olen alkanut ajatella, että on pakko olla jotain muutakin. En tiedä, onko se Jumala tai Jeesus tai mikä, mutta jotain.

Aina kun sydänlapsi menehtyy, Minka, Sarita ja Mikko sytyttävät takan reunukselle kynttilän, joka antaa sydänenkelille valoa matkallaan sinne, mistä me emme voi tietää.