Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Taaperon tulinen luonne yllätti äidin. Kun raivarit muuttuivat puremiseksi ja raapimiseksi, Anna Nummisto haki apua. Paras apu oli, kun hän oppi ymmärtämään lapsen luonnetta.

Aava kiemurtelee sylissäni ja karjuu. Yritän pitää puolitoistavuotiasta tytärtäni paikoillaan ja jutella hänelle rauhallisella äänellä. Se on vaikeaa, koska alan itsekin kiihtyä. Raivokohtaus on alkanut tällä kertaa vaipanvaihdosta. Aava haluaisi olla litimärässä vaipassa, minä olen sitä mieltä, että vaippa vaihdetaan.

Tyttö räjähtää. Käsivarrestani valuu verta, koska suuttunut taapero on iskenyt hampaansa kiinni siihen, mihin on ylettynyt. On kuin pitelisi villieläintä.

Vartin painimisen jälkeen totean, että kiinni pitäminen vain pahentaa Aavan raivoa ja päästän irti. Tytär haukkoo henkeään lattialla ja rauhoittuu vähitellen. Sitten minulta pääsee itku.

Näin jälkeenpäin tajuan, että Aavan tulinen luonne paljastui jo ensimmäisten viikkojen aikana. Jos imuotteen saaminen ei onnistunut heti, vauva sai niin hervottoman raivokohtauksen, ettei imetys enää onnistunut. Hän huusi tomaatinpunaisena eikä ollut enää läsnä tässä maailmassa.

Kerroin imetyksen haasteista neuvolassa nuorelle hoitajalle, joka kirjoitti neuvolavihkoon jotain voimakkaista rintaraivareista ja vauvantahtisesta imetyksestä. Sain ohjeeksi imettää useammin, enempää apuja ei herunut.

Lapsen tulinen luonne näkyy kaikessa. Aava on utelias tyttö, joka haluaa kokea kaiken itse. Hän turhautuu helposti yrittäessään tehdä asioita, joihin hänen motoriset taitonsa eivät vielä riitä. Tai siitä, ettei saa jotakin, mitä haluaa.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät.

Etenkin vaipanvaihdot ja ruokailut ovat hankalia, koska ne eivät suju Aavan mielestä riittävän nopeasti. Pienikin vastoinkäyminen saa aikaan kovaäänisen hepulin. Ja ääntä Aavasta lähtee. Katson kadehtien toisten äitien hennosti yniseviä vauvoja. Kun Aava tahtoo jotain, se ei jää kenellekään epäselväksi. Kannan nolona lapseni ulos rauhoittumaan kauppakeskuksista ja kahviloista.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät. Keskittyisivät omiin lapsiinsa.

Kun Aava on täyttänyt vuoden, hän alkaa suuttuessaan myös purra ja raapia. Pienet hampaat iskevät kiinni, kun yritän pukea kiukkuiselle lapselle vaatteita tai vaihtaa vaippaa. Olen neuvoton.

Etsin netistä tietoa varhaisesta uhmaiästä, ja opin, että jokaisen lapsen keskushermosto kehittyy omaan tahtiinsa. Aavan raivokohtaukset johtuvat siitä, ettei hän ole vielä oppinut säätelemään omia tunteitaan ja reaktioitaan. Vertaus villieläimeen pitää osittain paikkansa, sillä kilarikohtauksen saanut lapsi on voimakkaan taistele tai pakene -reaktion vallassa. Siksi hän puree ja raapii kiinni pitävää kättä.

Minun pitäisi pysyä rauhallisena. Harmi vain, että me vanhemmatkin olemme tuliluontoisia.

Aikuisena minun pitäisi pysyä rauhallisena ja viestittää lapselle, että hän voi käyttää minua apuna omien tunteidensa säätelyssä. Harmi vain, että hänen vanhempansakin ovat tuliluontoisia. Sorrun usein huutamaan, vaikka minun pitäisi pystyä hillitsemään itseni. Kohtauksista jää hirveä olo, koska tunnen epäonnistuneeni täydellisesti.

Aavan ollessa noin puolitoistavuotias raivokohtauksiin tulee uusi ulottuvuus. Hän alkaa hakata päätään lattiaan ja repiä hiuksiaan. Se on kauheaa katsottavaa. Olen opiskellut Super Nannyni, joten ajattelen, että periksi antaminen vain vahvistaa Aavan käytöstä. Niinpä koetan olla välittämättä kohtauksista ja pidän edelleen tiukasti kiinni rutiineista, ruokailuista ja nukkumaanmenoajoista.

Periksi antaminen olisi helpompaa, mutta usein se ei ole edes mahdollista. Totun kantamaan kirkuvan ja potkivan lapsen parkkipaikalta kotiovelle ja hakemaan autoon jääneet tavarat myöhemmin. Tai odottamaan auton vieressä raivokohtauksen laantumista, jotta saan kaareksi itsensä jännittävän taaperon turvaistuimeen.

Otan kiukkukohtaukset puheeksi lääkärintarkastuksessa. Kerron neuvolalääkärille pään hakkaamisesta ja hiusten repimisestä. Kun sylissä istuu hymyilevä tyttö, joka on juuri reippaasti potkinut lääkärin kanssa palloa ja rakentanut hienon palikkatornin, ongelmista puhuminen tuntuu absurdilta. Naurahdellen kerron lääkärille olevani huolissani, voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin.

Lääkäri ei onneksi naura vaan antaa minulle neuvolapsykologin puhelinnumeron.

Ongelmasta kertominen tuntuu absurdilta: voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin?

Seuraavana päivänä, kun olen saanut Aavan päiväunille, soitan neuvolapsykologille. Avun hakeminen hermostuttaa, sillä mietin, mitä jos Aavan käytös onkin seurausta jostain isommasta ongelmasta.

Nuori neuvolapsykologi kuuntelee ja vakuuttaa, että kyseessä on ohimenevä vaihe. Kiukkukohtaukset ja fyysinen aggressiivisuus yleensä laantuvat, kun lapsi oppii puhumaan. On asetettava lapselle selkeät rajat ja päivärytmi. Joissain tilanteissa voin antaa Aavan valita, joissain en. Tärkein tehtäväni on estää lasta satuttamasta itseään ja muita. Syli on neuvolapsykologin mielestä lapselle paras paikka rauhoittua. Yksin tunnekuohun valtaan jättäminen lisää turvattomuuden tunnetta.

Seuraavana päivänä painin taaperoikäisen kanssa keittiön lattialla, kunnes en jaksa enää. Luovutan, ja tunnen valtavaa syyllisyyttä, kun en voi kuin katsoa raivokohtauksen vallassa pitkin lattiaa sekoilevaa lastani ja odottaa, että hän rauhoittuisi itsekseen. Kokemukseni perusteella tiedän, että yksin jättäminen toimii Aavan kanssa paremmin kuin sylittely.

Tunnen itseni täysin kyvyttömäksi äidiksi, enhän edes osaa rauhoittaa omaa lastani.

Vuotta myöhemmin, kun Aava on kaksivuotias, saan käsiini amerikkalaisen lastenpsykologin Ross W. Greenen kirjan Tulistuva lapsi. Kirja käsittelee temperamenttisia, helposti turhautuvia lapsia.

Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Jo ensimmäisen luvun jälkeen toivon, että olisin lukenut kirjan Aavan ollessa vielä vauva. Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Helposti tulistuvia lapsia yhdistää kaksi asiaa: voimakas joustamattomuus ja huono turhautumisen sietokyky.

Lapsi käyttäytyy oikein, jos hän osaa. Niin kauan kun hän ei siihen kykene, on vanhempien tehtävä auttaa lasta kehittämään ajattelutaitojaan ja ratkaisemaan ongelmia. Raivokohtaus syntyy, kun lapselle asetetut vaatimukset ylittävät tämän kyvyn reagoida sopeutuvasti. Bingo.

On helpottavaa lukea, että Greene on kanssani samaa mieltä palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmien hyödyttömyydestä. Hyvin tehdyistä asioista saadut mansikkatarrat jaksavat kiinnostaa Aavaa viikon. Jäähypenkkimetodi on meillä pelkkä vitsi.

Olen viettänyt tuntikausia jäähyrumbassa, jossa lapsi juoksee kirkuen ympäri asuntoa ja minä kiikutan häntä puhumattomana takaisin eteisen nurkkaan. Fiksu tyttäreni koettelee hermojani nauramalla kielloilleni ja uhkauksilleni, ja saan laittaa kaikki itsehillinnän rippeeni peliin, etten nakkaa häntä ulos ovesta.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni.

Greenen opit saavat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Aavan kyky vaihtaa ajattelumalliaan on kehittymätön, yhtälailla kuin hänen kielelliset valmiutensa kertoa turhautumisestaan. Joustamaton lapsi yhdistettynä joustamattomaan aikuiseen saa aikaan räjähdyksen.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni. Olen asettanut aivan riittävästi rajoja ja pitänyt niistä kiinni niin tiukasti, että lapsi, joka ei ole halunnut kävellä 300 metrin matkaa tarhasta kotiin, on lopulta kontannut sen, koska kumpikaan ei ole antanut periksi.

Nyt ymmärrän, että Aava ei suunnittele purkauksiaan tai osoita niitä minulle henkilökohtaisesti. Hän ei vain osaa toimia toisin.

Selittäminen, lohduttaminen, huomion kiinnittäminen toisaalle, periksiantamattomuus, palkitseminen tai rankaiseminen eivät tehoa Aavan kaltaisiin lapsiin. Raivokohtauksen yltyessä lapsi on tilassa, jossa hänen aivonsa eivät kykene vastaanottamaan mitään informaatiota. Kukaan ei ole kotona.

Olen todistanut lukuisia kertoja, kuinka lapsi hermostuessaan käyttäytyy täysin järjenvastaisesti eikä laannuttuaan muista, mistä oli kyse. Kun raivokohtaus pääsee kunnolla vauhtiin, on hyvin vähän, mitä voin tehdä.

Pahimman kilarinsa Aava saa päiväkodin eteisessä eräänä iltapäivänä, kun lapset ovat poikkeuksellisesti sisällä. Aavan pasmat menevät sekaisin, kun tulen hakemaan häntä kotiin. Hän ei tahdo lähteä.

Aloitamme pukemisen yhdessä, mutta villahaalarin hiha jää mutkalle, eikä käsi mene sisään. Aava räjähtää. Hän menee tilaan, josta en saa kammettua häntä ulos muutoin kuin kantamalla tytön puolipukeissa ulos pakkaseen. Kylmä ilma ja ympäristönvaihdos saavat Aavan palaamaan tähän todellisuuteen, ja saan ujutettua hänelle ulkohaalarin päälle.

Sillä kertaa kannan tyttöni kotiin saakka. En voi laskea häntä maahan, koska hänellä ei ole kenkiä jalassa.

"Äiti, sinä olet kastemadon räkää."

Nyt olen oppinut tunnistamaan tilanteet, jotka johtavat raivareihin. Kaksi- ja puolivuotiaana Aava ei ole tehokas toiminnanvaihtaja, joten tiedän, että lähteminen kotoa tai päiväkodista on hankalaa – joka kerta. Nopea kielellinen kehitys kuitenkin helpottaa räjähdysherkkiä tilanteita. Minun ei tarvitse enää arvailla, mistä lapsi on milloinkin hurjistunut.

Vähän jopa hymyilyttää, kun Aava pukemiskiukuttelun jälkeen kääntyy ulko-ovella katsomaan minua ja ilmoittaa:

– Äiti, sinä olet kastemadon räkää.

Vauva 5/16

Vierailija

Uhmakkaan taaperon äiti: ”Lapsen raivo yllätti ja pelotti”

Ihana kirjoitus! Voi kun ihmiset muistaisivat, että lapset ovat erilaisia. Kun näen raivoavan lapsen kaupassa, tekisi todella mieli käydä sanomassa vanhemmalle "tuollaista se meilläkin oli, älä vaan anna periksi." Tsempataan toinen toisiamme! Toiset olettavat tietävänsä kaiken yhden tilanteen perusteella. Minäkin kiikutin lapseni psykologille kun epäilin, että hänellä on adhd tai autismi tai jokin muu nepsy-ongelma, selvisikin, että lapsi on niin kielellisesti, motorisesti kuin älyllisestikin...
Lue kommentti

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”