Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Taaperon tulinen luonne yllätti äidin. Kun raivarit muuttuivat puremiseksi ja raapimiseksi, Anna Nummisto haki apua. Paras apu oli, kun hän oppi ymmärtämään lapsen luonnetta.

Aava kiemurtelee sylissäni ja karjuu. Yritän pitää puolitoistavuotiasta tytärtäni paikoillaan ja jutella hänelle rauhallisella äänellä. Se on vaikeaa, koska alan itsekin kiihtyä. Raivokohtaus on alkanut tällä kertaa vaipanvaihdosta. Aava haluaisi olla litimärässä vaipassa, minä olen sitä mieltä, että vaippa vaihdetaan.

Tyttö räjähtää. Käsivarrestani valuu verta, koska suuttunut taapero on iskenyt hampaansa kiinni siihen, mihin on ylettynyt. On kuin pitelisi villieläintä.

Vartin painimisen jälkeen totean, että kiinni pitäminen vain pahentaa Aavan raivoa ja päästän irti. Tytär haukkoo henkeään lattialla ja rauhoittuu vähitellen. Sitten minulta pääsee itku.

Näin jälkeenpäin tajuan, että Aavan tulinen luonne paljastui jo ensimmäisten viikkojen aikana. Jos imuotteen saaminen ei onnistunut heti, vauva sai niin hervottoman raivokohtauksen, ettei imetys enää onnistunut. Hän huusi tomaatinpunaisena eikä ollut enää läsnä tässä maailmassa.

Kerroin imetyksen haasteista neuvolassa nuorelle hoitajalle, joka kirjoitti neuvolavihkoon jotain voimakkaista rintaraivareista ja vauvantahtisesta imetyksestä. Sain ohjeeksi imettää useammin, enempää apuja ei herunut.

Lapsen tulinen luonne näkyy kaikessa. Aava on utelias tyttö, joka haluaa kokea kaiken itse. Hän turhautuu helposti yrittäessään tehdä asioita, joihin hänen motoriset taitonsa eivät vielä riitä. Tai siitä, ettei saa jotakin, mitä haluaa.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät.

Etenkin vaipanvaihdot ja ruokailut ovat hankalia, koska ne eivät suju Aavan mielestä riittävän nopeasti. Pienikin vastoinkäyminen saa aikaan kovaäänisen hepulin. Ja ääntä Aavasta lähtee. Katson kadehtien toisten äitien hennosti yniseviä vauvoja. Kun Aava tahtoo jotain, se ei jää kenellekään epäselväksi. Kannan nolona lapseni ulos rauhoittumaan kauppakeskuksista ja kahviloista.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät. Keskittyisivät omiin lapsiinsa.

Kun Aava on täyttänyt vuoden, hän alkaa suuttuessaan myös purra ja raapia. Pienet hampaat iskevät kiinni, kun yritän pukea kiukkuiselle lapselle vaatteita tai vaihtaa vaippaa. Olen neuvoton.

Etsin netistä tietoa varhaisesta uhmaiästä, ja opin, että jokaisen lapsen keskushermosto kehittyy omaan tahtiinsa. Aavan raivokohtaukset johtuvat siitä, ettei hän ole vielä oppinut säätelemään omia tunteitaan ja reaktioitaan. Vertaus villieläimeen pitää osittain paikkansa, sillä kilarikohtauksen saanut lapsi on voimakkaan taistele tai pakene -reaktion vallassa. Siksi hän puree ja raapii kiinni pitävää kättä.

Minun pitäisi pysyä rauhallisena. Harmi vain, että me vanhemmatkin olemme tuliluontoisia.

Aikuisena minun pitäisi pysyä rauhallisena ja viestittää lapselle, että hän voi käyttää minua apuna omien tunteidensa säätelyssä. Harmi vain, että hänen vanhempansakin ovat tuliluontoisia. Sorrun usein huutamaan, vaikka minun pitäisi pystyä hillitsemään itseni. Kohtauksista jää hirveä olo, koska tunnen epäonnistuneeni täydellisesti.

Aavan ollessa noin puolitoistavuotias raivokohtauksiin tulee uusi ulottuvuus. Hän alkaa hakata päätään lattiaan ja repiä hiuksiaan. Se on kauheaa katsottavaa. Olen opiskellut Super Nannyni, joten ajattelen, että periksi antaminen vain vahvistaa Aavan käytöstä. Niinpä koetan olla välittämättä kohtauksista ja pidän edelleen tiukasti kiinni rutiineista, ruokailuista ja nukkumaanmenoajoista.

Periksi antaminen olisi helpompaa, mutta usein se ei ole edes mahdollista. Totun kantamaan kirkuvan ja potkivan lapsen parkkipaikalta kotiovelle ja hakemaan autoon jääneet tavarat myöhemmin. Tai odottamaan auton vieressä raivokohtauksen laantumista, jotta saan kaareksi itsensä jännittävän taaperon turvaistuimeen.

Otan kiukkukohtaukset puheeksi lääkärintarkastuksessa. Kerron neuvolalääkärille pään hakkaamisesta ja hiusten repimisestä. Kun sylissä istuu hymyilevä tyttö, joka on juuri reippaasti potkinut lääkärin kanssa palloa ja rakentanut hienon palikkatornin, ongelmista puhuminen tuntuu absurdilta. Naurahdellen kerron lääkärille olevani huolissani, voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin.

Lääkäri ei onneksi naura vaan antaa minulle neuvolapsykologin puhelinnumeron.

Ongelmasta kertominen tuntuu absurdilta: voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin?

Seuraavana päivänä, kun olen saanut Aavan päiväunille, soitan neuvolapsykologille. Avun hakeminen hermostuttaa, sillä mietin, mitä jos Aavan käytös onkin seurausta jostain isommasta ongelmasta.

Nuori neuvolapsykologi kuuntelee ja vakuuttaa, että kyseessä on ohimenevä vaihe. Kiukkukohtaukset ja fyysinen aggressiivisuus yleensä laantuvat, kun lapsi oppii puhumaan. On asetettava lapselle selkeät rajat ja päivärytmi. Joissain tilanteissa voin antaa Aavan valita, joissain en. Tärkein tehtäväni on estää lasta satuttamasta itseään ja muita. Syli on neuvolapsykologin mielestä lapselle paras paikka rauhoittua. Yksin tunnekuohun valtaan jättäminen lisää turvattomuuden tunnetta.

Seuraavana päivänä painin taaperoikäisen kanssa keittiön lattialla, kunnes en jaksa enää. Luovutan, ja tunnen valtavaa syyllisyyttä, kun en voi kuin katsoa raivokohtauksen vallassa pitkin lattiaa sekoilevaa lastani ja odottaa, että hän rauhoittuisi itsekseen. Kokemukseni perusteella tiedän, että yksin jättäminen toimii Aavan kanssa paremmin kuin sylittely.

Tunnen itseni täysin kyvyttömäksi äidiksi, enhän edes osaa rauhoittaa omaa lastani.

Vuotta myöhemmin, kun Aava on kaksivuotias, saan käsiini amerikkalaisen lastenpsykologin Ross W. Greenen kirjan Tulistuva lapsi. Kirja käsittelee temperamenttisia, helposti turhautuvia lapsia.

Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Jo ensimmäisen luvun jälkeen toivon, että olisin lukenut kirjan Aavan ollessa vielä vauva. Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Helposti tulistuvia lapsia yhdistää kaksi asiaa: voimakas joustamattomuus ja huono turhautumisen sietokyky.

Lapsi käyttäytyy oikein, jos hän osaa. Niin kauan kun hän ei siihen kykene, on vanhempien tehtävä auttaa lasta kehittämään ajattelutaitojaan ja ratkaisemaan ongelmia. Raivokohtaus syntyy, kun lapselle asetetut vaatimukset ylittävät tämän kyvyn reagoida sopeutuvasti. Bingo.

On helpottavaa lukea, että Greene on kanssani samaa mieltä palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmien hyödyttömyydestä. Hyvin tehdyistä asioista saadut mansikkatarrat jaksavat kiinnostaa Aavaa viikon. Jäähypenkkimetodi on meillä pelkkä vitsi.

Olen viettänyt tuntikausia jäähyrumbassa, jossa lapsi juoksee kirkuen ympäri asuntoa ja minä kiikutan häntä puhumattomana takaisin eteisen nurkkaan. Fiksu tyttäreni koettelee hermojani nauramalla kielloilleni ja uhkauksilleni, ja saan laittaa kaikki itsehillinnän rippeeni peliin, etten nakkaa häntä ulos ovesta.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni.

Greenen opit saavat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Aavan kyky vaihtaa ajattelumalliaan on kehittymätön, yhtälailla kuin hänen kielelliset valmiutensa kertoa turhautumisestaan. Joustamaton lapsi yhdistettynä joustamattomaan aikuiseen saa aikaan räjähdyksen.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni. Olen asettanut aivan riittävästi rajoja ja pitänyt niistä kiinni niin tiukasti, että lapsi, joka ei ole halunnut kävellä 300 metrin matkaa tarhasta kotiin, on lopulta kontannut sen, koska kumpikaan ei ole antanut periksi.

Nyt ymmärrän, että Aava ei suunnittele purkauksiaan tai osoita niitä minulle henkilökohtaisesti. Hän ei vain osaa toimia toisin.

Selittäminen, lohduttaminen, huomion kiinnittäminen toisaalle, periksiantamattomuus, palkitseminen tai rankaiseminen eivät tehoa Aavan kaltaisiin lapsiin. Raivokohtauksen yltyessä lapsi on tilassa, jossa hänen aivonsa eivät kykene vastaanottamaan mitään informaatiota. Kukaan ei ole kotona.

Olen todistanut lukuisia kertoja, kuinka lapsi hermostuessaan käyttäytyy täysin järjenvastaisesti eikä laannuttuaan muista, mistä oli kyse. Kun raivokohtaus pääsee kunnolla vauhtiin, on hyvin vähän, mitä voin tehdä.

Pahimman kilarinsa Aava saa päiväkodin eteisessä eräänä iltapäivänä, kun lapset ovat poikkeuksellisesti sisällä. Aavan pasmat menevät sekaisin, kun tulen hakemaan häntä kotiin. Hän ei tahdo lähteä.

Aloitamme pukemisen yhdessä, mutta villahaalarin hiha jää mutkalle, eikä käsi mene sisään. Aava räjähtää. Hän menee tilaan, josta en saa kammettua häntä ulos muutoin kuin kantamalla tytön puolipukeissa ulos pakkaseen. Kylmä ilma ja ympäristönvaihdos saavat Aavan palaamaan tähän todellisuuteen, ja saan ujutettua hänelle ulkohaalarin päälle.

Sillä kertaa kannan tyttöni kotiin saakka. En voi laskea häntä maahan, koska hänellä ei ole kenkiä jalassa.

"Äiti, sinä olet kastemadon räkää."

Nyt olen oppinut tunnistamaan tilanteet, jotka johtavat raivareihin. Kaksi- ja puolivuotiaana Aava ei ole tehokas toiminnanvaihtaja, joten tiedän, että lähteminen kotoa tai päiväkodista on hankalaa – joka kerta. Nopea kielellinen kehitys kuitenkin helpottaa räjähdysherkkiä tilanteita. Minun ei tarvitse enää arvailla, mistä lapsi on milloinkin hurjistunut.

Vähän jopa hymyilyttää, kun Aava pukemiskiukuttelun jälkeen kääntyy ulko-ovella katsomaan minua ja ilmoittaa:

– Äiti, sinä olet kastemadon räkää.

Vauva 5/16

Vierailija

Uhmakkaan taaperon äiti: ”Lapsen raivo yllätti ja pelotti”

Ihana kirjoitus! Voi kun ihmiset muistaisivat, että lapset ovat erilaisia. Kun näen raivoavan lapsen kaupassa, tekisi todella mieli käydä sanomassa vanhemmalle "tuollaista se meilläkin oli, älä vaan anna periksi." Tsempataan toinen toisiamme! Toiset olettavat tietävänsä kaiken yhden tilanteen perusteella. Minäkin kiikutin lapseni psykologille kun epäilin, että hänellä on adhd tai autismi tai jokin muu nepsy-ongelma, selvisikin, että lapsi on niin kielellisesti, motorisesti kuin älyllisestikin...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Oletko saanut lapsellesi päivähoitopaikan, joka vastasi perheenne tarpeita? 

Helsinkiläinen äiti kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla omasta kokemuksestaan päivähoidon toteutumisesta. Maunulalaiselle äidille oli päiväkodin johtajan toimesta ehdotettu osa-aika töitä kokopäiväisten sijaan, sillä ilmeisesti kokopäiväinen hoito olisi täyttänyt päiväkotiryhmää liikaa. Kirjoittajan mukaan monet hänen tuntemansa vanhemmat ovat kokeneet samanlaista kohtelua.

Subjektiivista päivähoito-oikeutta rajattiin laissa vuosi sitten puolipäiväiseksi, mikäli lapsen vanhempi ei opiskele tai työskentele kokopäiväisesti, eikä hoidolle ole muuta erityistä tarvetta. Helsinki päätti olla rajaamatta päivähoito-oikeutta – mutta silti kokopäivätyötä tekevää äitiä kehotettiin keventämään työtunteja. 

Nyt me kysymme teiltä! Kertokaa omat kokemuksenne päivähoidon aloituksesta: Onnistuiko hoidon aloittaminen silloin, kun sille oli tarve? Saitteko juuri sen hoitopaikan, jota haitte? 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nina päätti, ettei jää vauvan kanssa vain kotiin istumaan. Lue myös puolison kuvaus tilanteesta.

”Kun Seppo alkoi puhua perheen perustamisesta, suostuin sillä ehdolla, ettei vauvahoito jää yksin minun harteilleni. Halusin olla varma, että hän hoitaa oman osuutensa, jotta minun ei tarvitse luopua kaikista harrastuksistani. Tiesin, että tuskastuisin nopeasti vain kotona olemiseen.

Ennen harrastin paljon liikuntaa ja ulkoilua. Opiskelu yliopistolla oli minulle tärkeää, ja viihdyin joka ilta erilaisissa työryhmissä. Opintojen keskeyttäminen oli vaikeinta. Mietin surullisena, kuinka kaverit etenevät ja minä hoidan kotona vauvaa enkä pääse enää mihinkään.

Seppo rauhoitteli minua sanomalla, että vauva-aika kuluu nopeasti. Hän vakuutti, että pystymme tekemään vauvan kanssa samoja asioita kuin ennen raskauttakin. Kaikesta ei tarvitsisi luopua – ainakaan lopullisesti.

Eeli syntyi viime syksynä. Ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, sillä vauva ehti kakkaamaan lapsiveteen ja hengittämään sitä. Infektion takia hänelle annettiin voimakkaita antibiootteja, jotka aiheuttivat mahavaivoja. Eeli oli itkuinen ja nukkui huonosti.

Ensimmäisillä kerroilla oli aika kova kiire kuntosalilta takaisin vauvan luo.

Kun Eeli oli noin kahden viikon ikäinen, sanoin Sepolle, että minun on päästävä hetkeksi kuntosalille. Seppo oli todella kannustava ja osti minulle kuntosalikortin. Oli ihanaa päästä pois kotoa, vaikka ensimmäisillä kerroilla minulla oli aika kova kiire takaisin Eelin luo.

Seppo piti isyyslomaa muutaman viikon ja palasi sitten töihin. Yhtäkkiä olin Eelin kanssa kahdestaan. Olin niin tottunut viilettämään tukka putkella kokouksesta toiseen, etten tiennyt, mitä olisin kaikella ajalla tehnyt.

Päätin, etten jää vauvan kanssa kotiin istumaan. Ensimmäinen bussimatkamme ystävän luo jännitti hirveästi. Matka meni kuitenkin hyvin, ja sen jälkeen tunsin valtavaa helpotusta. Kyllä tämä onnistuu!

Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä.

Sopimus kotitöiden ja vapaa-ajan tasapuolisesta jakamisesta on toiminut hyvin. Kun Seppo tulee illalla kotiin, olemme hetken kolmistaan ja sitten on jomman kumman vuoro lähteä omiin menoihin. En odota, että Seppo heti töistä tultuaan alkaisi tehdä kotitöitä. Yritän olla reilu ja muistaa, että Seppo on töistä väsynyt ja hänkin ansaitsee lepoa.

Annan Sepon nauttia harrastuksistaan, koska tiedän kuinka tärkeitä ne hänelle ovat. Jos nyt annan Sepolle siimaa, saan sitä itsekin sitten kun en enää imetä Eeliä. Minulle on tärkeää, etten tunne olevani pelkkä äiti. Nyt olen Eelin kanssa kotona, mutta suunnittelen tulevaisuutta ja odotan sitä, kun pääsen takaisin yliopistolle.”