Lapsi kuin lintu, kaukaa tullut, silmissä vielä matkan ja tuulen muisto.

En muista ensimmäisestä käynnistä juuri muuta kuin sen, että hämmästyksekseni kaikki odotushuoneessa istujat näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä.

En tiedä itsekään, mitä odotin. Toivottomuutta?Jonkun roikkuvan verhoista?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tarkistan vielä, että olen tullut oikeaan paikkaan. Kyllä. Ovessa lukee akuuttipsykiatrian poliklinikka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen tuore äiti. Täynnä onnea. Ja aivan hukassa.

Synnytyksen jälkeinen masennus muutti meille hiljaa ja vähän kerrallaan. Ensin se laittoi minut ravaamaan nukkuvan lapsen luona tarkistamassa, hengittääkö tämä. Ihan normaalia, vakuuttelin itselleni vielä siinäkin vaiheessa, kun vietin tunteja päivässä nukkuvan lapseni rintakehää tuijottaen. Äiti vartioi täällä.

Kasvosi mahtuvat kätteni maljaan. Kannatan sinua vetten päällä. Syvien, pimeitten vetten päällä lastani, lintua kannatan.

Hän on niin pienikin. Rakkain kaikista. Mitä jos kompastun vauva sylissä? Mitä jos saan päähäni tehdä jotain älytöntä?

Mitä jos kompastun vauva sylissä?

Pienet huolet kasvavat suureksi ahdistukseksi, joka tuntuu fyysisenä kipuna. Suonissani virtaa betoni. Olen varmasti vain vähän väsynyt, ja tämä menee ohi. Paitsi ettei se mene. Ja mitä kovemmin yritän lakaista kaiken maton alle, sitä suuremmaksi huolieni vuori kasvaa.

Sätin itseäni päiväkausia lattialle jääneen roskan takia. Lintuni olisi voinut tukehtua siihen! Äideistä paskin, paskaäiti, paskaäiti.

Samalla lykin vaunuja kaupungilla kuin kuka tahansa muukin äiti. Ulospäin kukaan ei huomaa, että vaikka tukka on hyvin, mieli sen alla on rikki.

Minut kutsutaan huoneeseen, ja ennen kuin ovi on sulkeutunut perässäni, pyydän psykiatria lukitsemaan minut laitokseen. Tai vielä parempi: vankilaan. Olen selvästi liian hullu äidiksi.

Ulospäin kukaan ei huomaa, että vaikka tukka on hyvin, mieli sen alla on rikki.

Tunnin kuluttua seison kuitenkin taas ulkona. Helpottuneena. Ja aarteeni on kaukalossa vieressäni. Menemme kotiin. Alan käydä terapiassa ja toipua.

Kun istun kahvilassa, lasken ohi kulkevia äitejä. Joka neljännen kohdalla mietin, onko hän se, jolla tilastollisesti on omakohtaista kokemusta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Silti moni sairastunut kuvittelee olevansa ainoa ja häpeää. Jää ilman hoitoa ja pahimmillaan hukkuu hiljaa syviin vesiin.

Minä seison jo rannalla. Tänne on mahdollista päästä, usko siihen. Uskalla tarttua pelastusrenkaaseen. Älä jää yksin.

Runo: Lapsi kuin lintu. S. Partanen

Marjut Ollila on 2- ja 7- vuotiaiden lasten äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina kätilö, imetyskouluttaja, toimittaja Laura Kososen kanssa.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla