Oli taas yksi pitkä yö. Ja minä tosissani mietin, voisinko oppia nukkumaan seisten, Anna Ruohonen kirjoittaa.

Eivät linnutkaan oksiltaan putoa, ajattelin. Se oli epätoivoisen äidin ajatus.

Oli taas yksi pitkä yö, kuulin juna-liikenteen ennen puoltayötä loppuvan ja alkavan ennen aamukuutta. Vauva nukkui sylissäni, kantoliinassa pystyasennossa, mutta alkoi itkeä melkein heti, kun laskin hänet sängylle.

Ja minä tosissani mietin, voisinko oppia nukkumaan seisten, vauvaa kevyesti keinuttaen, jos samalla hiukan nojaisin huoneen nurkkaan.

Minulla oli vauva, joka ei nukkunut. Hetki vain, ja hän heräsi itkien. Enimmän aikaa päivisinkin vauva itki, kitisi, oli tyytymätön ja sen oloinen, että sattuu. Ja minä olin väsynyt, unenpuutteesta sekaisin, huolissani ja neuvoton.

Sain hyvin vähän apua, mutta paljon huonoja neuvoja: Tiukkana vaan ja unikoulu! Sain paljon neuvoja, joita olin jo kokeillut: Anna mallasuutetta, luumua, vie vyöhyketerapiaan! Ja vihdoin sain allergialääkäriltä yhden hyvän neuvon: Kysytäänpä vielä korvalääkärin mielipide.

Pulma alkoi ratketa. Meillä alettiin nukkua.

Vauva, joka ei koskaan nukkunut, on nyt perheen unikeko, äidin unikamu, hitaasta heräämisestä nauttiva plötkijä.

Tule tänne, köllitään vielä hetki, saan sanoa. Ja hän tulee.

Vauvan pääkirjoitus 8/16

Jos sinulla on paljon itkevä vauva, katso vauva.fi/vauvaitkee. Kokosimme sinulle vertaistukea ja asiantuntijoiden viisaita sanoja.