Retroväreillä ja froteellakin on ihailijansa, mutta yhä useampi vanhempi valitsee kaupasta nyt hillitympää taaperonsa ylle. Kuvat: Heli Blåfield
Retroväreillä ja froteellakin on ihailijansa, mutta yhä useampi vanhempi valitsee kaupasta nyt hillitympää taaperonsa ylle. Kuvat: Heli Blåfield

Bikertakit ja murretut sävyt syrjäyttivät värit ja froteen. Kiilasiko muodikkuus lastenvaatemarkkinoilla jo käytännöllisyyden ohi?

Olivatko nämä bodyt todella näin pieniä – ja näin tavattoman ruskeita? Olen kaivanut kaapin perukoilta pari rakkaudella vaalittua vaatesäkkiä ja alkanut purkaa niiden sisältöä vaatekappale kerrallaan. Ruskea, ruskea, keltainen.

Odotan kolmatta lastani. Olen jo ehtinyt myhäillä, että hänelle ei sitten tarvitse hankkia yhtään mitään. Olen nimittäin kaukaa viisaana säilönyt lastenvaatteet, ja vielä hankkinut aikoinani paljon pojallekin sopivia vaatteita.

Mutta nyt, monet pesut ja sappisaippuahuljutukset kestäneitä froteeasuja silitellessäni tulee paitsi nostalginen myös surumielinen olo. En jaksa tuijotella enää yhtään vauvavuotta näitä retrokukkia tai ankeita sävyjä. Vaatteet näyttävät jotenkin niin… vanhoilta. Miksi aikoinani edes halusin pukea tyttäreni 70-luvun aikamatkustajaksi?

Hempeämpi väripaletti houkuttaa

Makuni on salakavalasti muuttunut. Enkä ole yksin.

Vauvan tuoreen kyselyn mukaan yhä useampi lastenvaatteita haalinut on siirtänyt retrot ikuisuussäilöön:

”Ennen pidin retrosta, nykyään hempeämmistä kuoseista. Väreistä suosin nyt roosaa ja siniharmaata.”

”Vaatemakuni on muuttunut retrotyylistä ja kirkkaista yhdistelmistä hillittyihin kokonaisuuksiin. Nyt suosin mustavalkoisuutta höystettynä ihanilla väreillä.”

Kirkkaat värit, jotka ovat pitkään olleet suosittuja lastenvaatetuksessa ja varsinkin retromuodissa, ovat saaneet tehdä tilaa laajemmalle väripaletille. Perinteisten lastenvaatevärien tilalle on tullut väri- ja kuviomaailma, joka on yhtenäinen aikuisten vaatteiden kanssa. Samalla sukupuolineutraalien lastenvaatteiden vetovoima on hiipunut.

Minäkin, konkarimutsi, jolla olisi kaapit täynnä järkevää unisex-vaatetta, huomaan himoitsevani vauvalleni pehmeämpiä sävyjä – ja uusia vaatteita. Olen yhtä vietävissä kuin muutkin pesänrakennusvimmaiset kuluttajat.

Muodikkuus jyrää muut arvot

Pohjoismainen vaatejätti Polarn O. Pyret teki alkuvuodesta suuren kyselytutkimuksen Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa. He halusivat kartoittaa, millaisia asioita lastenvaatteiden ostajat nyt arvostavat. Perinteisesti lastenvaatteissa on suosittu käytännöllisyyttä ja helppohoitoisuutta, mutta nyt niiden ohi on kirinyt uusia arvotulokkaita.

– Muodinmukaisuus on yhä tärkeämpää – myös lastenvaatteiden ostajille. Vaikka vaatteiden korkea laatu, toiminnallisuus, helppohoitoisuus ja vastuullisuus ovat kuluttajalle tärkeitä asioita, ne eivät yksistään tyydytä. Asiakkaat toivovat tuotteita, jotka on helppo yhdistää muiden brändien vaatteisiin, ja jotka mukailevat asiakkaan omaa tyyliä, Polarn O. Pyretin toimitusjohtaja Nanna Hedlund kuvailee muutosta.

Rentoja raitoja rakastetaan yhä, mutta tosiasiassa unisex-vaatteiden kohderyhmää eivät enää toviin ole olleet molemmat sukupuolet.

– Unisex-vaatteita ostavat huomattavasti enemmän poikien vanhemmat. Ja toisaalta tutkimuksessamme selvisi, että tyttöjen vanhemmat käyttävät enemmän rahaa lastenvaatteisiin, Hedlund summailee.

Koska tyttölasten vanhemmat ostavat enemmän vaatteita, on fiksua tarjota myös tyttölasten vanhempia houkuttelevia tuotteita.

Kierrättäjä ei kuluta

Tälle ajalle on tyypillistä, että kuluttajakunta on hyvin pirstaloitunutta.

– Tuore ruotsalaistutkimus analysoi lastenvaateblogeissa käytyjä keskusteluja. Siinä löydettiin neljä erilaista kuluttajatyyppiä: lapsikeskeinen, sukupuolitietoinen, status- ja laatutietoinen- sekä eettinen ja ympäristötietoinen. Nämä samat tyypit ovat nähtävissä Suomessakin, kotimaisesta lastenvaateilmiöstä parhaillaan gradua tekevä Minna Kallioharju kertoo.

Vaikka siis valtaosa varsinkin nuorista vanhemmista suosii muodikkaita lastenvaatteita, yhä edelleen sukupuolitietoiset kuluttajat pyrkivät hankkimaan unisex-vaatteita ja ympäristötietoiset vanhemmat välttämään turhaa shoppailua. Ymmärrettävistä syistä ihmiset, jotka pyrkivät kierrättämään kaiken ja ostamaan mahdollisimman kestäviä tuotteita, eivät kuitenkaan ole vaateteollisuuden tärkeintä kohdeyleisöä.

”Itse en lapsena suostunut pukemaan päälle punaista tai saati sitten vaaleanpunaista, joten en voi olettaa, että omakaan lapseni suostuisi stereotypioihin. Toisaalta hän on vielä niin pieni, että äiti päättää, ja ihan kaikki käy”, sukupuolineutraalia ja ekologista tyyliä suosiva yhden taaperon äiti kertoi Vauvan kyselyssä.

Onko taaperolla jo oma tyyli?

Moni kyselyyn vastannut huomautti samasta seikasta: kaikki on helppoa niin kauan kuin vanhempi saa rauhassa valita järkevät vaatteet. Nykyään ostopäätökseen vaikuttaa kuitenkin lapsen oma mielipide jo hyvin varhain.

Vauvavuoden saan pukea kuopukseni juuri niin kuin tahdon, mutta pian minäkin löydän itseni esittelemästä eri mekkovaihtoehtoja päättäväiselle taaperolle. On liikuttavaa, että tuttisuinen henkilö tosiaan osaa nimetä suosikkialushousunsa (niissä on koira). Hän on jo oma persoonansa! Joka päättää pitää koko kesän päässään itse kaupan alahyllyltä löytämäänsä kultaista olkihattua. Ei ehkä tyylikkäin vaihtoehto, mutta pysyypähän päässä kuin liimattuna ja suojaa auringolta. Näillä mennään.

Ruotsalaisia lastenvaateblogeja käsittelevä tutkimuksen mukaan nykyvanhemmat ajattelevat usein, että lapsi voi päättää omasta pukeutumisestaan siinä iässä, kun hän osoittaa siihen kiinnostusta. Tätä perustellaan esimerkiksi sillä, että on tärkeää rohkaista lapsen itsenäistymistä. Pukeutuminen nähdään myös tapana kehittää identiteettiä ja luovuutta sekä opetella itseilmaisua.

– Vanhemmilla on kuitenkin käytössään erilaisia keinoja, joilla he ohjailevat pukeutumista: lapselle esitetään esimerkiksi vanhemman valitsemia vaihtoehtoja, joista valita mieleinen. Päätöksentekoa voidaan rajoittaa myös sillä perusteella, että vaatteiden on oltava tilanteeseen ja säähän sopivia, Kallioharju kertoo.

Käytännöllistä ja mukavaa  – vai nättiä ja näyttävää?
Käytännöllistä ja mukavaa – vai nättiä ja näyttävää?

Julkkislapset muoti-ikoneina

Lapsen mielipide painaa lastenvaateostoksilla entistä enemmän, mutta kuka sitten vaikuttaa muksun makuun? Ainakin arkikokemuksen perusteella tuntuu, ettei se välttämättä ole lapsen oma vanhempi.

– Ikätovereilla on suuri vaikutus. Suomalaisille päiväkoti-ikäisille lapsille tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että aikuiset eivät ole lapsille tyylillisiä esikuvia, vaan ikätoverit ja sisarukset, Kallioharju listaa.

Toisaalta jo pienille lapsille löytyy muoti-idoleita. Lapset fanittavat poppareita, mutta internet on tehnyt myös julkkisten ja bloggaajien lapsista muotivaikuttajia, joiden pukeutumista aikuisetkin seuraavat silmä kovana.

– Kun Vogue julkaisi jutun Katie Holmesin ja hänen 10-vuotiaan tyttären Suri Cruisen pukeutumisesta, jutun pääpaino ei ollut äidin vaatetuksessa, vaan jo otsikko kertoi: Suri Cruise voisi pitää meille kaikille oppitunnin lentokenttätyylistä, Minna Kallioharju kertoo.

Lastenvaatteissa on pitkään korostettu niiden käytännöllisyyttä ja mukavuutta, mutta julkkislasten pukeutumisessa nämä arvot eivät paljon paina.

Jokainen tajuaa, ettei minikokoinen biker-nahkatakki ole kaikkein käytännöllisin valinta, mutta kyllä se kummasti alkaa houkuttaa taviskuluttajaakin, kun rotsia on tarpeeksi monta kertaa ihaillut blogien kuvavirrassa.

– Julkkisten lasten pukeutumisessa ja sosiaalisen median lastenvaatekuvissa on nähtävissä muutos aikuismaiseen tyyliin, usein yhteensopivaan vaatetukseen vanhemman kanssa. Tällöin vaatteet eivät välttämättä ole käytännöllisiä, vaan niissä korostuvat tyyli ja muodikkuus, Kallio­harju sanoo.

Pikkuaikuinen vai pikkulapsi?

Yhä nuoremmat lapset haluavat siis pukeutua aikuismaisesti – ja toisaalta yhä useampi aikuinen haluaa pukea lapsensa kopioksi itsestään. Tämä näkyy myös Vauvan kyselyssä.

”Tyttäreni on pitkään valinnut aivan itse vaatteensa, oikeastaan ihan siitä asti kun on osannut vähän puhua. Olen aina pitänyt samantapaisista vaatteista, joita aikuisillekin myydään. Vaatteet eivät kuitenkaan saa olla liian paljastavia. Lapsella on myös kasapäin Frozen-vaatteita, eli hän saa halutessaan ”pitää lapsuuden” tai olla niin sanotusti ”pieni aikuinen”. Tyttäreni on alkanut pitää näistä vanhempien tyttöjen vaatteista, mutta prinsessavaatteet ovat silti vielä ykkösiä”, kuvailee alle kolmekymppinen yhden lapsen äiti.

Myös minä seuraan hämmennyksen vallassa taaperoni muotinenän kehittymistä. Hän ihailee itseään roimasti vanhempia isosiskojaan, joten muotivaikutteiden lähde on helposti paikannettavissa. Kun pyyhin kimalletta pikkuisen tyllihametyyterön poskelta, tunnen silti haikeuden pistoksen sydänalassa. Tämän tyypin ankkamekkovaihe ei sitten kauan kestänyt. Vuosikausia liputin sukupuolineutraalin pukeutumisen nimiin, ja nyt me hukumme glitteriin. Ei ihan nappisuoritus. Emme olekaan kierrättävä luomupuuvillaperhe niin kuin kuvittelin, vaan kimalteleva henkkamaukka-poppoo!

Lastenvaatehifistely harrastuksena

Lasten pukeutumisella vanhemmat voivat kertoa muille elämäntyylistään: Me olemme tämmöisiä muodikkaita Mini Rodini -tyyppejä, reipashenkinen Reima-jengi tai edelläkävijöitä, jotka satsaavat nouseviin vaatemerkkeihin.

– Tarjonta on monipuolisempaa kuin koskaan ennen, ja vanhemmilla on valinnanvaraa ilmaista yksilöllisiä arvojaan lastenvaatteiden kautta Pukeutumisvalinnoilla voi pyrkiä kuulumaan samanhenkisten ihmisten ryhmään. Pienen vauvan vanhempi voi lastenvaatteiden kautta hakea hyväksyntää äiti-lapsikerhoissa, Kallioharju sanoo.

Tämä näkyi myös Vauvan kyselyyn vastanneiden joukossa. Lastenvaatehifistely voi olla vauva-aikana mainio harrastus ja kanava uusien ystävien löytämiseen.

”Parasta lastenvaateissa on uusien merkkien ja kuosien etsiminen, keskustelu ja hypetys muiden lastenvaateharrastajien kesken. Ennen ostin tyttärelleni paljon halvalla, nykyään paljon kalliilla”, parikymppinen yhden lapsen äiti kuvailee harrastustaan.

Persoonallinen ja silti samanlainen

Vauvanvaatteiden kanssa aikuiset voivat revitellä ja samistella estoitta. Tästä ajasta otetaankin kaikki tehot irti.

”Lapsille voi pukea rohkeita värejä ja kuoseja, joihin itse ei uskaltaisi pukeutua, vaikka haluaisi”, parikymppinen äiti miettii.

”Lastenvaatteita on vaan niin ihana ostaa, ihastella ja yhdistellä. Melkein kuin äidin barbileikki. En voi saada kaikkia ihania vaatteita lapsillemme, mitä vastaan tulee!” kolmekymppinen kolmen lapsen äiti hehkuttaa.

Isompi lapsi taas saatetaan vaatettaa ajatuksella, että lapsi sulautuu ikätovereiden joukkoon. Usein ajatellaan, että kun napero puetaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin, hänen on helpompaa päästä osaksi ryhmää esimerkiksi päiväkodissa.

– Lasten pukeutumisella haetaan sekä erottautumista että joukkoon kuulumista, Kallioharju kuvailee.

Lapsen pitäisi pukeutua tarpeeksi samanlaisesti kuin kaverinsa, mutta olla silti riittävän persoonallinen. Vauvan kyselyyn osallistuneista moni harmitteli sitä, että jos ostaa perusvaatetta, kohta kaverilla on identtinen asu päällä.

”Edullisten vaatteiden samankaltaisuus ärsyttää. On tylsää, jos kolmella tarhakaverilla on samat vaatteet”, kolmekymppinen pojan äiti miettii.

Voiko vaatteilla toteuttaa itseään?

Jos haluaa ajatella merkkilappuja laajemmin, lastenvaatemuodin murroksessa on kyse siitä, miten me vanhemmat suhtaudumme lapsuuteen. Kuuluuko sen olla viattomuuden ja huolettomuuden aikaa, jolloin vanhempi hoitaa päätökset ja lapsi saa vain keskittyä olemaan lapsi? Vai nähdäänkö lapsi aktiivisena toimijana, joka jo varhain osallistuu itseään koskeviin päätöksiin? Nyt jälkimmäinen trendi on voimissaan – ja yhä vain voimistumassa.

– Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa vanhemmat haluavat lapsen harjoittelevan pienestä pitäen tulevaisuudessa tarvittavia taitoja, kuten ilmaisemaan itseään – ja pukeutuminen nähdään yhtenä itseilmaisun muotona, Minna Kallioharju sanoo ja jatkaa:

– Voi myös pohtia, kuinka paljon lapsella todella on mahdollisuutta toteuttaa itseään vaatevalinnoilla, kun vaateteollisuus pyörii kuitenkin aikuisten voimin, lastenvaatteet on suunnitellut aikuinen ja kauppoihinkin ne on päätyneet jälleenmyyjien tekemien valintojen kautta.

Tai ehkä vaatteisiin voi yrittää suhtautua vain vaatteina. Söpöinä, hauskoina, lämmittävinä ja kuivana pitävinä, mutta ei niin kovin tärkeinä. Kuten parikymppinen äiti hyvin summaa:

”Olen tajunnut, etten halua maksaa monta sataa euroa vaatteesta – ja olla sitten kieltämässä lasta koko ajan tekemästä sitä ja tätä, ettei nyt vaan se vaate mene likaiseksi. Annan lapseni mennä ja rymytä kirpparilta ostetuissa vaatteissa. Arvostamme kyllä yhä vaatteita, mutta eipä enää harmita, jos tuleekin tahra, joka ei lähde pesussa pois tai vaate menee rikki metsäretkellä.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”