Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Oppiiko vauva pinsettiotteen omia aikojaan, vai kannattaako hienomotoriikan kehitystä tukea? Ja miksi sorminäppäryys oikeastaan on niin tärkeä juttu?

Kymmenkuinen konttaa eteisen matolla, bongaa pikkukiven, poimii sen näppärästi peukalo-etusormiotteella ja vie kohti suutaan. Stop! Paljon puhuttu pinsettiote on selvästi nyt hallussa – ja lattiat on siivottava entistä tarkemmin.

Pinsettiote on odotettu taito, jonka kehittymistä seurataan tarkasti neuvolakäynneillä. Miksi se on niin tärkeä?

– Pinsettiote on kehittyneimpiä hienomotorisia taitoja, joita meillä on. Sitä tarvitaan esimerkiksi nappia laittaessa, vetoketjua vetäessä ja hampaita pestessä, luettelee toimintaterapeutti Oili Alasalmi Terapiakeskus Terapeijasta.

Sormiote kertoo paljosta

Vauva on alusta asti kiinnostunut ympäristöstään ja sen esineistä, mutta taidot lähestyä niitä kehittyvät vähitellen.

Kolmen kuukauden ikäinen vauva pyrkii kaikin voimin kohti hauskaa lelua ja tavoittelee sitä käsillään. Puolen vuoden iässä lapsi osaa jo tarttua esineisiin yhdellä kädellä ja myös siirtää niitä kädestä toiseen.

Otteet ovat aluksi haparoivia, sillä silmä ja käsi eivät vielä pelaa täysin yhteen. Vauva tarttuu tavaroihin koko pienellä innokkaalla nyrkillään, koska kaikki sormet toimivat vielä ikään kuin yhdessä ja samassa rivissä.

Vähitellen sormien toiminta alkaa eriytyä. Ensimmäinen merkki siitä on osoittaminen: vauva osoittaa etusormellaan kaikkia mahdollisia kiinnostavia asioita ympärillään ja odottaa niihin vanhemman selitystä.

Kun peukalo sitten vielä löytää oman paikkansa vastinparina muille sormille, käsin kosketeltava maailma avautuu uudella tavalla: pienimpiinkin esineisiin on nyt mahdollista tarttua tarkasti.

Pinsettiotteen löytyminen kertoo, että vauvan kehitys etenee kuten kuuluu.

Pinsettiote tutkitaan kahdeksan kuukauden ja puolentoista vuoden iässä. Neuvolakäynnillä seurataan, miten lapsi pyrkii tarttumaan lähelle asetettuihin pieniin esineisiin, esimerkiksi nonparelleihin. Samalla tutkitaan näön erottelukykyä ja silmän ja käden koordinaatiota.

Pinsettiotteen löytyminen kertoo, että vauvan kehitys etenee kuten kuuluu.

– Se on merkki siitä, että kaikki menee hyvin, Alasalmi tiivistää.

Pinsettiotteen tulisi useimmiten löytyä noin vuoden ikään mennessä. Kukin vauva kehittyy kuitenkin omaan tahtiinsa. Alle puolitoistavuotiaan lapsen kehityksessä voi olla kolmen, neljänkin kuukauden heittoja siinä, miten jokin yksittäinen taito löytyy.

– Jokaisella on oma perimänsä ja oma luonteensa. Joku on topakampi ja nopeampi, joku hitaampi ja harkitsevampi, Alasalmi toteaa.

Tarkkuus vaatii voimaa

Jotkut lapset ovat aikuisen silmään aina menossa, liikkuvaisia ja ketteriä, toiset ehkä enemmän tarkkoja näpertelijöitä. Tällaiset yksilölliset piirteet motorisessa taitavuudessa tulevat kuitenkin esiin vasta lähempänä kouluikää.

Vauvoista puhuttaessa karkea- ja hienomotoriikkaa ei oikeastaan voi erottaa toisistaan. Alkuvaiheessa taidot rakentuvat tietyssä järjestyksessä toistensa päälle.

Hartiaseudussa on oltava tarpeeksi voimaa, jotta lapsi jaksaa opetella käyttämään käsiään.

Sorminäppäryys ei voi alkaa kehittyä paremmaksi ennen kuin tietyt suuremmat linjat ovat hallussa.

– Ensin keskivartalon hallinnan täytyy olla riittävän hyvä. Myös hartiaseudussa on oltava tarpeeksi voimaa, jotta lapsi jaksaa opetella käyttämään käsiään, Alasalmi sanoo.

Monipuolista kokeilua

Oppiiko vauva pinsettiotteen omia aikojaan, kun on siihen kypsä, vai kannattaako hienomotoriikan kehitystä jotenkin tukea kotona?

Tärkeintä on tarjota vauvalle monipuolisia mahdollisuuksia touhuta, leikkiä ja tutustua maailmaan. Vauvan pitää saada oleskella vapaasti lattialla ja opetella käyttämään kehoaan monin tavoin.

Mitään ihmeellisiä erikoisleluja tai virikkeitä se ei edellytä. Vauva oppii paljon ihan vain arkisia esineitä ja leluja käsitellessään. Esimerkiksi turvallisilla keittiövälineillä leikkiminen on monelle vauvalle mieluisaa ja kehittävää puuhaa.

– Kymmenen kuukauden ikäinenkin tykkää jo kovasti vaikkapa hämmennellä kauhalla, Alasalmi toteaa.

Leluista hyviä ovat Alasalmen mielestä esimerkiksi Duplo-legot. Niitä vauva voi opetella irrottamaan toisistaan jo ennen kuin osaa vielä rakennella. Puolen nyrkin mittainen palikka on pienellekin turvallinen.

Vauvalle voi tarjota turvallisia ruokia pieninä paloina, joita hän saa itse poimia yksi kerrallaan lautaselta.

Vanhempien seurassa ja tarkassa valvonnassa vauva voi turvallisesti tarkastella monen kokoisia ja painoisia esineitä. Moni yksivuotias nauttii suunnattomasti saadessaan järjestellä eri värisiä, kokoisia ja muotoisia esineitä riviin. Samalla kehittyy sorminäppäryys.

Yksi erinomainen tapa harjoitella pinsettiotteen käyttöä jokapäiväisessä arjessa on sormiruokailu. Vauvalle voi tarjota turvallisia ruokia pieninä paloina, joita hän saa itse poimia yksi kerrallaan lautaselta: keitettyjä maissinjyviä, herneitä, leivänmuruja, rusinoita tai pieniä paloja kypsennettyjä kasviksia.

Näkeekö vauva kunnolla?

Jos lapsen kädentaidot eivät näytä kehittyvän ajallaan, lapsi voi saada neuvolasta lähetteen tarkempiin tutkimuksiin ja toimintaterapeutin arvioon. Usein aluksi pohditaan, miten kotona voitaisiin tukea oppimista.

– Jos pelkkä vanhempien ohjaus ei auta, toimintaterapeutin kuntoutuksesta voi olla hyötyä, Alasalmi kertoo.

Näköaistilla on iso merkitys hienomotoriikan kehitykselle. Jos vauvalla on heikko näkö tai taittovirhe, silmän ja käden yhteistyö ei pääse kehittymään normaalisti, eikä myöskään into tavoitella esineitä syty. Siksi lapsen näkö tarkistetaan siinä vaiheessa, jos pinsettiote jää uupumaan. Myös tapa, jolla vauva kokee tuntoaistimukset vaikuttaa hienomotoriseen kehitykseen.

Vauva 12/2017

Vierailija

Pitäisikö pinsettiotetta treenata?

Yh äiti 37v kirjoitti: Minun 10-vuotias ei vieläkään ole oppinut, onko kasvatuksessa jotain vikaa vai mitä pitäisi tehdä? Surkea motoriikka. Varmaan tulee sellainen aikuinen, jolla kädet liikkuvat vain lapiona kaikki sormet yhtäaikaa liikkuen. Sellaisia on. Kyllä lapsi itse harrastuneisuuttaan saa sormiketteryyden, ellei ole täysi tampio.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”