Kuvitus: Jenny Lucander
Kuvitus: Jenny Lucander

Kati Ala-Ilomäki on valvonut lasten kanssa öisin yli kolme vuotta. Miten voisi opetella taas nukkumaan?

Kello on 20.30. Laitan kolmevuotiaan esikoisen sänkyyn. Nukahdan itsekin. Samaan aikaan mies nukuttaa toisessa makuuhuoneessa yksivuotiaita kolmosiamme.

21.30: Herään pissahätään.

22.45: Lapsi numero neljä itkee. Mies valvoo hänen kanssaan, joten yritän nukkua.

23.50: Lapsi numero neljä ja numero kaksi itkevät. Mies kertoo, että nelonen on oksentanut useamman kerran. Menen hyssyttelemään lasta numero kaksi.

00.30: Lapsi numero kaksi itkee. Mies antaa lapsen numero neljä minulle ja menee hyssyttämään numeroa kaksi. Sitten hän käy itse nukkumaan.

00.45: Lapsi numero kaksi itkee uudelleen. Käyn hyssyttelemässä häntä vartin välein. Välissä hyssytän myös lasta numero kolme.

02.00: Annan periksi. Otan lapsen numero kaksi viereeni olohuoneen sängylle. Hän nukahtaa heti.

04.15: Esikoinen huutaa ”äiti!”. Kannan hänet nopeasti viereeni olohuoneeseen jatkamaan unia.

05.30: Lapsi numero kolme herää. Aamuni alkaa.

Edellisen kaltaisia huonoja öitä mahtuu jokaiseen viikkoon. Hyviä öitä, niitä jolloin lapset pääsääntöisesti nukkuvat, on jo aika paljon. Suurin osa öistä sijoittuu välimaastoon: herätyksiä on pari yössä.

Mieheni valvoo noin puoleen yöhön ja hoitaa alkuyön itkut. Minä nukahdan ennen yhdeksää ja olen vastuussa aamuyöstä sekä aamusta, joka alkaa ennen kuutta.

Yöhelvettini alkoi esikoisen synnyttyä. Hän oli tissilapsi, jota en raaskinut laittaa pinnasänkyyn. Ensimmäiset puolitoista vuotta hän heräili vieressäni viidestä viiteentoista kertaan yössä. Kun hänet vieroitettiin rinnasta puolitoistavuotiaana, olinkin jo vahvasti raskaana kolmosista. Ravasin yöt vessassa ja yritin epätoivoisesti löytää sängyssä asentoa, jossa olisi hyvä olla.

Sitten syntyivät pojat.

”Olipa yö!” on toteamus, joka sai täysin uuden merkityksen.

Vauvavuoden valvoimme mieheni kanssa vuoroissa. Hän meni nukkumaan yhden ja kolmen välissä yöllä. Silloin minä nousin ylös. Loppuyönä sain nukuttua pari kertaa 20 minuuttia, ehkä.

Kukaan lapsistamme ei nuku säännöllisesti ”läpi yötä”. Suurin ongelma kuitenkin on se, että vaikka lapset nukkuisivatkin, minä en nuku.

Herään parin tunnin välein, ja saatan pyöriskellä sängyssä tunnin mietiskellen kaikkea mahdollista seuraavan päivän illallisesta siihen, hyökkääkö Venäjä Suomeen.

Ne ovat paljolti ajatuksia, jotka aamulla tuntuvat noloilta ja absurdeilta.

Kello neljä olen usein valmis nousemaan ylös.

– Toiminnallinen unihäiriö, diagnosoi ylilääkäri Gabriele Sved Helsingin Uniklinikalta.

Toiminnallinen unihäiriö on yleisin unihäiriötyyppi, ja erittäin yleinen vanhemmilla, jotka valvovat vuosia lasten takia.

Sen puhkeamiseen ei kuitenkaan riitä öisin huutava jälkikasvu. Tarvitaan altistava, laukaiseva ja ylläpitävä tekijä.

Altistava tekijä liittyy usein persoonallisuuteen. Se voi olla esimerkiksi jännittyneisyys tai täydellisyydentavoittelu. Laukaiseva tekijä on jokin poikkeuksellisen stressaava tilanne, kuten univaje. Ylläpitäväksi tekijäksi sopivat esimerkiksi öisin heräilevät lapset.

Unihäiriössäni minua ei harmita vain öinen heräilyni, vaan myös se, että nukahdan jo ennen yhdeksää. Haluaisin vielä joskus köllähtää sohvalle katsomaan elokuvaa tai lukea vaikkapa kirjaa lasten mentyä nukkumaan.

Olen pistänyt aikaisen nukkumaanmenoni iltaunisuuden piikkiin. Svedin mukaan kyse on puhtaasti unenpuutteesta.

–Olet niin väsynyt, että nukahdat väkisin.

Ongelmaani ylläpitää se, että nukun vain minimimäärän – sen, minkä tarvitsen pysyäkseni hengissä. Sitten alan heräillä.

Esikoisen kanssa valvomisessa oli uutuudenviehätystä. Jaksoin, sillä tiesin vaiheen menevän ohi.

Nojaan päätäni pinnasängyn reunaan ja silitän unta hakevaa lasta. Olen turhautunut.

Pienet lapset ja uni on joskus draama, jossa vanhemman ja lapsen intressit menevät pahasti ristiin. Lapsi ei halua nukkua, vanhempi ei haluaisi mitään muuta kuin nukkua.

Ennen lapsia saatoin valvoa liikaa töiden tai juhlinnan takia. Väitän, että väsymyksestä en kuitenkaan tiennyt mitään.

Esikoisen kanssa valvomisessa oli uutuudenviehätystä. Jaksoin, sillä tiesin vaiheen menevän ohi. Kun kolmoset tulivat kotiin sairaalasta, muistan, kuinka ensimmäisenä iltana kuuntelin heidän itkuaan. Tiesin, että minun täytyy nukkua ja antaa mieheni hoitaa heitä. Muuten en jaksaisi nousta aamuyöstä.

Meinasin purskahtaa itkuun itsekin. Tämä on taas tätä, ajattelin. Näin väsyneen tulevaisuuteni.

Unettomuus aiheuttaa monia fyysisiä ja henkisiä oireita. Elimistö toimii kuin jatkuvassa stressitilassa. Ruuansulatus ei välttämättä toimi normaalisti, infektioherkkyys voi kasvaa, verenpaine nousta ja sydän lyö kiivaammin.

Unta on hankala ylläpitää.

–On kuin yrittäisit nukkua keskellä paloasemaa, jossa voi jatkuvasti tulla hälytys, Sved sanoo.

Tunnistan fyysiset oireet. Vuosi sitten talvella aloin saada paniikkihäiriötä muistuttavia sydämentykytyskohtauksia silkasta väsymyksestä. Pahinta ovat kuitenkin väsymyksen aiheuttamat henkiset oireet: ilottomuus ja ahdistus.

–Unettomuus voi johtaa myös masennukseen.

Jatkuvasti väsyneenä maailma on todellisuuttaan synkeämpi. Olen alkanut kyllästyä siihen, miten väsymys varastaa minulta kyvyn innostua asioista.

Pahimpina hetkinä olen halunnut motata jokaista, joka on hokenut: ”Nauti nyt, lapset kasvavat niin nopeasti”. Se on lause, joka aiheuttaa suurta syyllisyyttä äidissä, joka on viettänyt yönsä juosten pinnasänkyjen väliä. Sellaisen äidin suuri toive on, että lapset kasvaisivat pian niin isoiksi, että he osaisivat nukkua.

Ja samalla hänet valtaa suru siitä, että hetkestä ei kykene iloitsemaan.

Kun huono uni jää päälle, äiti herää vauvan syöttöaikoihin vielä, kun lapsi on jo koululainen.

Olen tavannut yläkouluikäisten äitejä, jotka edelleen heräävät vauvan syöttöaikoihin, kertoo Liisa Niskakangas.

Niskakangas on erikoistunut Yhdysvalloissa lasten unikouluttamiseen.

Lähes kaikki vauvat valvottavat vanhempiaan. Se on vauvan tehtävä ensimmäisinä elinkuukausina, jotta hän saisi riittävästi ravintoa ja varmistuksen vanhemman läsnäolosta.

–Suomessa tilanteet ehkä pysyvät yllä pidempään. Pitkä äitiysloma mahdollistaa sen, että arkea voi pyörittää hieman koomassakin, Niskakangas sanoo.

Aina huonosti nukutut yöt eivät ole vain lapsen syytä. Yöheräilytkin voivat olla vuorovaikutuksellisia. Minäkin olisin varmasti saanut nukkua paremmin, jos olisin vierottanut esikoiseni rinnasta ennen puolentoista vuoden ikää.

Yöimetys väsytti, mutta sen luoma läheisyys lapsen kanssa on jotain ainutlaatuista. Siitä luopuminen ei ollut helppoa, minulle. Esikoinen pääsi asian ylitse kolmessa yössä.

Lapsen unikoulu voi olla myös äidin unikoulu.

–Äidin täytyy olla varma siitä, mitä hän haluaa. Yöimetys voi olla katkeransuloista, ja joskus juuri äiti on se, joka ei ole valmis muutoksiin.

Niskakankaan mukaan toisten lasten syntyminen voi aiheuttaa vanhemmissa syyllisyydentuntoja suhteessa esikoiseen.

Tunnistan oireen. Minä ja esikoinen nukahdamme yhdessä. Kolmosten syntymän jälkeen se on ainut hetki, joka hänellä on jäljellä kaksin äidin kanssa. Tai minulla hänen kanssaan.

Haluan takaisin uneni. Ja vyötäröni.

Olen nukkunut huonosti kolme ja puoli vuotta. Nyt haluan illat ja ilon takaisin itselleni.

Haluan takaisin myös vyötärön. Jatkuva unettomuus lisää elimistön stressihormonin, kortisolin, tuotantoa. Minulla se on aiheuttanut lihomista.

Svedin mukaan lasten tulisi nukkua eri huoneessa kuin vanhempansa. Niskakangaskin on sitä mieltä, että joskus kaikki nukkuvat paremmin, kun lapset ja vanhemmat uinuvat kauempana toisistaan.

Meidän kahden makuuhuoneen ja kuuden ihmisen taloudessamme etäisyys on kuitenkin silkka mahdottomuus. Lisäksi minä olen sitä koulukuntaa, joka kannattaa lapsen oikeutta saada halutessaan nukkua vanhemman vierellä.

Päätän kuitenkin muutaman ratkaisevan asian: Aion lukea iltaisin kirjaa, vaikka silmät ristissä. Esikoiselleni saa riittää läheisyyteni, minun ei tarvitse nukkua kun hänkin nukkuu.

Yhtenä iltana viikossa kömmin olohuoneeseen mieheni kanssa ja katson elokuvan – tai ainakin yhden jakson tv-sarjaa.

Yöllä kun herään miettimään erilaisia mahdollisia katastrofeja, hengitän syvään ja tyhjennän mieleni. En enää anna ajatuksieni vaellella sillä verukkeella, että ”kohta joku kumminkin itkee”.

Ja viimeiseksi: yritän uskoa, että lapset nukkuvat. Niinhän he pääsääntöisesti tekevät.

Ja jo olisi aika minunkin.

Vauva 4/16

Elämä on valintoja

Pienten lasten äiti: ”Saan unta vain sen, minkä tarvitsen pysyäkseni hengissä”

Niin... Lapset on hirmu erilaisia nukkumaan ja kolmoset varmasti aika haasteelliset, mutta jos on antanut esikoisen roikkua tissillä puolitoistavuotiaaksi, antaa lapsien kömpiä viereen keskellä yötä, eikä "raaski laittaa pinnasänkyyn", niin syyllistä yövalvomiseen saa kyllä katsella peilistä.
Lue kommentti