Aika kyllä lopettaa heräilyt, Salla Stotesbury uskoi kuopuksen vauva-aikana. Mutta mitä tehdä, kun poika on yli vuoden ja haluaa yhä rinnalle kuudesti yössä?

Vuodesohva on kova, selkään koskee. Turhauttaa. On kulunut vuosi, kuukausi ja kaksikymmentäseitsemän vuorokautta siitä, kun viimeksi saatoin nukkua sikeästi läpi yön, ja nyt en saa unta.

Yritämme vieroittaa poikaa yösyötöistä. Mietin, kuinka mies ja poikamme Arttu pärjäävät yläkerran makuuhuoneessa. Itkua ei ole kuulunut, mutta nukkuvatko hekään?

Yritän olla rehellinen itselleni: tavallaan olen nauttinut yösyötöistä, enkö olekin? Pieni lämmin nyytti tuhisemassa kainalossani umpiunessa, niin tyytyväisenä ja turvassa. Ne öiset tunnit ovat ehkä täydellisimpiä onnen palasia, joita koskaan enää voin hänelle tarjota, ja jokin solu minussa kaipaa niitä, paljon. Mutta vielä enemmän kaipaan katkotonta unta.

Käännän taas kylkeä ja yritän nukahtaa.

"Teoriassa tiesin kyllä Säännöt: Laita vauva aina omaan sänkyynsä väsyneenä, mutta hereillä.”

Kaksi vanhinta lastani oppivat alle vuoden iässä nukkumaan läpi yön käytännössä itsestään, kun siirtyivät omaan huoneeseen. Tuttikin auttoi. Kuopukselle ei ole tarjota omaa huonetta, eikä tuttikaan kelpaa, mutta en silti ensimmäisen vuoden aikana ottanut isoja paineita unihygieniasta. Uskoin, että aika lopettaa heräilyt.

Teoriassa tiesin kyllä Säännöt: Laita vauva aina omaan sänkyynsä väsyneenä, mutta hereillä.

Anna hänen nukahtaa sinne itse. Äläkä herran nimessä ainakaan totuta vauvaasi nukahtamaan rinnalle!

No jaa. Kolmannen lapsen kanssa sitä muutenkin menee useimmiten aidan alta.

Tiesin mainiosti, että vauvalle voi kehittyä rintaan uniassosiaatio, joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaisi elämääni mahdottomasti. Olin painanut tiedon taka-alalle, koska lyhyellä tähtäimellä tuo uniassosiaatio helpotti elämääni mahdottomasti. Jos halusin vauvan nukkuvan, imetin. Jos halusin itsekin nukkua, imetin sängyssä. Yksinkertaista.

Ensimmäisen puoli vuotta nukuinkin oikein hyvin. Pikku kainalokaverini oli alle nelikiloinen ja puolimetrinen, halinallen kokoinen. Perhepeti lakkasi tuntumasta loistoidealta vasta siinä vaiheessa, kun kaveri oli lähes tuplannut kokonsa. Jo kuukausia olen könöttänyt sängyn reunalla epämukavasti kyljelläni, kun Kuningas Arttu retkottaa keskellä petiä kädet lentokoneasennossa. Ja ne ovat niitä paremman unen hetkiä.

”Kun synttäreistä on kulunut kuukausi, lakkaan huijaamasta itseäni, että aika auttaa. Omin avuin tämä poika ei opi nukkumaan, ainakaan ennen uhmaikää.”

Ensimmäisen kerran Arttu nukahti ilman rintaa yöunille seitsenkuisena, kun anoppi vei minut teatteriin. Jostain syystä en edes epäillyt, etteikö uni tulisi viimein ilman tissiäkin, ja tulihan se lopulta, isin sylissä hytkyen.

Kun Arttu oli vähän yli vuoden, lähdin ensimmäistä kertaa kunnolla ulos juhlimaan. Miehellä oli pakkasmaito-optio, mutta sitä ei tarvinnut käyttää. Poika heräili kyllä tunnin välein, mutta nukahti aina syliin. Molemmat olivat sikiunessa, kun tulin kolmen maissa kotiin.

Muitakin nukutuskonsteja on toki vuoden mittaan opittu. Liikkuvat vaunut, auto tai kantoreppu eivät vain ole yöllä niitä käytännöllisimpiä.

Kun synttäreistä on kulunut kuukausi, lakkaan huijaamasta itseäni, että aika auttaa. Omin avuin tämä poika ei opi nukkumaan, ainakaan ennen uhmaikää. Lainaan kirjastosta läjän unioppaita ja lupaan itselleni, että ihan pian aloitamme unikoulun. Sitten, kun olen vähän vähemmän väsynyt.

Joidenkin tuttujen on hankala ymmärtää, mikä aloittamisessa on niin vaikeaa. Kai te nyt viimein haluatte nukkua kunnolla? Ilman muuta, mutta unikoulu tarkoittaisi tilapäisesti päinvastaista: ainakin muutaman yön me kaikki kolme nukkuisimme äärettömän huonosti. Verrattuna nykytilanteeseen, jossa vain yksi meistä nukkuu melko huonosti, ajatus tuntuu ylivoimaiselta. On helpompaa siirtää asiaa. Odotetaan vielä tämä flunssa, tuo uusi ruoka-aine, nämä poskihampaat. Elizabeth Pantleyn Pehmeä matka höyhensaarille pölyyntyy yöpöydälläni. Olen avannut sen kerran.

Lopulta koittaa se maaliskuinen lauantaiaamu, kun väsymykseni voittaa tekosyyt. Poika on taas pyöriskellyt tissiltä toiselle tunnin välein läpi yön. Silmänaluset turvoksissa ja selkä kivistäen raotan luomiani, kun mies on lähdössä töihin. Kysyn vaimeasti, koska aloitetaan unikoulu. Mies katsoo minua säälien ja silittää tukkaa. ”Maanantaina.”

”Minä olen heräillyt vuoden, nyt isä voi ehkä valvoa muutaman yön. Mies hiukan kalpenee, kun ehdotan asiaa, mutta reilulta se hänestäkin kuulostaa.”

Maanantaina iskee paniikki. En ole ehtinyt sisäistää yhtäkään unioppaistani! Elizabeth Pantley käski laatia kirjallisen uniohjelman!

Vedän syvään henkeä ja rauhoitan itseni. Meillä on vain yksi periaate: Artun ei tarvitse itkeä itseään yksin uneen. Lapsi ei heräile itsepäisyyttään, vaan haluaa kyllä nukkua. Meidän hommamme äitinä ja isänä on antaa siihen keinot.

Olen jo viikkoja aiemmin kysynyt neuvoja myös Facebookin äitikavereilta. Neljä viidestä vannoi isän unikoulun nimeen: kun maito ei tuoksu vieressä, vauvan on todennäköisesti helpompi nukahtaa. Minusta se kuulosti melko reilulta. Minä olen heräillyt vuoden, nyt isä voi ehkä valvoa muutaman yön. Mies hiukan kalpenee, kun ehdotan asiaa, mutta reilulta se hänestäkin kuulostaa.

Sovimme, että miehellä on lupa käyttää kaikkia keksimiään rauhoituskeinoja – sylittelyä ja silittelyä, pepun hytkytystä pinnasängyssä, ”tassua” eli lämmintä isoa kättä pojan selän päällä, vesihörppyä – mutta maitoa Arttu saa vasta aamulla. Päätämme, että aamu koittaa kello kuusi. Petaan itselleni sängyn alakerran takkahuoneeseen ja laitan korvatulpat.

”Herään siihen, kun mies laskee Artun viereeni. Kello on vartin yli kuusi. Poika ratkeaa hymyyn ja suuntaa helpottuneena kohti maitohanaa.”

Parin vuodesohvalla pyöriskellyn tunnin päätteeksi vaivun viimein uneen, sikeämpään kuin muistin mahdolliseksi. Herään siihen, kun mies laskee Artun viereeni. Kello on vartin yli kuusi. Poika ratkeaa hymyyn ja suuntaa helpottuneena kohti maitohanaa. Hautaan nenäni hänen vehnäntuoksuiseen tukkaansa. Mies tallustelee silmät puoliummessa takaisin makuuhuoneeseen.

Joskus iltapäivällä kuulen, että tunnin välein siellä heräiltiin. Useimmiten riitti, kun pojan käänsi vatsalleen sivuvaunupinnasänkyyn ja hytkytti vähän pepusta.

Aamiaisella annan Artulle ruisleivän. Se katoaa hetkessä, ja hän tahtoo lisää. Puolikas banaani. Lisää. Iso kupillinen luumujogurttia, jäljelle jää ruokalusikallinen. Vartin päästä poika syö vielä toisen leivän ja palanpainikkeeksi rintaa. Ilmiö toistuu lounaalla, välipalalla, päivällisellä…

Artun maha on muuttunut pohjattomaksi. Hän vaikuttaa tähän saakka vetäneen suurimman osan päivittäisistä kaloreistaan yöaikaan.

”Olomme on epäuskoinen. Voiko tämä todella käydä näin helposti?”

Vietän kovalla sohvalla vielä kolme yötä. Jokaisena Arttu nukkuu paremmin kuin edellisenä: kolme herätystä, sitten kaksi, sitten enää kerran aamuyöstä. Viidentenä yönä muutan takaisin makuuhuoneeseen ja pelkään pahinta. Turhaan. Poika herää taas vain kerran ja rauhoittuu, kun isä tassuttaa häntä pari minuuttia.

Olomme on epäuskoinen. Voiko tämä todella käydä näin helposti? Hiukan kaduttaa, että arkuuttamme lykkäsimme projektia näin kauan, mutta toisaalta kuukausia sitten tulos olisi voinut olla ihan toinen. Ehkä aika oli nyt kypsä.

Unikoulun aikana isä ja poika ovat lähentyneet entisestään. Kun he ovat lähdössä miesten kesken kauppaan, pidän Arttua sylissä, kun mies pukeutuu. Poika ojentelee hädissään ja kärsimättömä-nä käsiään isiä kohti. Jos vain tuolla partasuulla olisi tissit, hän olisi pojan mielestä täydellinen.

Huvikseni alan lueskella unioppaistani, mitä kaikkea olemme ehkä tehneet maallikkounikoulussamme väärin. Yllättäen huomaan, että olemme vahingossa tehneet paljon oikein.

”Luo säännöllinen päivärytmi.” Tavallaan aloitamme nukkumaanmenon jo aamulla. Aamumaito, aamiainen, kakkosaamiainen, aamupäikkärit. Lounas, puistoon, kakkospäikkärit, välipala. Päivällinen, välimaito, iltapala, iltapuuhat. Yhdeksältä nukkumaan, huomenna sama. Minulle se on puuduttavaa, mutta Artulle toisto kai luo turvallisuutta.

”Joka vaiheessa kerromme pojalle, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä, paljonko hän ymmärtää, mutta tuskin juttelusta haittaakaan on.”

”Anna lapselle läheisyyttä päivisin.” Olen pitänyt poikaa tietoisesti paljon sylissä ja ajatellut, että unikoulun ajan imurointi saa jäädä vieläkin vähemmälle. Olen myös imettänyt häntä päivisin enemmän kuin oikeastaan enää haluaisin.

”Iltatoimet aina samassa järjestyksessä.” Iltarutiinimme on ollut lähes sama jo kuukausia. Iltapala, yöpuku, iltamaito sohvalla, hampaanpesu, d-vitamiinit (aina samasta lusikasta). Iltasaduksi Arttu valitsee aina saman Mörkyli-kirjan. Sitten hän vilkuttaa minulle isin sylistä hyvät yöt ja suuntaa nukkumaan. Joka vaiheessa kerromme pojalle, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä, paljonko hän ymmärtää, mutta tuskin juttelusta haittaakaan on.

”Älä reagoi joka kitinään.” Eräänä iltana kuulen olohuoneeseen, kuinka Arttu ynisee sängyssä. Mies jatkaa kuorsausta. Kurkistan varovasti ovenraosta – poika on umpiunessa. Ennen unikoulua ryntäsin usein näissä tilanteissa hätäpäissäni imettämään, ettei hän ehdi herätä kokonaan. Ehkä ei olisi tarvinnut.

”Ensimmäistä kertaa yli vuoteen istun sohvalla olematta hälytysvalmiudessa. Olo on kumman painoton. Leijuva. Ajattelen seksiä.”

Illat ovat outoja. Voin laittaa Areenasta Skamin pyörimään ja tehdä iltapalaa. Aiemmin Arttu on yleensä herännyt sillä sekunnilla, kun olen saanut lämpimät paahtoleipäni voideltua. Nyt poika nukkuu sikeästi – ja vaikkei nukkuisikaan, hyssytysvastuu on miehellä. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen istun sohvalla olematta hälytysvalmiudessa. Olo on kumman painoton. Leijuva.

Ajattelen seksiä.

Kaksi ja puoli viikkoa unikoulun aloittamisen jälkeen tulee se aamu, kun tajuan, että Arttu ei ole herännyt yöllä kertaakaan. Kello 6.02 hän konttaa tyytyväisenä sivuvaunustaan isin yli maidolle ja nukahtaa kainalooni vielä tunniksi. Herättyään poika antaa ison kuolaisen pusun ensin äidin nenään, sitten isin silmään. Hän peruuttaa takaisin sivuvaunuunsa, hakee sieltä Susi Hukkasen ja hihittää onnellisena. Minä ja mies tuuletamme.

Seuraavana iltana, aprillipäivän aattona, Arttu oksentaa kolme tuntia putkeen. Norovirus.

”Mietin, että pojalla on kymmeniä vuosia aikaa oppia nukkumaan kuin aikuinen, mutta enää muutama vuosi aikaa nukkua kuin lapsi.”

Kaksi seuraavaa yötä nesteytän poikaa perusteellisesti rinnalla. Mikään muu kuin maito ei pysy sisällä. Kun tauti on selätetty ja ruokakin taas maistuu, olemme palanneet lähtöpisteeseen. Arttu vaatii jälleen maitoa ainakin neljästi yössä eikä tunnu tyyntyvän kummankaan rauhoitteluun. Luovutan ja imetän – olen ollut kipeänä itsekin.

Selaan kuumeisesti unikouluoppaideni hakemistoja. Takapakki? Pettymykset? Sairastuminen? Lopulta löydän Pantleyltä rauhoittavan lauseen: siirrä uniohjelmaasi muutamalla päivällä. Niinhän me vaistomaisesti teimme. Poika tarvitsi hoitoa ja maitoa.

Aloitamme unikoulun alusta uusin voimin. Muutan jälleen kovalle sohvalle, mutta tällä kertaa ymmärrän taittaa tuplaleveän petauspatjan kaksinkerroin.

Ensimmäisenä yönä Arttu kömpii kolmesti sivuvaunustaan maitoa etsimään, mutta rauhoittuu pian isän avulla uneen. Toisena yönä hän nukkuu heräämättä aamuseitsemään.

Unikoulun alusta on nyt kuukausi, ja Arttu on kuin eri poika. Ei hän vieläkään nukahda yksin, vaan isin pitää olla huoneessa, mutta uni tulee omassa sängyssä ilman hytkytystä. Ei hän ihan joka yö nuku aamuun saakka, mutta tyyntyy ilman maitoa. Parin lyhyen havahtumisen kanssa voimme jo elää.

Mietin, että pojalla on kymmeniä vuosia aikaa oppia nukkumaan kuin aikuinen, mutta enää muutama vuosi aikaa nukkua kuin lapsi.

Lähellä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”