Vapaus valita päivähoito on ylellisyyttä, Outi Kaartamo kirjoittaa. Kiitollisin hän on silti siitä, mitä hoitajat antavat lapsille.

Lapseni aloitti syksyllä päiväkodin. Minä aloitin säästämisen: ostaisin lapseni hoitajalle messevimmän joululahjan, jonka pienyrittäjän palkkioilla saa (Ruotsin-risteily autokannen yläpuolella? Painon verran suklaata? Lastenhoitoa omille lapsille?).

Silti mikään lahja ei voisi kattaa sitä, mitä päiväkodista itse saan: mahdollisuuden jatkaa entistä elämääni sekä säilyttää taloudellisen itsenäisyyteni ja identiteettini muunakin kuin hoivaajana. Minut.

Päiväkotijärjestelmä on parasta, mitä suomalaisen naisen asemalle on tapahtunut. Se heitti meidät 1950-luvun kotirouvan roolista suoraan yhteiskunnan aktiivisiksi toimijoiksi. Ennen kunnallista varhaiskasvatusta tavalliset naiset eivät voineet opiskella tai käydä töissä jättämättä lapsiaan yksin tai myötämielisten tuttavien hoiviin. Ei ollut nykyisenkaltaista, vapaaehtoisen valinnan ylellisyyttä. Päivähoito toi naisille myös mahdollisuuden ottaa hatkat huonosta parisuhteesta. Riippuvuus toisten hyvästä tahdosta poistui.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niille, jotka hellivät vieraiden ihmisten lapsia ja kasvattavat heistä kunniallisia kansalaisia, pitäisi maksaa kuin kirurgeille.

Silti olen kiitollisin siitä, mitä poliittisella päätöksellä ei voi saada tai rahalla ostaa: että päiväkodin hoitaja välittää lapsestani, puhuttelee nätisti, tulee läheiseksi, ottaa syliin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Se, että niin monet päiväkodin hoitajat ovat omistautuneita työlleen, on rakastettavinta mitä tiedän, mutta rakkauteni ja lahjakortti eivät tietenkään riitä.

Päiväkotien on vaikea löytää ammattilaisia, koska työ on rankkaa ja vastuullista, mutta huonosti palkattua. Näistä niin sanotuista kutsumusammateista, joissa naiset ovat usein yliedustettuina, ei ole tavattu maksaa. Vaikka niille, jotka hellivät vieraiden ihmisten lapsia, kasvattavat heistä kunniallisia kansalaisia ja tekevät siinä sivussa ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, pitäisi maksaa kuin kirurgeille.

Päiväkodin aloitus ei ollut ihan helppo, harvoin on. Kun lapsi karjui perääni ennen kuulumattomalla eläimen äänellä, halusin kaapata hänet ja juosta metsään piiloon: tätä ette saa! Kävin pikakelauksella läpi, missä iässä tuttuni ovat vieneet lapset päivähoitoon (1-3), mikä olikaan se aikaikkuna, jossa lapset hyötyvät varhaiskasvatuksesta eniten (1-3) ja pilaanko lapseni elämän itsekkäällä halullani elää omaa elämääni. Ymmärsin kirkkaasti, miksi jotkut hilloavat lapsiaan kotona vuosia päiväkodin mörön pelossa.

Kului pari itkunsekaista viikkoa, ja lapsi alkoi luetella uusien kaveriensa nimiä.

Hän askarteli siilin, oppi riisumaan paitansa, syömään hyvin ilman syöttämistä. Eräänä iltana hän kuiskasi: äiti, minulla on hoitajaa ikävä.

Nyt ajattelen, että varhaiskasvatus on myös lapseni etuoikeus. En tiedä enää kaikkea hänen elämästään, ja samalla vastuuni hänen onnellisuudestaan tavallaan vähenee. On nimittäin mahdollista, että minun perheeni valinnat ja tapamme elää, eivät olekaan täydellisiä. Ei mikään varhaiskasvatuskaan voi tietenkään olla, mutta on hyvä, että lapsi saa elämäänsä myös toisenlaisia todellisuuksia.

Kirjoittaja on 2-vuotiaan äiti, joka iloitsee siitä, että haluaa ja jaksaa leikkiä lapsensa kanssa, kun saa myös omaa aikaa.

Vierailija

Ja naisethan ne siellä raataa päiväkodeissa alipalkattuina ja kiroillen ylisuurten lapsiryhmien kanssa. Todella parasta..hah hah

Vierailija

Samaa mieltä, että päiväkotijärjestelmä mahdollistaa naisten ja miesten työssäkäynnin tasapuolisesti.
Päiväkoti on lähes maksuton.
Muualla Euroopassa joudut maksamaan paljon lastenhoidosta, jonka takia naiset jäävät usein kotiin hoitamaan lapsiaan.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla