Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Jos olisin nähnyt hurjimmat tai kurjimmat hetket filminauhana edessäni, olisin paennut paikalta. Mutta se olisi ollut kovin vaillinainen kuva vanhemmuudesta.

Olen elämässäni lähtenyt spontaanisti moneen asiaan, mutta harvaan niin kevein ja huolettomin mielin kuin äitiyteen.

En ollut ajatellut, kuinka vaikeaa raskaaksi tuleminen voisi olla tai miten kovasti keskenmenoa voisi surra. En vielä tiennyt, että ilman nykyaikaista lääketiedettä meistä kumpikaan, minä tai esikoinen, ei olisi selvinnyt hengissä synnytyksestä.

En ollut osannut kuvitella, miltä tuntuu väsymys, jota ei saakaan nukkua pois, huoli, joka välillä on todellinen ja usein täysin turha, tai yksinäisyys tilanteessa, jossa ei mitään muuta kaipaa enempää kuin hetkeä ihan yksin.

Mikä onni, tuo huoleton mieli. Etten edes miettinyt, onko lasten hankkimisessa jotain uskaltamista. Moni miettii, enkä ihmettele, että epäröi.

Jos olisin itse nähnyt hurjimmat tai kurjimmat hetket filminauhana edessäni, olisin varmasti paennut paikalta. Mutta se olisikin ollut kovin vaillinainen kuva vanhemmuudesta.

Vähiten ymmärsin etukäteen
menettämisen pelkoa.

On monta asiaa, jotka ymmärrän vasta nyt. Sen mielettömän hellyyden ja rakkauden, joka elämään lapsen myötä tulee. Ilon, jonka jo pienen vauvan silmistä tavoittaa, ja sen hetken ihmeellisen keveyden, kun jonkun toisen tarpeet heittämällä ohittavat omasi.

Vähiten ymmärsin etukäteen menettämisen pelkoa. Ajattelin ehkä menetettyjä juhlia, työmahdollisuuksia tai yöunia. Nyt ajattelen kahta lasta, ja loppu vetääkin sydämen solmuun.

Olisinko halunnut tietää etukäteen? En, sillä olisin voinut menettää tämän kaiken.

Vauva-lehden pääkirjoitus 2/2018.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.