”Yleisin luulo on, että vitsit, miten työlästä. Ehkä he ajattelevat, että kökimme vessassa tuntikausia odottamassa Oivan kakkaa”, Jonna ja Panu kertovat. Kuva: Milka Alanen
”Yleisin luulo on, että vitsit, miten työlästä. Ehkä he ajattelevat, että kökimme vessassa tuntikausia odottamassa Oivan kakkaa”, Jonna ja Panu kertovat. Kuva: Milka Alanen

Vessahätäviestintä on ollut Oiva-vauvan perheessä käytössä siitä saakka, kun hän oli kuusiviikkoinen. Se tuntui heti luontevalta.

Oiva-vauva oli kuusiviikkoinen, kun vanhempien ystävä kävi kylässä. Tuli puheeksi, että jos vauvalla olisi mahavaivoja, kannattelu jalat koukussa ja peppu alhaalla saisi takuuvarmasti kakan tulemaan.

Samana iltana vanhemmat Panu ja Jonna kokeilivat asiaa, ja kas: Oiva turautti lähes välittömästi kakat lavuaariin.

Kokeilu ei jäänyt ainoaksi. Hiljalleen vanhemmat alkoivat huomata, millaisilla viesteillä Oiva kertoo kakkahädästään.

– Olimme kyllä kuulleet vessahätäviestinnästä, mutta emme heti yhdistäneet sitä kakatukseen, Panu muistelee.

Vauvojen vessahätäviestinnän eli vvv:n perusajatus on, että lapsella on jo syntyessään valmius tunnistaa vessatarpeensa. Vanhemmat voivat tukea sen kehittymistä vessattamalla.

Vain yksi lisäpalikka

Monissa yhteiskunnissa vessaviestien kuuntelu on normaalia vauva-arkea ja vaipat luksustuote. Panusta ja Jonnasta vvv tuntui hyvin luontevalta tavalta olla vuorovaikutuksessa vauvaan.

– Tiesimme jo, milloin Oivalla on nälkä tai häntä väsyttää. Vessahelpotus oli vain yksi lisäpalikka kommunikaatioon.

”Kakkavaippoja tulee oikeastaan enää silloin, jos emme esimerkiksi kaupungilla pääse jostain syystä vessaan.”

Oivalla on myös vaipat, tilanteen mukaan kestot tai kertakäyttöiset. Niitä vain likaantuu koko ajan vähemmän. Tällä hetkellä tulee noin viisi pissavaippaa päivässä, kakkavaippoja tuskin yhtään. Vielä täysimetyksellä oleva Oiva kakkaa nyt noin neljästi päivässä, lähes aina lavuaariin.

– Kakkavaippoja tulee oikeastaan enää silloin, jos ei esimerkiksi kaupungilla jostain syystä päästä vessaan. Silloin pitää vain selitellä Oivalle, että sori, nyt joudut kakkaamaan vaippaan, Panu kertoo.

– Ihan lunkisti hän sen ottaa.

Viestit muuttuvat

Nyt itkuhälyttimestä kuuluu ähinää, kun Oiva heräilee parvekeuniltaan. Sisällä hän alkaa tehdä hauskoja kurkkuääniä ja tunkea peukaloa suuhun. Panu riisuu Oivalta kuivan vaipan ja vie hänet vessaan. Parin minuutin kuluttua lavuaariin tulee kakka.

Vessaviestit ovat kaikilla vauvoilla omanlaisiaan. Oivan viestit muuttuvat koko ajan.

– Ensimmäisinä viikkoina ihmettelimme, miksi poika välillä kiemurteli rinnalla. Otimme videonkin. Kun nyt katsoo, se on selkeä kakkasignaali, Jonna kertoo.

Silti pissaviestejä on edelleen hankalampi huomata kuin kakkasignaaleja.

Alussa Jonna ja Panu pitivät Oivaa pyyhkeen päällä ilman vaippaa ja opettelivat tämän vessaviestejä. Juuri ennen pissaa pojan keskittyminen ikään kuin herpaantui hetkeksi. Myöhemmin vaipan kastuminen sai pojan maukumaan kissamaisesti.

Pissaan voi alkaa yhdistää suhinaääntä, jonka avulla vauvan voi pissattaa sopivalla hetkellä. Rytmikin on tärkeä: usein Oiva pissaa heti herättyään.

Panu ja Jonna ovat kuulleet perheistä, joissa sisaruksetkin ovat oppineet lukemaan vauvan vessaviestejä.

Isän projekti

Oiva käy vessassa myös öisin. Perhepedissä Jonnan on helppo herätä vessasignaaleihin.

– En voi olla huomaamatta vauvan viestejä yölläkään. Jos Oiva sanoo, että hänen pitää päästä vessaan, hän pääsee. Vartin päästä olemme molemmat taas unessa.

Perheessä vessatus on 90-prosenttisesti isän projekti, öitä lukuun ottamatta. Jonnalla oli jo imetys, ja näin Panukin saattoi ottaa jonkin osa-alueen haltuun.

– Me ollaan ravintoketjun eri päissä. Äiti hoitaa ruoan sisään ja isä ulos, Panu toteaa.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”