Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Ensimmäinen lapsi saa osakseen aikuisten jakamattoman huomion, mutta myös isoimmat paineet. Entä jos ensimmäinen jääkin ainokaiseksi?

Miten tätä vauvaa hoidetaan? Olenko varmasti tehnyt kaiken oikein? En tohtisi päästää uutta pientä ihmistä hetkeksikään silmistäni!

Ensimmäisen lapsen saaneet vanhemmat ovat usein vähän epävarmoja, huolissaankin.

– Moni tuore äiti seuraa ja noudattaa ohjeita hyvin kirjaimellisesti. Toiseen lapseen suhtaudutaan usein jo huomattavasti rennommin, sanoo kätilö Kristiina Laakso Helsingin yksityisestä äitiysneuvolasta.

Ensimmäisen kanssa stressataan enemmän kuin toisen tai kolmannen.

Kristiina Laaksolla on pitkä kokemus odottajien ja tuoreiden äitien kohtaamisesta. Hänen mukaansa vanhempia on toki moneen lähtöön, mutta yleistä on, että ensimmäisen vauvan kanssa vanhemmat stressaavat enemmän kuin toisen tai kolmannen. Stressi saattaa heijastua myös lapseen.

– Ehkä osittain siksi toinen lapsi onkin usein helpompi ja rauhallisempi, Laakso sanoo.

Joskus tölväistään, että ensimmäinen lapsi on harjoituskappale. Mutta entä, jos se harjoituskappale jää ainoaksi?

Suomalaisista lapsiperheistä 43 prosentissa on vain yksi alaikäinen lapsi. Osaan perheistä syntyy lisää lapsia, mutta kaikki eivät alun alkaenkaan halua enempää, ja toiset eivät toiveistaan huolimatta saa.

Ainoisiin lapsiin liittyy paljon yleistyksiä ja uskomuksia: yksinäinen ja onneton, riippumaton ja ikuinen ulkopuolinen, hemmoteltu ja itsekäs. Miten ainokaisena kasvaminen oikeasti lapseen vaikuttaa?

Plussat ja miinukset

Ensimmäisen vauvan tarpeisiin vanhemmat pystyvät ainakin periaatteessa vastaamaan nopeammin kuin toisen tai kolmannen. He myös ehkä ehtivät leikkiä lapsen kanssa enemmän, lukea hänelle paljon ja käydä vaikka vauvaharrastuksissa. Jos ensimmäinen jää ainoaksi, hänen ei myöhemminkään tarvitse kilpailla aikuisten huomiosta ja rakkaudesta – eikä taloudellisistakaan resursseista.

Toisaalta ainoa lapsi saattaa joutua olemaan paljon yksin ja viihdyttämään itseään, kun sisaruksia ei ole seuraksi. Sukulaiset ja täysin ulkopuolisetkin voivat huomautella, että kyllä lapselle kuuluisi tehdä sisarus leikkikaveriksi.

Painostus ja syyllistäminen on paitsi epäkohteliasta, myös perusteetonta: stereotypiat pitävät harvoin paikkansa.

Ei ole näyttöä siitä, että ainoa lapsi voisi yhtään huonommin kuin sisarusten kanssa kasvanut.

– Ei ole mitään tieteellistä näyttöä siitä, että ainoa lapsi voisi yhtään sen huonommin kuin lapsi, jolla on sisaruksia, sanoo psykologi Silja Salmi.

Jotkut tutkimukset päinvastoin viittaavat siihen suuntaan, että ainokaiset voisivat jopa keskimääräistä paremmin. Esimerkiksi Essexin yliopiston kolmen vuoden takaisessa tutkimuksessa ainoat lapset näyttivät olevan onnellisempia kuin veljien tai siskojen kanssa kasvaneet, jotka olivat usein kärsineet sisarusten kiusaamisesta ja nimittelystä.

80-luvun lopun yhdysvaltalaistutkimuksissa ainoat lapset olivat muita motivoituneempia ja sopeutumiskykyisempiä.

Useimmilla persoonallisuuden alueilla mitään eroja ainokaisten ja sisarusten kanssa kasvaneiden välillä ei kuitenkaan löytynyt. Ylipäätään näyttö suuntaan tai toiseen ei ole järin laajaa.

Entä kaverisuhteet?

Sisarusparvi on varhaisin sosiaalisten taitojen ja vaikeidenkin tunteiden harjoituskenttä. Sisarusten kanssa kasvava lapsi joutuu väistämättä sietämään konflikteja, kateutta ja pettymyksiä.

Ainoan lapsen on opittava näitä taitoja toisenlaisissa tilanteissa.

Ainoan lapsen ei tulisi saada aina kaikkea haluamaansa.

Vanhemmat eivät voi korvata sisaruksia tasavertaisina leikkitovereina tai riitapukareina, mutta hekin voivat tietoisesti opettaa lapselle yhdessäolon pelisääntöjä, jakamista ja toisten huomioon ottamista. Ainoan lapsen ei tulisi saada aina kaikkea haluamaansa. On hyvä oppia odottamaan vuoroaan ja kestämään pieniä pettymyksiä.

– Vanhemman ei pitäisi antaa ykkösellekään koko ajan aivan sataprosenttista huomiota ja koko energiaansa. Liiallinen keskittyminen lapseen voi ruokkia narsistista asennetta, Kristiina Laakso sanoo.

Ainut lapsi pääsee oppimaan sosiaalisia taitoja myös kavereiden kanssa ja esimerkiksi päiväkodissa. Ryhmässä jokaisen lapsen on totuttava jakamaan aikuisen huomio ja kestämään odottelua.

Ikätovereiden seura on kaikille lapsille tärkeää, ja sitä etenkin ainokaisen vanhempien kannattaakin pyrkiä mahdollisuuksien mukaan järjestämään. Riippuu kuitenkin lapsen temperamentista, paljonko hän kaipaa leikkikavereita ja vilskettä.

– Pienelle lapselle riittää usein se, jos hän käy päiväkodissa, Silja Salmi toteaa.

Kaverisuhteita ainokaiset näyttäisivät osaavan solmia siinä missä sisarusten kanssa kasvaneetkin, kertoo alkuvuodesta julkaistu yhdysvaltalaistutkimus. Sen mukaan ainokaisilla oli yhtä paljon ja yhtä hyviä läheisiä ystävyyssuhteita kuin muillakin.

Lapsia laidasta laitaan

Ylisuojeltu vauva, josta kasvaa huomionkipeä ja omaan ainutlaatuisuuteensa uskova aikuinen?

Vai ylivastuullinen ja pikkuvanha lapsi, joka tottuu miellyttämään aikuisia ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi ikätoverien seurassa?

Nämä kaksi ainoan lapsen kuvausta ovat peräisin sisaruutta tutkineelta ruotsalaiselta kasvatustieteilijältä Elisabeth Schönbeckiltä. Hänen hahmottelemansa tyyppiesimerkit perustuvat tosielämän havaintoihin, mutta edustavat tyystin eri ääripäitä.

Oikeasti ainoat lapset ovat kirjava joukko, joka on jakautunut koko asteikolle äärilaidasta toiseen.

Samoin on sisarusten laita. Joku oppii läheisen siskon kanssa empaattiseksi ja anteliaaksi, toisesta kasvaa lapsilauman kiistoissa ärhäkkä ja kilpailuhenkinen. Sisarusten yhteiselo voi olla lämmintä ja läheistä – tai niin riitaisaa, että katkeruus jatkuu aikuisuuteen asti.

Kaikista sisaruksista ei ole edes leikkiseuraksi toisilleen, vaikka vanhemmat olisivat niin kaavailleet. Luonteet ja ikäero vaikuttavat.

– Monet toki kokevat, että sisarukset ovat olleet elämässä tärkeitä – mutta siitäkin on myös toisenlaisia kokemuksia, Salmi sanoo.

Jos vanhemmat haluavat vain yhden lapsen, toista ei tarvitse tehdä vain sen ensimmäisen lapsen takia.

Ainoana lapsena kasvaminen tai paikka sisarusparvessa ei siis kaiken kaikkiaan ole tekijä, joka automaattisesti johtaisi tietylle kehityspolulle. Niin monet muutkin asiat vaikuttavat: temperamentti, vanhempien luonteet, kasvatustyyli ja perheen elämäntapa.

Salmi ja Laakso molemmat kannustavatkin tekemään valintoja sen perusteella, mikä juuri omalle perheelle tuntuu oikealta ja sopivalta. Jos vanhemmat itse haluavat vain yhden lapsen, toista ei tarvitse tehdä vain sen ensimmäisen lapsen takia.

– Vanhemmuuskin toteutuu aivan täysin myös yhden lapsen kanssa, Salmi sanoo.

Vauva 10/2016

vierailija

Millainen kasvaa ainoasta lapsesta?

Vierailija kirjoitti: Itse olen kasvanut ainoana lapsena, ja olen suorastaan neuroottisen tarkka omasta tilasta ja omista tavaroistani, vieraat ihmiset kodissamme ahdistavat. Kärsin, jos en ole huomion keskipiste, vaikka ymmärrän, että se on idioottimaista. Ihmissuhteissa on vaikeuksia, tunnen oloni luontevaksi lähinnä itseäni huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Riitelyä ja omastaan jakamista harjoitellaan nyt päälle kolmekymppisenä edelleen. Eikä?! Mä olen ihan samanlainen kuin sinä!...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”