Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Hassu kysymys, johon olen saanut vastata monta kertaa. Ei pidä, jollei halua, mutta ihanaa se on.

Kun lähdimme ensimmäistä kertaa vauvan kanssa matkalle, varustauduimme kuin hamsterit. Käsittämättömän tavaravuoren lisäksi meillä oli tietysti tiukka toimintasuunnitelma vauvan syömisten, nukkumisten ja hygienian suhteen.

Lentokoneeseen oli varattu lapselle koppa, mutta hän oli juuri oppinut nousemaan kontilleen eikä todellakaan aikonut tuhlata jännittävää puolta vuorokautta köllöttelyyn. Hoitolaukku unohtui koneeseen ja toinen matkalaukku omille teilleen.

Ensin tuli hätä, sitten huojennus. Toisella puolella maailmaakin asui vauvoja. Sosepurkit painoivat laukussa turhaan. Hiekalla ei ollutkaan vaarallista leikkiä. Ihmisten keskelle kaupungin vilinään kannatti lähteä.

Parasta oli, että pienen tyypin kanssa maailman koki ihan uudella tavalla: sai pitää evästauon hedelmäkauppiaan kojun varjossa keikkuvalla muovituolilla, katsella aaltoja konttausperspektiivistä ja hurmaantua kummallisista yksityiskohdista.

Reissujen arvoa ole määritellyt matkan pituus tai päämäärä vaan uteliaisuus ja uuden kokeminen, yhdessä matkalla oleminen.

Ensimmäinen reissu rohkaisi lukuisiin seuraaviin, eikä niiden arvoa ole määritellyt matkan pituus tai päämäärä vaan uteliaisuus ja uuden kokeminen, yhdessä matkalla oleminen.

Aika usein olen vastannut kysymykseen: ”Miksi matkustaa pienten lasten kanssa? Eiväthän he kuitenkaan muista siitä mitään!”

Tunnustan: en ole ollenkaan tajunnut säästellä yhteisiä seikkailuja aikaan, jolloin muistot voisi varmasti tallentaa kuin ansioluettelon konsanaan. Olen ajatellut, että pienikin lapsi aistii tunnelmia ja mukana kulkiessaan oppii luottamaan maailmaan ja ihmisiin.

Vauva-lehden pääkirjoitus 6/2018.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.