Kun hyväntahtoiset isovanhemmat intoilevat vauvan ympärillä, moni tuore äiti miettii, miksi kaivattu apu tuntuu tunkeilulta. 

Istun olohuoneen nojatuolissa paita maitoläikkäisenä ja pidän kerrankin imetystaukoa. Kolmen viikon ikäinen tyttäreni pötköttelee mummunsa sylissä sohvalla. Harkitsen lähteväni suihkuun, sillä vauva vaikuttaa tyytyväiseltä. Mummu laskeskelee lapsenlapsensa sormia ja varpaita ja juttelee tälle: “Antaisitko mummun leikata sun kynnet?”

Tunnen, miten verenpaineeni kohahtaa huippulukemiin ja väri helahtaa poskilleni. Riuhtaisen itseni ylös ja vastaan ehkä tarpeettomankin kipakasti, että kynsiä ei leikata ennen ensimmäisen kuukauden merkkipaalua. Se oli sairaalan kätilön ohje, ja sitä noudatetaan.

Se ei kuitenkaan ole todellinen syy. Haluan leikata pienet kynnet aivan itse. Myös se raivostuttaa, että asioita kysytään kolmiviikkoiselta, aivan kuin hänen vanhempansa eivät olisi huoneessa.

Samaan aikaan ymmärrän, että kyseessä on pikkuasia, ja että lastenhoidosta nauttiva mummu tahtoo vain auttaa. Hän varmaan ajattelee, että kynsien leikkaaminen saattaa jännittää ensikertalaisia – ja on siinä ihan oikeassa.

Kiukku jää silti kehoon pitkäksi aikaa.

En itsekään ymmärrä, mikä minua vaivaa. Isovanhemmat ovat päässeet ensimmäisen kerran katsomaan lapsenlastaan, ja olen odottanut tuoreen äidin ylpeydellä, että pääsisin esittelemään vauvaa. Myös apukäsien tulo helpottaa, sillä vietän vauvan kanssa ensimmäistä viikkoa kaksin miehen isyysvapaan jälkeen.

Hyväntahtoiset avuntarjoukset tuntuvat siltä, että vauva yritetään riistää minulta eikä minulle jää tilaa olla äiti.

Mutta en haluakaan päästä irti vauvasta. Haluaisin ottaa tytön kainaloon ja mennä hänen kanssaan koko päiväksi päiväunille. Hyväntahtoiset avuntarjoukset tuntuvat siltä, että vauva yritetään riistää minulta eikä minulle jää tilaa olla äiti.

Psykoterapeutti Mirja Sarkkinen kuuntelee kertomustani ja tunnistaa ajatukseni ja tunteeni tyypillisiksi tuoreelle äidille. Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeuttina Sarkkinen tapaa paljon odottavia äitejä ja vauvaperheitä.

– Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina äidillä on valtava tarve tunnistaa vauva omakseen: tämä on se vauva, jota odotin, juuri minun vauvani. Tunne ei välttämättä rakennu ihan heti.

Äidillä on tarve myös tuntea olevansa vauvansa universumin keskipiste, tämän kaikkein tärkein ihminen. Herkkyys palvelee ennen kaikkea vauvaa: kun äiti herkistyy vielä hauraasti kommunikoivan pienen ihmisen viesteille, hän pystyy paremmin reagoimaan tämän tarpeisiin.

Toisaalta herkkänä ja ehkä univelkaisena hän saattaa myös ylireagoida asioihin, ja kun kuvioon lisätään vielä uudesta roolistaan intoilevat tuoreet isovanhemmat, ei ole ihme, jos tunteet välillä läikähtävät yli.

Miten ihmeessä vaippa on kuiva?

Olen laittamassa kuusikuista tyttöstämme lounaan jälkeisille päiväunille, kun alan ihmetellä, miten viimeksi aamupalan jälkeen vaihdettu vaippa voi olla kuiva.

Menee hetki, ennen kuin sytyttää. Kyläilemään tullut mummu leikki lapsen kanssa tämän huoneessa aamupäivällä ja kysyi jossain vaiheessa, pitääkö vaippa vaihtaa. Kielsin, koska tiesin saman olevan edessä ihan kohta ruokailun jälkeen. Toistin mielipiteeni pariinkin kertaan mutta en sentään mennyt perässä vahtimaan.

Olisi näköjään pitänyt, koska vaippa on vaihdettu minulta salaa.

Mielessäni vellovat samaan aikaan epävarmuus ja kiukku. Olenko todella niin kelvoton äiti, että ohjeitani on uhmattava vauvan parhaaksi? Ja miten isovanhemmat ajattelevat vauvan pärjäävän niinä viikkoina ja kuukausina, kun he eivät ole katsomassa perään ja tietämässä paremmin?

Olenko todella niin kelvoton äiti, että ohjeitani on uhmattava vauvan parhaaksi?

En osaa päättää, alkaisinko kiljua suoraa kurkkua, kertoisinko mielipiteeni hyytävään äänensävyyn vai istuisinko vain lattialle itkemään. Tunteet vyöryvät päälle niin voimalla ja kaikki samaan aikaan, etten saa tehtyä mitään.

Pakkaan vauvan iltapäiväkävelylle rattaisiin, painun ovesta ulos enkä sano mitään. Pidän mykkäkoulua mummulle seuraavan vuorokauden.

Järjellä tiedän, että kiukutteluni on kohtuutonta. Ovathan rikkeet sinänsä pieniä eivätkä aiheuta vauvalle vaaraa, mieliharmia minulle vain. Kun emme tapaa isovanhempia hetkeen, ajattelen, että kyllä tämä tästä helpottaa, mutta ennen seuraavaa tapaamista ahdistusmöykky nousee taas.

Sarkkinen selventää, että vanhemmaksi tulo on suuri psyykkinen siirtymä, jossa oma identiteetti täytyy rakentaa uudelleen. Läheiset naiset, erityisesti oma äiti, ovat valtavan tärkeitä äitiyden alkumetreillä. Tärkeää on kuitenkin se, että tuore äiti saa kokemuksen tuesta ja kannattelusta.

– Joiltakin isovanhemmilta saattaa tässä mielessä puuttua säätönappula. He tulevat tilanteeseen omista tarpeistaan käsin, vaikka heidän pitäisi ennemmin miettiä, mitä vauvan äiti tarvitsisi löytääkseen oman roolinsa.

Tämä kolahtaa. Huomaan loukkaantuneeni usein siitä, että minut ikään kuin ohitetaan, aivan kuin en olisi paikalla tai ainakaan täysivaltainen aikuinen.

Toinen mummuista kertoo ”imettäneen äidin kokemuksella”, että vauva on aivan varmasti nälkäinen. Toinen taas kysäisee viattomasti joka kerta ulos lähtiessä, olenko muistanut ottaa pienelle takin.

Yksi hiljainen taistelutanner on asuntomme käytävä, jonka varrella makuuhuoneet ovat. Isovanhemmille ei tahdo mennä perille, ettemme tahdo heidän kurkistelevan vauvaa kesken unien, ja he karkailevat vuorotellen vauvan huoneen ovelle, kun silmä välttää.

Toinen mummuista kertoo ”imettäneen äidin kokemuksella”, että vauva on aivan varmasti nälkäinen.

En jaksa jatkuvasti muistutella säännöistä, joten aina kun joku poistuu vessaan tai eteiseen hakemaan unohtunutta kännykkää, menen perässä ja paimennan karanneen isovanhemman turvallisen etäisyyden päähän vauvan ovesta.

Taaperomme on aloittanut päiväkodin, ja viikkaan mietteissäni hänen pyykkiään. Lasken, että olemme hankkineet itse noin joka kolmannen tai neljännen vaatteen.

Yritän työntää epämääräisen pahan mieleni taka-alalle. Mahtuuhan lapsiperheeseen vaatteita.

Päiväkodin eteisessä haudattu ärtymys pääsee kuitenkin valloilleen. Lapsen kaverin lokerossa komeilevat hienoimmat näkemäni perhoskuvioiset kumisaappaat. Omani tepastelee isovanhempien valitsemissa kumppareissa, jotka raikkaine raitoineen vaikuttavat tylsän käytännöllisiltä kimaltavien perhosten rinnalla.

Voithan ostaa itse seuraavat, niin glitteriset kuin ikinä haluat, mies lohduttaa.

Mutta siitä ei ole kyse. Tuskin olisin valinnut kimallesaappaita itsekään. Koen menettäneeni ainutkertaisen tilaisuuden ostaa lapseni ihka ensimmäiset kumisaappaat. Se hetki on annettu toiselle, enkä saa sitä enää ikinä takaisin.

Mietin, milloin tulee minun vuoroni. Yritän antaa tilaa isän vauvanhoidolle, raivata kalenterista ja kotoa tilaa isovanhempien vierailuille, mutta milloin on minun vuoroni olla äiti? Mahdolliselle toiselle lapselleko vai vasta sitten, kun olen joskus itse mummu?

Oman lapsen synnyttyä omien ja puolison vanhempien kanssa joutuu lähemmäs kuin ehkä kertaakaan aikuisuutensa aikana. Siksi oman lapsen syntymä onkin usein myös rajojen asettamisen paikka. Rajojen avulla vauvasta ja vanhemmista kasvaa oma perheensä, Sarkkinen vahvistaa. Siihen kummankaan vanhemmat eivät rymistele karmit kaulassa silloin, kun heille sopii.

Koen menettäneeni ainutkertaisen tilaisuuden ostaa lapseni ihka ensimmäiset kumisaappaat.

Joskus rajojen asettaminen voi tapahtua hyvinkin pieniltä vaikuttavien asioiden kautta, Sarkkinen kertoo. Esimerkiksi lapsen hankinnat voivat olla tärkeitä, sillä niihin liittyy myös arvovalintoja. Miten haluan pukea lapseni, ja haluanko ostaa paljon vaatteita vai mieluummin vähän ja hyvälaatuista?

Joskus törmäykset sukupolvien välillä voivat kertoa myös isovanhempien omista tiedostamattomista kokemuksista: jostakin, mitä he ovat kokeneet omien vanhempiensa osalta tuoreena vanhempana ja jota he nyt tiedostamattomasti toistavat omassa isovanhemmuudessaan.

Myös oman ja kumppanin perheiden tottumukset saattavat kolahtaa vastakkain uudessa tilanteessa. Kasvamme lapsuudenperheissämme esimerkiksi tietynlaiseen käsitykseen siitä, miten tarvitseva saa olla. Jos on tottunut olemaan itsenäinen ja pärjäämään, voi olla vaikea ottaa apua vastaan herkässä uudessa tilanteessa.

Vaikka tunteet liekehtivät uudessa tilanteessa, se ei ole huono asia.

– Se on mahdollisuus oppia ymmärtämään itseä, omia vanhempia ja omaa varhaista lapsuuttaan uudella tavalla. Saattaa esimerkiksi huomata, että pystynkin tunnistamaan tarpeitani ja pitämään omista tarpeistani ja rajoistani kiinni.

Kun lapsi kasvaa, suhteeni omiini ja miehen vanhempiin saa uusia sävyjä. Osaan katsoa heitä lempeämmin silmin ja ymmärtää paremmin, millaisia haasteita he ovat kokeneet ollessaan itse tuoreita vanhempia.

Vaikka heidän neuvonsa tuntuvat edelleen ajoittain 80-lukulaisilta, arvostan sitä, että voimme jakaa yhteisen kokemuksen: vanhemmuuden ja kasvattamisen.

Osa neuvoista on myös oikeasti hyviä, ja välillä jo se helpottaa, että voi soittaa äidille tai anopille ja valittaa, miten lapsi ulvoi taas koko aamun heräämisestä päiväkodin ovelle saakka, eikä hampaita saatu harjattua, hiuksista puhumattakaan.

Rohkaistun myös pikku hiljaa näyttämään ärtymykseni, kun isovanhemmat tunkevat liikaa tontilleni. Suutahdan tosissani kerran, kun lasta mennään kurkkimaan kesken unien. Selitän kantani, ja juttelemme avoimesti. Vaikka emme keskustelun loputtua ehkä olekaan samaa mieltä, ainakin käynnit lastenhuoneen ovella harvenevat.

Asetamme rajat lahjojen määrälle ja alamme sanoa selkeästi, kun lapselle ei oikeasti tarvitse ostaa mitään. Kyllähän hänelle silti ostetaan, ja kiellon uhmaaminen tuntuu joka kerta vähän haljulta, mutta samalla helpottaa oloa huomata, että muutosta kuitenkin tapahtuu.

Yritän myös antaa isovanhemmille tilaa. Lapsen harjoitellessa puhumaan kuuntelen hänen leikkejään isovanhempien kanssa enkä riennä tulkkaamaan jokaista epäselvästi lausuttua sanaa, vaikka isovanhemmat tulkitsisivat ne väärin. Huomaan jopa, että lapsen puheenkehitys ottaa huiman loikan, kun hän joutuu ponnistelemaan tehdäkseen asiansa selväksi myös niille, jotka eivät ymmärrä häntä yhtä nopeasti kuin äiti.

Rohkaistun pikku hiljaa näyttämään ärtymykseni, kun isovanhemmat tunkevat liikaa tontilleni.

Lapsi myös kasvaa. Hänestä kuoriutuu varsin selkeästi omia halujaan ilmaiseva taapero, joka osaa kyllä sanoa, jos hän haluaa mieluummin äidin syliin. Leikittyään koko päivän isovanhempien kanssa hän haluaa antaa iltapusun vain äidille. Muut saavat tyytyä vilkutukseen lapsen huoneen ovelta.

Istumme sylikkäin lapsen huoneen lattialla pitkään. Hän painaa päänsä olkapäälleni niin kuin hän tekee väsyneenä, peloissaan tai ikävissään. Iltasadun ja -laulun hän haluaa kuunnella sängyn sijaan sylissä. Maltan siirtää taaperon omaan sänkyynsä vasta, kun hän on jo ihan unenpöpperöinen. Vedet kihoavat silmiini, kun ajattelen, että saan olla tämän lämpimän mytyn äiti. Hänen maailmassaan korvaamattoman tärkeä.

Teksti
Kuvat
Jenni Väre