Hyvää huomenta! Tai siis aamuyötä! Kuva: GettyImages
Hyvää huomenta! Tai siis aamuyötä! Kuva: GettyImages

Vaikka olisit aikaisemmin ollut iltaihminen, vauva panee rytmit uusiksi. Lukijat antavat vinkkinsä, joilla vauvan ja vanhemman yöunia voi yrittää pidentää.

Vauvat paitsi tuppaavat heräämään aikaisin, he myös usein ovat parhaimmassa iskussa hereilläoloajan ensimmäisinä tunteina. Ovat mokomat syntyjään aamuvirkkuja.

Jos vauva viihtyy yleensä huonosti esimerkiksi maassa vatsallaan, voi aamupäivällä treenailla tätä tärkeää taitoa.

Käytä siis aamupäivän parhaat tunnit leppoisaan yhdessäoloon ja pikkutyypin kanssa seurusteluun. Silloin on paras aika opetella myös uusia taitoja. Jos vauva viihtyy yleensä huonosti esimerkiksi maassa vatsallaan, voi aamupäivällä treenailla tätä tärkeää taitoa. Jos tarvetta on, nukahtamisen opettelu uudessa ympäristössä sopii parhaiten juuri aamupäivän ohjelmaksi.

Vauvaa eivät aikaiset aamut haittaa, mutta miten niistä selviää vanhempi? Vauva.fin lukijat antavat siihen parhaat vinkkinsä.

”Vauva on aamuisin hyväntuulinen ja viihtyy itsekseen pinnasängyssä – saattaa jopa joskus torkahtaa lopulta hetkeksi.”

Laita puoliso viikonloppuna aamuseuraksi

”Arkena en nuku enää viiden jälkeen, jos vauvakaan ei nuku. Viikonloppuisin teen niin, että siirryn nukkumaan olohuoneen lattialle patjalle, kun 9-kuinen neitimme aloittaa jokeltelun kello viiden syötön jälkeen. Itse en saa unta korvatulppienkaan kanssa, jos vauva jokeltelee vieressä. Mutta mies nukkuu kuin tukki! Voin kuitenkin luottaa siihen, että kyllä mies herää vauvan itkuun. Vauva on aamuisin hyväntuulinen ja viihtyy itsekseen pinnasängyssä – saattaa jopa joskus torkahtaa lopulta hetkeksi.”

Teeskentele nukkuvasi

”Meillä on sellainen tyyli, että jos yhdeksänkuinen vauvani herää kello viiden jälkeen, otan hänet meidän viereen nukkumaan. En kuitenkaan puhu hänelle. Joskus hän nukahtaa siihen viereeni heti, joskus konttailee ympärinsä ennen kuin nukahtaa – ja joskus hän ei nukahda olenkaan. Yritän aina itse olla rauhallinen ja teeskentelen nukkuvani. Kun hän on kontannut hetken, vedän hänet maate ja laitan tutin suuhun. Joskus hän nukahtaa vielä hetkeksi, joskus ei."

Hyväksy tosiasia: Nyt on tällainen vaihe

”Meillä on aamuvirkku lapsi, jo kuukausia on herätys tullut klo 5 maissa. Jossain vaiheessa päätettiin, että ennen klo 6 ei nousta, mikä on toiminut melko hyvin. Sanotaan vain lapselle, että nyt on vielä yö, nuku vaan. Joskus toimii paremmin ja joskus vähän huonommin. Kun lapsi on aamuvirkku, niin hän on. Meillä on käytössä pimennysverhot, tuhti iltaruoka, päivärutiinit jne. Mielestäni mieheni osoitti ihan mahtavaa asennetta yhtenä aamuna kukonlaulun aikaan töihin lähtiessään. Hän totesi, että tämä on nyt meidän perheen tämänhetkistä arkea. Ja niinhän se on, voisi olla paljon huonomminkin asiat.”

Vinkit keskustelusta: Apua aikaisiin aamuihin, tänäänkin ylös taas klo 5!

Vierailija

Mikä avuksi, kun vauva herää aikaisin?

Vierailija kirjoitti: Vauvat ovat syntyjään aamuvirkkuja, niinhän tuossa sanottiin. Jossain vaiheessa se oma luontainen rytmi kyllä löytyy. No enpä oikein usko. Eiköhän enemmän ole kyse siitä, että vauvat viedään yleensä niin aikaisin nukkumaan illalla. Mun lapsella on ollut myöhäinen vuorokausirytmi syntymästään lähtien. Menee nukkumaan myöhään ja herää sitten myöhään. Passaa kyllä mulle, koska olen itsekin yökyöpeli ja aamulla on kiva kelliä sängyssä myöhään.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”