Uniaika tulee, lapsi ei pysy pedissään. Psykologi Leea Mattila kertoo, mikä iltavilliin tepsii.

Mikä auttaisi juuri kaksi vuotta täyttäneen lapsen sängystä karkailuun? Lapsemme siirtyi pinnasängystä tavalliseen lastensänkyyn pari kuukautta sitten. Aluksi nukahtamishetket sujuivat hyvin, mutta nyt meno on yltynyt mahdottomaksi.

Iltarutiinit ovat ennallaan. Lapsi syö iltapalan noin puoli kahdeksalta, ja sen jälkeen mennään iltapesulle ja omaan sänkyyn kuuntelemaan iltalaulua. Pitkään hän nukahti sänkyyn itsekseen, mutta saattaa nyt tulla yli 30 kertaa makuuhuoneesta pois. Jos jäämme odottamaan nukahtamista, sängyn vierellä saa istua puolitoista tuntia. Onko tämä vaihe, joka täytyy vain kestää?

Usko lopussa

Nukahtamisen vaikeudet ovat yleisiä leikki-ikäisillä. 1,5–2-vuotias on psyykkiseltä kehitykseltään yksilöitymässä vanhemmasta niin, että erillään olo saattaa ahdistaa häntä. Nukahtaminen on erotilanne, ja turvallisuutta tankkaava lapsi voi hakeutua hanakasti vanhemman luo.

On aina hyvä pysähtyä miettimään lapsen mielentilaa käytöksen taustalla. Mikähän lapsen tunne on? Eihän hän sairasta? Kannattaa aina pohtia myös, miten oma mielentila heijastuu lapseen. Tuntuuko lapsen itsenäisyyden tukeminen vanhemmasta itsestään levolliselta? Unen tuloon tarvitaan turvallinen olo.

Lapsen iltaan tarvitaan selkeitä rutiineja. Hienoa, että nämä ovat teillä jo olemassa! Onko päivärytmikin kunnossa? Ruokailut ja päiväunet on hyvä ajoittaa säännöllisesti.

Jotkut vanhemmat haluavat, että taapero nukkuisi vieläkin kellon ympäri, ja laittavat hänet liian aikaisin nukkumaan. Tarjolla olevan uniajan tulisi kuitenkin vastata unitarvetta. Univajeesta kärsivä lapsi on päivisin levoton ja ärtynyt. Huomaatteko hänellä tällaista? Jos ette, saattaisi vuorokausirytmin korjaaminen auttaa. Siirtämällä nukkumaanmenoaikaa 0,5–1 tunnilla eteenpäin ja herättämällä vanhaan aikaan lapselle syntyy ns. unipainetta, ja iltanukahtaminen voi käydä helpommin.

Muista palkita onnistumisista vuolailla kehuilla!

Jokainen perhe tekee itse nukuttamisratkaisunsa. Sängystä karkailijan kanssa voi kokeilla unikoulua, jossa aikuinen istuu nukahtavan lapsen vieressä, siirtyy pikkuhiljaa sängyn luota kauemmas ja lopulta ulos huoneesta. Sängystään pois nouseva lapsi täytyy eleettömästi palauttaa omaan sänkyynsä. Hankalassa tilanteessa voi istua vaikka ovensuussa. Lapselle annetaan viesti, että nyt ei enää seurustella. Vanhempi ei palvele eikä keskustele vaan sanoo ystävällisesti: ”Nyt nukutaan. On yö”.

Nukahtamistilanteista voi jutella lapsen kanssa päivisin. Muista palkita onnistumisista vuolailla kehuilla!

Jokainen kerta, kun vanhempi antaa periksi ja ottaa väsyneenä lapsen viereensä, se on lapselle palkkio ja vaikeuttaa entisestään seuraavan illan nukahtamista itsekseen.

Toivotan jaksamista ja lempeää päättäväisyyttä!

Haluatko kysyä jotakin lapsen kehityksestä tai omasta vanhemmuudesta? Lähetä kysymyksesi Leea Mattilalle täältä. 

Vierailija

Lempeä päättäväisyys auttaa, kun taapero karkaa sängystään

Vierailija kirjoitti: Meillä mennään kaikki yhdessä nukkumaan. 2- vee ryömii usein äidin ja isän kylkeen nukkumaan ja hakemaan läheisyyttä. Näin on tehneet kaikki neljä lasta enkä ole kokenut sitä ongelmaksi tai joutunut asiaan hakemaan apua. Ehkä asioista tehdään liian vaikeita? Ehkä kaikki ei halua mennä nukkumaan kahdeksalta?
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”