Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Leikkivä vauva oppii uutta joka päivä. Leikki kehittää ajattelua, kieltä, ongelmanratkaisua ja sosiaalisia taitoja.

Ensin vauvan hupsut puksut, sitten vauvan höpsöt pöksyt!

Leikki ja huumori tulevat kuin luonnostaan päivittäisiin hoitotilanteisiin vauvan kanssa. Vanhempi loruttelee, kutittelee ja laskee lapsen varpaita vaippaa vaihtaessaan. Kylvyn jälkeen leikitään pyyhkeen takaa piiloleikkiä. Aikuinen tekee hassuja ilmeitä ja pöräyttelee suutaan, vauva nauraa ja yrittää samaa perässä.

Usein varsinaiseksi leikiksi määritellään vasta kuvittelu- ja roolileikit. Leikin aineksia on kuitenkin nähtävissä jo vanhemman ja pienen vauvan vastavuoroisessa yhdessäolossa, hupsuttelussa ja hassuttelussa.

– Leikillisyys on mukana aivan alusta saakka, sanoo leikin tutkija, toimintaterapeutti Tiina Lautamo.

Eleet, ilmeet ja jaetut tunteet kertovat vauvalle, mistä leikissä on oikeasti kysymys: hauskuudesta ja ilosta.

Leikkivä lapsi oppii uutta joka päivä.

Utelias tutkija

Ihminen kehittyy ja oppii toiminnan kautta, ja lapsen kaikkein tärkeintä toimintaa on leikki. Leikkivä lapsi oppii uutta joka päivä, kun ympäristö on turvallinen mutta kehitysvaiheeseen nähden sopivan haastava.

– Ensimmäinen turvallinen ympäristö vauvalle on syli. Tutkivan leikin vaihe alkaa kuitenkin pian, kun lapsi lähtee liikkeelle ja tutustuu entistä aktiivisemmin maailmaan, Lautamo sanoo.

Pienen lapsen leikkiä ohjaa uteliaisuus. Vauva pyrkii kiinnostavia esineitä kohti ensin vanhemman sylistä hapuillen, sitten ryömien ja kontaten. Hän tarttuu esineisiin, kokeilee erilaisia muotoja ja materiaaleja. Taapero siirtelee tavaroita, järjestelee leluja ja pakkaa niitä laukkuihin. Usein kiinnostavimmat tavarat ovat arkisia kippoja ja kauhoja.

Leluja ja muita esineitä käsitellessään lapsi huomaa, että hänen teoillaan on seurauksia. Hän huomaa eroja ja yhtäläisyyksiä ympärillään. Symbolinen ajattelu herää: nukke on kuin vauva, ja pehmohauva on kuin ulkona haukkuva naapurin koira. Samoin kuvakirjan piirrokset yhdistyvät oikean elämän eläimiin, taloihin ja autoihin. Se on leikin kannalta olennainen oivallus.

Kieli ja mieli kehittyvät

Yksivuotias tarttuu tyhjään mukiin ja esittää juovansa siitä. Hänestä on hauskaa, kun mukissa ei olekaan mitään.

– Leikin kehittyminen kytkeytyy ajattelun kehitykseen, Lautamo sanoo.

Puhe ja leikki kehittyvät rinta rinnan.

Symbolinen ajattelu tekee mahdolliseksi niin kielen oppimisen kuin mielikuvien rakentamisen. Puhe ja leikki kehittyvät rinta rinnan: lapsi käyttää osaamiaan sanoja kuvatakseen, mitä on tekemässä. Kohta hän jo kertoo, mitä aikoo tehdä. Ajattelun kehittyessä lapsi pystyy mielessään siirtymään tilanteesta toiseen tai kokonaan kuvitteelliseen tilanteeseen.

– Puolitoistavuotias lapsi voi olla jo varsin taitava leikkimään. Lapsi oppii vähitellen liittämään useita kuvitteellisia leikkitekoja ikään kuin ketjuksi. Näin syntyy pieniä tarinoita, Lautamo kuvailee.

Esimerkiksi maidon kaataminen leikisti mukiin on yksi teko, mukista leikisti juominen toinen. Kolmanneksi lapsi tarjoaa mukista vielä äidillekin.

Minäkin haluan osata

Lapsi seuraa tarkkaan muiden toimintaa ja jäljittelee sitä leikeissään. Hän näkee ympärillään kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Hänkin haluaa tehdä noita kiinnostavia asioita – mutta monesti se on hänelle mahdotonta.

Siinä onkin kuvitteluleikin perimmäinen motivaatio, toteavat Aili Helenius ja Leena Lummelahti kirjassaan Leikin käsikirja. Oikeasti ovenkahva on liian korkealla, vaikka nousisi varpailleen, mutta leikissä ovi avautuu, kun vain sanoo ”tiks auki”.

Tästä tekemisen vimmasta kumpuavat myös roolileikit. Roolien avulla lapsi saa kasvaa ikään kuin päätään pidemmäksi. Lapsi haluaa olla prinsessa, supersankari tai lakaisukoneenkuljettaja. Kun hän pukee isän suuret saappaat jalkaansa, hän on isä – iso ja vahva.

Tue taaperon aloitteita

Kato äiti! Kato isi! Taapero tulee tämän tästä aikuisen luo näyttämään jotain tai tarjoamaan ylpeänä koivunlehtisoppaa.

Vanhemman läsnäolo on pienelle lapselle tärkeää, sillä yhteinen leikki ikätoverien kanssa ei oikein vielä suju. Kun aikuinen antaa huomiotaan, lapsikin jaksaa keskittyä leikkiin pidempään. Aikuisen tehtävä on vastata lapsen aloitteisiin.

– Se voi vaatia vähän heittäytymistä. Aikuisen kannattaa vain lähteä rohkeasti mukaan, Tiina Lautamo kannustaa.

Kaverileikin vaihe tulee vasta vähän myöhemmin. Kun leikin todellisuutta aletaan rakentaa yhdessä, pitää ottaa huomioon myös toisen ajatukset ja tehdä tarvittaessa kompromisseja. Se vaatii taitoja, joita taaperolla ei vielä ole.

Parivuotias ei välttämättä tarvitsekaan päivittäin isoa lapsijoukkoa ympärilleen. Silti lapselle on hyvä järjestää mahdollisuuksia sosiaalisten taitojen ja yhteisleikin harjoitteluun. Lapsi hakee jo pienenä yhteyttä ikätovereihinsa ja oppii paljon myös isompia lapsia seuraamalla.

Leikin kuuluu olla hauskaa ja iloista, ei koskaan suorittamista.

Leiki lapsen ehdoilla

Leikin pitäisi edetä lapsen ehdoilla, Lautamo korostaa. Leikkiä ei tarvitse tietoisesti opettaa eikä nopeuttaa. Kotioloissa ei myöskään ole syytä liikaa tarkkailla lapsen leikkitaitoja.

– Ei ole oikeaa tai väärää tapaa leikkiä. Leikin kuuluu olla hauskaa ja iloista, ei koskaan suorittamista.

Jos leikin oppimisessa onkin joskus pulmia, vanhempien voi olla vaikeaa arvioida asiaa. He kun yleisesti mukauttavat omaa toimintaansa niin, etteivät lapsen haasteet aina tule kotona esiin. Mahdolliset ongelmat havaitaan usein vasta, kun lapsi joutuu pärjäämään uudessa ja vaativammassa ympäristössä, kuten päiväkodissa. Jos kuitenkin näyttää siltä, että lapsi ei vielä kolmevuotiaana osaa tehdä asioita ”leikisti” eikä ymmärrä toisen leikillistä tekoa, on hyvä keskustella asiasta neuvolassa.

Esimerkiksi kielen kehityksen pulmat voivat heijastua leikkiin symbolisen ajattelun vaikeutena. Lapsella voi olla myös tunne-elämän haasteita. Joskus pelot saattavat estää heittäytymästä leikin maailmaan, vaikka taitoja olisi.

Leikkiä kannattaa vaalia lapsen elämässä alusta saakka. Leikin kautta lapsi oppii syy-seuraussuhteita, luovaa ajattelua, ongelmanratkaisua ja kaverisuhteiden solmimista.

– Leikki pitää sisällään kaikki elämän tärkeät taidot.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”