Ilo jakoon.   Johanna haluaa, että väreistä pääsevät nauttimaan muutkin kuin Ninja. Johannan ensimmäinen lastenkirja Ossi Orava ja maailman suurin käpy julkaistiin alkuvuodesta. Kuva: Juha Salminen
Ilo jakoon. Johanna haluaa, että väreistä pääsevät nauttimaan muutkin kuin Ninja. Johannan ensimmäinen lastenkirja Ossi Orava ja maailman suurin käpy julkaistiin alkuvuodesta. Kuva: Juha Salminen

Ninja-tytön syntymä toi rohkeutta elämänmuutokseen.

Johanna Witick oli päättänyt sen jo monta kertaa: kohta minä otan lopputilin, en jaksa tätä enää. Hän työskenteli mainostoimistossa, mutta työ ei tuottanut iloa.

– Vaikka olin onneton, itseluottamusta ei ollut tarpeeksi, Johanna sanoo.

Johanna tunsi, että hänen sisällään oli valtava ryöppy värejä, jotka eivät päässeet ulos. Hän halusi maalata. Työpäivän jälkeen Johanna oli kuitenkin liian väsynyt ja ahdistunut tarttuakseen siveltimeen.

Sitten Johanna tuli raskaaksi. Koko alkuraskauden ajan hän pelkäsi, miten paha olo vaikuttaisi vauvaan.

Lopulta kun äitiysloma alkoi lähestyä, hän irtisanoutui.

– Jälkeenpäin melkein suututtaa, etten lähtenyt jo aiemmin. Oma ja lapseni onnellisuus ovat niin paljon tärkeämpiä kuin työstä tuleva raha, Johanna sanoo.


Kaikki maailman värit. Johannan synnytys käynnistyi, kun pariskunta oli seuraamassa Pride-kulkuetta. ”Se on niin iloinen juhla”, Johanna sanoo. Kuva: Juha Salminen

Ninja syntyi sektiolla. Napanuora oli kiertynyt monta kertaa vauvan kaulan ympärille. Kun lääkäri sai Ninjan ulos, vauvan raajat olivat siniset, eikä ääntä kuulunut.

– Ne sekunnit kestivät kauan. Lopulta Ninja alkoi huutaa, Ninjan isä Juha kertoo.

– En nukkunut lainkaan seuraavan yönä. Tuijotin vain vauvaa ja mietin, voiko mikään ollakaan noin ihmeellistä. Ajattelin, että minun täytyy tulla onnelliseksi, jotta voisin olla hyvä äiti, Johanna sanoo.

Se ajatus jäi kytemään hänen mieleensä.


Minä myös! Ninja rakastaa maalaamista. Kodin seinillä on paljon hänen töitään. Kuva: Juha Salminen

Kului puoli vuotta. Johanna toipui sektiosta hitaasti, ja vauva valvotti öisin. Eräänä päivänä Johanna seisoi Ninjan huoneen ovella ja sai vahvan näyn: hän halusi maalata Ninjan huoneeseen lattiamaalauksen. Kuin lattiatatuoinnin, joka ei olisi vain maalaus, vaan täynnä heidän perheensä symboliikkaa.

Työhön tarvittiin erikoismaalit, joilla maalataan yleensä jumppahallien lattioita. Ne kestäisivät kulutusta.

– Maalasin öisin, aina tunnin pari kerrallaan. Enempää en jaksanut, Johanna kertoo.

Työhön kului kuukausia. Lattialle hahmottui värikkäitä köynnöksiä ja vaaleanpunainen yksisarvinen. Sen vieressä lentelee kaksi pientä lintua, jotka kannattelevat Ninjan nimeä. Yksisarvisen takajalkaa koristaa Fenix-lintu.

– Linnut olemme minä ja Juha. Me kannattelemme aina Ninjaa. Fenix-lintu taas olen minä. Haluan muistuttaa, kuinka tuhkasta voi nousta kukoistukseen, Johanna sanoo hymyillen.

Huoneen yhdessä kulmassa parveilee Johannan maalaamia leppäkerttuja, joista yksi on lennähtänyt seinälle.

– Se on erilainen kuin kaikki muut maalauksen leppäkertut. Sillä haluan sanoa, että uskalla olla sellainen kuin olet.

Kun Ninja näki ensimmäisen kerran äitinsä maalauksen, reaktio sulatti viimeisetkin epävarmuudet.

– Se ilme, kun Ninja konttasi lattialla ja näytti minulle, että äiti katso, katso, kukka!

Sen jälkeen Johanna on tehnyt maalauksia tilaustöinä. Hän maalaa iltaisin ja Ninjan päiväunien aikaan.

– Välillä tuntuu, että olen vasta ehtinyt aloittaa, kun Ninja herää. Kun katson kelloa, tajuan, että onkin mennyt jo pari tuntia. Maalaaminen on kuin meditaatiota, uppoan siihen täysin.

Tulevaisuudessa hän haluaa jatkaa lattiamaalausten tekemistä. Tarkoitus on elvyttää jäissä ollut vanha toiminimi. Mutta vielä Johanna haluaa keskittyä Ninjaan.

– Ilman Ninjaa en ehkä olisi koskaan uskaltanut lähteä työstäni.