Hei relatkaa! Vauvat on ihania, eikä niistä koskaan uutisoida liikaa. Kuva: Satu Kemppainen
Hei relatkaa! Vauvat on ihania, eikä niistä koskaan uutisoida liikaa. Kuva: Satu Kemppainen

Suomi meni sekaisin, ja mikä suloisinta, vauvasta.

Kun Sauli Niinistö ja Jenni Haukio ilmoittivat poikansa syntymästä perjantai-iltana, internet räjähti. Ainakin Suomessa. Presidentin kanslian sivut kaatuivat onnentoivotuksista, ja monet mediatalot saivat klikkianalytiikkaansa suloisen piikin, kun ihmiset ahmivat vauvauutista netistä.

Mutta sitten: Miksi yhdestä vauvasta kohkataan? Kauanko minun pitää lukea otsikoita, joissa Sauli vaihtaa vaippaa? Miksi pitäisi onnitella, sehän on vain vauva? Ihmiset lisääntyvät ja suomalaiset hullaantuvat, haloo, ketä kiinnostaa?

Miksi siitä ei saisi hullaantua, joka loppujen lopuksi on tärkeintä – uudesta tulokkaasta?

Suomalaisten peruspiirre, se ettei mikään vaan olisi hauskaa tai hupsua, nosti päätään heti uutisotsikoiden jälkeen. Lätkän maailmanmestaruutta tai euroviisuvoittoa saa täällä juhlia. Miksi siitä ei saisi hullaantua, mikä loppujen lopuksi on tärkeintä – uudesta tulokkaasta?

Ei, hei, olla tuollaisia!  Sillä mikä on muka ihanampaa kuin vauva? Ei mikään. Perjantaina koko Suomen kansa sai hetken yhdessä iloita valtakunnan vauvauutisesta. Presidenttiparin vauva antoi luvan upottaa pää untuvaiseen pilveen ja höpsötellä, koska vauvat vain ovat niin i h a n i a . Ei meillä suomalaisilla ole liikaa meitä yhdistäviä tekijöitä näinä aikoina, joten ei nyt mokata tätä. 

Presidenttiparin vauva antoi luvan upottaa pää untuvaiseen pilveen ja höpsötellä, koska vauvat vain ovat niin i h a n i a .

Presidenttimme ja tuoreen isän toivomus on, että heidän vauvaansa suhtaudutaan kuten kaikkiin muihinkin 50 000:een Suomessa vuosittain syntyvään vauvaan. Tehdään siis niin: riemuitaan uudesta elämästä, mutta annetaan perheelle rauha sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. 

Vauvan päivän puuhamies, VauvaSuomi ry:n hallituksen jäsen Arto Tuominen oli enemmän kuin oikeassa sanoessaan viime syksynä, että vauvat on häivytetty katukuvasta, eivätkä ihmiset enää tiedä, miten suhtautua muiden vauvoihin. Tuomisen mukaan vauvat ja heidän perheensä elävät kuplassa ja ovat paljon keskenään, ja vauvoja nähdään aivan liian vähän erilaisissa medioissa.

Viime perjantai oli vähän kuin epävirallinen vauvan päivä. Silloin todella oli mahdollisuus antaa ääni vauvoille: tuoda esille niitä perheissä ja yhteiskunnassa olevia mahdollisuuksia ja haasteita, jotka kuuluvat vauvan ja vauvaperheen elämään kodeissa ja yhteiskunnassa yleisemmin. Iloita pienimmistä ja hauraimmista, niistä rakkaimmista.

Ollaan siis iloisesti ylpeitä vauvakuplasta, johon Suomi höpsähti viikonloppuna. Se tekee meistä lempeän ja lapsirakkaan kansan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”