Mistä tahansa vauva maitonsa saa, aina joku moittii äitiä. Miksi oma – ja toisten – imetys iskee niin voimakkaasti äitiyden syvimpiin tunteisiin?

Kuuluu ponnekas ensiparkaisu. Pian ruttuinen vastasyntynyt makaakin jo äidin rinnalla. Alkaa hamuilu, ja kohta vauva tarttuu rintaan kiinni.

Suurin piirtein näin alkaa tyypillinen imetystaival. Joillakin se lähtee rullaamaan heti kuin unelma, toisilla matka on kivinen ja lyhyt. Useimmilla se on jotakin siitä väliltä.

Monelle tulee yllätyksenä, kuinka keskeistä osaa imetys, tai se ettei imetä, näyttelee pikkuvauva-arjessa ja kuinka valtavasti tunteita siihen liittyy.

Tunteita ja vastakkainasettelua liittyy tietysti yhtä lailla moneen muuhunkin vauvaperheen ratkaisuun. Nukutaanko teillä perhepedissä vai omissa sängyissä? Käytättekö kertakäyttövaippoja vai kestoiletteko? Ai se menee päiväkotiin jo alle vuoden ikäisenä!

Imetys – vauvan ruokkiminen ja hengissä pitäminen – iskee kuitenkin jonnekin äitiyden syvimpään ytimeen. Pystyykö oma kehoni ravitsemaan vauvani niin kuin sen kuuluisi? Haluanko minä edes imettää?

– Imetys on monelle hyvin herkkä ja yksityinen asia. Siihen liittyy helposti kokemus onnistumisesta ja epäonnistumisesta, sanoo vertaistukikoordinaattori Anna Groundstroem Imetyksen tuki ry:stä.

Ilo, suru, raivo ja muut imetykseen latautuvat tunteet näkyvät reaktioissa, joita aiheeseen liittyvät uutiset ja verkkokeskustelut saavat aikaan. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi kohua, joka nousi viime talvena stylisti Teri Niitin some-postauksesta, jossa Niitti päivitteli lentokoneessa imettävää äitiä.

Äidit hakevat imetykseen apua selvästi aiempaa enemmän.

Valtaosa suomalaisäideistä suhtautuu imetykseen myönteisesti ja haluaa imettää, Groundstroem arvioi.

– Imetys on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana. Aallonpohja oli 1970-luvulla. Nykyään yli 90 prosenttia vauvoista kotiutuu synnytyssairaaloista imetettyinä.

Äidit myös etsivät imetykseen apua selvästi aiempaa hanakammin. Imetyksen tuen tukikontaktit ovat parissa vuodessa tuplaantuneet, ja viime vuonna yhdistyksen tukiäidit vastasivat eri kanavissa yli 21 000 tukipyyntöön.

Tämä kertoo Groundstroemin mukaan siitä, että äidit haluavat tehdä parhaansa imetyksen onnistumiseksi.

Ehkä tärkein syy myönteisiin imetysasenteisiin on se, että imetyksen hyödyistä sekä vauvalle että äidille on paljon tutkittua tietoa ja vanhemmat myös ovat hyödyistä perillä.

– Vanhemmat tuntevat imetyssuositukset hyvin. Moni äiti ja terveydenhuollon ammattilainen pitää vauvan imettämistä jo aika itsestään selvänä, kuvaa vieraileva tutkija Kirsi Otronen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL).

THL suosittelee täysimetystä 4–6 kuukauden ikään. Täysiaikaisina ja normaalipainoisina syntyneille vauvoille äidinmaito riittää ainoaksi ravinnoksi puolen vuoden ikään saakka. Suosituksen mukaan imetystä tulisi jatkaa vuoden ikään tai perheen niin halutessa pidempäänkin. Kansainvälinen terveysjärjestö WHO puolestaan suosittaa imettämään lasta vähintään kaksivuotiaaksi.

On tietysti hyvä, että imetyksen hyödyt ovat laajasti tiedossa, asiantuntijat sanovat. Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa.

– Kun imetykselle on yhteiskunnassa vahvat odotukset, ja suositukset on iskostettu mieleen tiukasti, äideille tulee helposti paineita. Jokainen haluaa olla paras äiti omalle lapselleen. Jos imetys epäonnistuu, se on rankka paikka, sanoo asiantuntija Anja Saloheimo Väestöliiton Vanhemmuuskeskuksesta.

Sosiologi Ella Sihvosen mukaan paineita kasvattaa se, että imetys on äärimmäisen henkilökohtainen ja ruumiillinen asia. Lisäksi imetykseen yhdistetään lapsen ruokkimisen lisäksi läheisyyden ja rakkauden osoittamisen merkityksiä. Helposti mielletään, että pullosta syöttävä ei tällaisia kokemuksia voi lapselleen antaa.

– Imetys liittyy vahvasti äitiyden identiteettityöhön. Kyse ei ole pelkästään lapsesta ja ravinnosta vaan paljon myös siitä, millaiseksi äidiksi itsensä kokee.

Imetys ja äidinmaito on saanut asiantuntijoiden mukaan suorastaan mystisiä merkityksiä. Tästä kertoo esimerkiksi se, kuinka äidinmaidosta valmistetuista koruista on tullut pienoinen hitti.

Saloheimon mukaan monesta äidistä tuntuu, että hyväksyttävän imetyksen muotti on ahdas. Näin eräs 31-vuotias, toista lastaan imettävä äiti sen kärjistää:

Stereotypiat elävät, eli korvikemammat ovat surkimuksia, mutta julki-imettääkään ei saisi, ja taaperoimettäjät ne vasta outoja ovatkin.

Imetystaipaleeseen liittyy monia etappeja, jotka jakavat mielipiteitä. Joko kiinteät ruuat olisi hyvä aloittaa? Pitäisikö yöimetykset nyt lopettaa? Voiko vuoden täyttänyttä vielä imettää lapsentahtisesti?

Äidit nähdään usein joko täysimettäjinä tai pulloäiteinä. Oikeasti väliin mahtuu laaja kirjo.

Keskusteluissa äidit myös usein nähdään mustavalkoisesti joko täysimettäjinä ja pulloäiteinä. Todellisuudessa välimaastoon mahtuu laaja kirjo monenmoista osittaisimetystä.

THL:n viimeisimpien, vuoden 2010 tietojen, mukaan kolmikuisista vauvoista noin kolmannes oli täys­imetyksellä, 43 prosenttia osittaisimetyksellä ja joka neljättä ei imetetty lainkaan. Puolta vuotta lähestyvistä enää yhdeksän prosenttia oli täysimetyksellä, ja kolmasosa ei saanut lainkaan rintamaitoa.

Noin vuoden ikäisistä äidinmaitoa sai enää kolmasosa.

Monelle tulee yllätyksenä, kuinka kova paikka täysimetyksen kariutuminen tai imetyksen loppuminen vastoin äidin toivetta voi olla. Näin ajatuksiaan kuvaa äiti, 32, joka osittaisimetti lastaan 1,5 vuotta:

Se syyllisyyden määrä pulloruokinnasta oli iso ja naurettava. Ajatus siitä, että minä en riitä. Sanoin miehelle, että ei tässä ole mitään järkeä istua ja itkeä jostakin tissimaidosta. Tiesin sen, mutta en pystynyt estämään harmitusta.

Ja äiti, 31, joka imetti noin puoli vuotta:

Joskus tunsin itseni ihan nollaksi ja epäonnistuneeksi. Hävetti antaa lapselle maitoa pullosta, ja aina kun mahdollista, koetin päästä sanomaan, että ”tässä on kyllä pumpattua äidinmaitoa”, vaikka ei aina olisi ollutkaan.

Jotkut kokevat, että korvikkeella ruokkijan ajatellaan olevan itsekäs, tyhmä tai laiska.

Pettymyksen kourissa muiden ajattelemattomat tai hyvääkin tarkoittavat sanat voivat sattua kipeästi. Jotkut imetyksen lopettaneet ja osittaisimettävät äidit kokevat, että heitä on tahallaan syyllistetty, koska korvikeruokinnan ajatellaan automaattisesti johtuvan äidin itsekkyydestä, tyhmyydestä tai laiskuudesta. 32-vuotiaan, puolitoista vuotta osittaisimettäneen äidin sanoin:

Joskus se syyllistämisen määrä on jäätävä. Se voi olla hyvin piilotettu kommentti muun puheen keskellä. Vahingossa tai tarkoituksella sanottu.

Syyllistämistä kokevat myös imettävät äidit. Monesta tuntuu, ettei omasta onnistuneesta ja ehkä vaikeasta imetystaipaleesta saisi iloita, kun joku ottaa sanat heti henkilökohtaisena loukkauksena. Seitsemänkuista vauvaansa imettävän äidin, 22, sanoin:

Tuntuu ikävältä, että jotakuta haukutaan imetysfanaatikoksi vain sen takia, että hän haluaa täysimettää vauvaansa suositusten mukaisesti kuusi kuukautta.

Imetyksen erityinen herkkyys keskustelunaiheena näkyy myös neuvoloiden terveydenhoitajien työssä, sanoo THL:n Kirsi Otronen. Hän on työskennellyt pitkään imetyskouluttajana ja neuvolan osastonhoitajana Helsingissä.

– Harva terveydenhoitaja varmaan kokee syyllisyyttä siitä, että on neuvonut asiakasta laittamaan lapsen leivälle voin sijaan margariinia tai käyttämään autossa turvaistuinta. Jos taas haluaa puhua imetyksen eduista, sanat on huomattavasti vaikeampi asetella.

Hankalan keskusteluilmapiirin on huomannut myös imetyskouluttaja, pienten lasten syöttämisestä väitellyt Jenni Vaarno Turun yliopistosta. Hänen mukaansa Suomessa imetystä ei nähdä luonnollisena, kaikille nisäkkäille tyypillisenä toimintana. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että yli vuoden ikäisten lasten lapsentahtiseen imetykseen suhtaudutaan usein kielteisesti.

Vaarno vertaili väitöskirjassaan äitien näkemyksiä pienten lasten syöttämisestä Suomessa ja täysin erilaisessa yhteiskunnassa Salomonsaarilla. Salomonsaarilla lapsia imetettiin pääosin pitkään, imetys oli hyvin luontevaa eikä siitä toisaalta tehty erityistä numeroa.

– Tilanne on siis aika päinvastainen kuin Suomessa. Täällä imetysluvut ovat alhaisia myös verrattuna muihin Pohjoismaihin.

Jännitteitä luo myös sukupolvien välinen kuilu. Nykysuositukset tuntuvat isovanhemmista erikoisilta.

Vaarnon mukaan jännitteitä keskusteluun tuo myös sukupolvien välinen kuilu. Suurta osaa tämän päivän pari-kolmekymppisistä äideistä on imetetty vain vähän. Moni nykyisoäiti on imettänyt omia vauvojaan kellon mukaan ja alkanut syöttää kiinteää ruokaa jo parikuisille. Sen takia nykysuositukset lapsentahtisine imetyksineen voivat tuntua heistä erikoisilta.

– Isovanhempien tiedoilla ja asenteilla on merkitystä, sillä tuoreet äidit usein keskustelevat imetyksestä omien äitiensä kanssa.

Osalle äideistä osittaisimetys tai pelkkä korvikeruokinta on tietenkin oma, harkittu valinta. Noin kahdeksan prosenttia synnytyssairaaloista kotiutuvista vauvoista on pelkällä korvikkeella. Usein tällaisissa tapauksissa syynä on esimerkiksi äidin tai vauvan sairaus tai äidin lääkitys, mutta joukossa on myös äitejä, jotka eivät ole halunneet aloittaa imetystä ollenkaan.

Syitä ratkaisuun on monia. Osalla on taustallaan epämieluisa imetyskokemus, osa pitää pulloruokintaa imetystä vaivattomampana. Joillekin ratkaisevaa on se, miten kiinni täysimettävä äiti on vauvassa ensikuukausina. Kuten kuukauden imettänyt äiti, 26, kertoo:

Itselleni tuli shokkina, että imetys jakoi sukupuolet stereotyyppisiin rooleihin: äiti on liimattu vauvaan 24/7 ja isän tehtävä on ”pysyä poissa tieltä”. Roolit jäävät helposti päälle. Aloin ymmärtää suvun naisia, jotka juhlissa passasivat muita miesten vain istuskellessa.

Viime keväänä huomiota herätti Ruskeat Tytöt -blogin Koko Hubaran kirjoitus siitä, kuinka hän ei imettänyt lastaan käytännössä lainkaan.

"Koen onnistuneeni äitinä juuri siksi, etten imettänyt paineista huolimatta."

Kun Hubara odotusaikana ajatteli elämäänsä vauvan kanssa, mielikuviin liittyi aina vesihauteessa lämpiävä tuttipullo. Vauvan synnyttyä hän kokeili imetystä, mutta siirtyi pian kokonaan pulloon. Hubara ei aluksi itsekään tiennyt, miksi koki imetyksen niin epämieluisaksi. Vauvan kasvaessa hän ymmärsi, että kyse oli syömishäiriöstä, jota hän oli aiemmin pitkään sairastanut.

– Kehonkuvani on yhä äärimmäisen mutkikas. Ymmärsin, että jättämällä imettämättä pystyin keskittymään kehoni muutosten sijaan vauvaani.

Hubara haluaa herätellä ihmisiä ymmärtämään, kuinka moninaisia syitä imettämättömyyden taustalla on.

– Vihasin sitä, kuinka jouduin selittelemään valintaani sukulaisille, ystäville ja puolitutuille. Kunpa ymmärrettäisiin, etteivät nämä ole mustavalkoisia juttuja. Koen itse asiassa onnistuneeni äitinä erityisesti siksi, etten imettänyt kaikista paineista huolimatta.

Miten sitten päästäisiin imetykseen liittyvistä paineista ja stereotypioista? Että imetyksestä voisi avoimesti iloita, mutta ettei äidin tarvitsisi kokea huonommuutta silloinkaan, jos hän ei imetä.

Anna Groundstroemin mukaan tärkeä askel olisi se, että tarjolla olisi riittävästi asiantuntevaa imetysohjausta. Vain noin 40 prosentilla neuvolaterveydenhoitajista oli pari vuotta sitten imetysohjaajakoulutus, joskin tilanne on ollut paranemaan päin.

Jos perheet saisivat jo odotusaikana imetyksestä ajantasaista tietoa ja heti tehokasta apua pulmiin, entistä useampi äiti onnistuisi imetystavoitteissaan. Tällöin ei syntyisi niin paljon kipeitä pettymyksiä, jotka väistämättä vaikuttavat myös imetyksestä käytävään keskusteluun.

Imettipä äiti kuukauden tai kolme vuotta, muiden tehtävä on kunnioittaa ratkaisua.

Välillä imetys loppuu ennen aikojaan asiantuntevasta tuesta huolimatta. Kirsi Otronen on harmissaan siitä, kuinka imetyksen epäonnistumisesta syytetään yleensä ensimmäisenä äitiä.

– Aina kysellään sitä, kokeiliko äiti varmasti kaikki temput ja vaatiko hän tarpeeksi tukea. Kyllä meidän ammattilaistenkin pitäisi katsoa peiliin. Onko esimerkiksi neuvola tarjonnut sitä apua tarpeeksi?

Myös imetyksen lopettamisen ennen suosituksia pitäisi olla sallittu ratkaisu, sanoo Anja Saloheimo. Hän kantaa huolta erityisesti äideistä, joille imetys on tärkeää, mutta joilla se takkuaa pahasti syystä tai toisesta.

– Jos imetys aiheuttaa pelkkää mielipahaa eivätkä ongelmat ratkea tuesta huolimatta, jossakin vaiheessa pitää olla lupa luovuttaa.

Imettipä äiti siis kuukauden, vuoden tai kolme vuotta, muiden tehtävä on kunnioittaa ratkaisua, kyseenalaistamatta sen perusteita. Ulkopuolisena imetystaipaleen taustoja on mahdoton tietää.

Kuten 26-vuotias, kaksi kuukautta imettänyt äiti sen sanoo:

Annetaan meidän äitien nauttia äitiydestä. Kun äiti voi hyvin, yleensä lapsikin voi hyvin. Peace and love, tuetaan toisiamme.

Vauva 11/16

Jutussa käytetty haastattelujen lisäksi lähteinä: Imetyksen lohtukirja, Imetyksen tuki ry. 2013. Imeväisikäisten ruokinta Suomessa 2010, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Syödään yhdessä – ruokasuositukset lapsiperheille, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Jutun kuvat ovat Vauvaa Instagramissa ja Facebookissa seuraavilta äideiltä. Jutussa esiintyvät nimettömät sitaatit on kerätty Facebookin keskustelu-ryhmistä. Sekä kuvien että sitaattien julkaisemiseen on saatu lähettäjien lupa.

Oma tyyli

”Fanaatikko! Pullonpyörittäjä!” Miksi imetys menee niin tunteisiin?

Jokainen omalla tyylillään, pääasia että vauva saa ravintoa ja läheisyyttä. Itse en kokenut huonoutta osittaisimetyksestä ja vähäisestä maidon tulosta, vaan välillä oli helpottavaa ja mukavaakin, että isäkin sai syöttää vauvalle korviketta tuttipullosta ja näin osallistua täysipainoisesti vauvan hoitoon. Heillä onkin alusta asti ollut läheiset välit (lapsi nyt 3 v). Aion toimia samalla tavoin myös tulevan lapsen kanssa, jos hänelle itselleen sopii tämä järjestely :)
Lue kommentti
Vierailija

”Fanaatikko! Pullonpyörittäjä!” Miksi imetys menee niin tunteisiin?

Olen kohta yksivuotiaan lapsen äiti. Työskentelen hoitoalalla ja olen suorittanut imetysohjaaja -koulutuksen. Minulle oli itsestäänselvää, että täysimetän lastani suosituksen mukaan puoli vuotta. Naiivisti ajattelin, että ei minulla voi olla ongelmia imetyksen kanssa, olenhan itsekin antanut monille äideille imetysohjausta. Imetys kuitenkin epäonnistui. Lapsi oli aluksi eri osastolla kanssani, ja kun vihdoin pääsimme yhdessä lapsivuodeosastolle ei lapsi vain osannut lopultakaan tarttua rintaan...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”