Pauliinan Rauhalan romaani Synninkantajat (Gummerus, 2018) ilmestyy maaliskuussa. Kuva: Vesa Ranta
Pauliinan Rauhalan romaani Synninkantajat (Gummerus, 2018) ilmestyy maaliskuussa. Kuva: Vesa Ranta

Pauliina Rauhalan uudessa kirjassa katsotaan uskonnollista yhteisöä myös lapsen silmin.

”Kysy 25v lestadiolaiselta”, nuori nainen aloittaa keskusteluketjun Vauva.fin Aihe vapaalla. Ketjussa on hetkessä kymmeniä kysymyksiä: Kuinka monta lasta sinulla on? Kuinka monta tulee? Käytätkö meikkiä? Miksi saa tupakoida, miksei saa kilpaurheilla?

Vanhoillislestadiolainen elämäntapa hämmästyttää, ärsyttää ja kiehtoo yhtä aikaa. Siinä on samaa kiinnostavaa kurinalaisuutta ja askeesia kuin vaikkapa ultrajuoksijoissa tai äärimmilleen viedyssä minimalismissa. Minä en pystyisi tuohon. Millaista olisi, jos?

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvanut kirjailija Pauliina Rauhala ei lue nettikeskusteluja. Häntä harmittaa niiden kärjistynyt sävy ja toistuvat väärinymmärrykset. Mutta yhteisöön kohdistuvan mielenkiinnon hän ymmärtää.

– Se on elämäntapa, joka poikkeaa valtavirrasta tai tämän ajan ihanteista. On ymmärrettävää, että erilaisuus herättää kiinnostusta.

Miten jaksaa aina uusi raskaus ja vauvavaihe? Miten ehtisi olla läsnä jo olemassa oleville lapsille?

Rauhalan esikoisromaani, vuonna 2013 julkaistu Taivaslaulu teki näkyväksi sen arjen, johon toistuviin raskauksiin ja synnytyksiin taipuva nuori lestadiolaisnainen joutuu. Kirja on vahva ehkäisykiellon kritiikki ja kertoo kouriintuntuvasti siitä riittämättömyyden tunteesta ja toiveiden ja todellisuuden ristiriidasta, johon vanhemmat joutuvat. Miten jaksaa aina uusi raskaus ja vauvavaihe? Miten ehtisi olla läsnä jo olemassa oleville lapsille?

Tuoreessa romaanissa Synninkantajat Rauhala kirjoittaa jälleen vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Hän tuntee sen, mistä kirjoittaa.

Pauliina Rauhala on syntynyt vuonna 1977 Pohjois-Suomessa vanhoillislestadiolaisen perheen kuudenneksi lapseksi. Hänen jälkeensä sisaruksia tuli vielä kaksi.

Kirjoissaan Rauhala tuo vanhoillislestadiolaisuudesta esiin sävyjä, joita ulkopuoliset eivät näe. Tarinoissa on ankaruutta ja kipuilua, mutta myös valtavasti rakkautta ja uskoa hyvään.

Rauhala korostaa, että vanhoillislestadiolaiset eivät ole yhtenäinen joukko, vaikka ulkoisesti siltä usein näyttää. Isossa määrässä on kirjo erilaisia perheitä ja kokemuksia. Arki ja näkemykset voivat olla hyvin erilaisia vaikkapa sen mukaan, asuuko yhteisön jäsenenä pienessä maaseutukunnassa vai kaupunkiympäristössä.

Kysymys ehkäisykiellosta, lapsiluvusta ja naisen asemasta nousee vanhoillislestadiolaisista keskustellessa aina esiin. Se on myös yksi niistä asioista, joiden takia Rauhala ei enää ole yhteisön jäsen.

– En osallistu yhteisön toimintaan enkä usko oppiin, mutta taustani ja lähipiirini kautta olen kytköksissä vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ja peilaan elämääni sitä taustaa vasten. Elämäntavoiltani olen aika vanhoillislestadiolainen edelleen: pidän yksinkertaisesta ja perhekeskeisestä elämästä enkä juuri katso televisiota, liikun ennemmin luonnossa ja luen kirjoja.

Rauhala itse on kolmen lapsen äiti. Pojat ovat 13-, 9-, ja 6-vuotiaita. Ja arki sellaista, kun se tavallisilla lapsiperheillä on.

– Kun luimme Hesarin juttua prismaperheistä, nauroimme mieheni kanssa makeasti: Juuri tuollaisia olemme, kiireisiä, kiukkuisia, lasten harrastuskalenteri jääkaapin ovessa ja koko ajan jonnekin jotakin viemässä. Omista mielihaluista tai toiveista joutuu usein luopumaan, onneksi ei kuitenkaan kaikista eikä kokonaan.

Samalla Rauhala kokee vahvasti, että hänen oma paikkansa on juuri tällaisessa elämässä. Hän myöntää auliisti olevansa äitinä epätäydellinen, tavallinen räpiköijä, ja onnellinen sellaisena.

”Vanhoillislestadiolaiset peilaavat suhdetta uskoon ja oppiin yhä henkilökohtaisemmin.”

Ehkäisykiellon ehdottomuus on vanhoillislestadiolaisuudessa, onneksi, lieventymässä, Rauhala arvioi. Konservatiiviset käsitykset voivat edelleen hyvin, mutta muitakin ratkaisuja on perheissä yhä enemmän.

– Havaintojeni mukaan ihmiset peilaavat suhdetta uskoon ja oppiin yhä henkilökohtaisemmin. Yhä enemmän katsotaan perheen kokonaistilannetta ja tehdään ratkaisuja sen mukaan. Vastaus riippuu varmasti siitä, keneltä kysyy.

Vanhemmuutta ja perhe-elämää on yhteisössä monenlaista, Rauhala kertoo. On isoja perheitä, joissa uuvutaan ja taistellaan jaksamisen rajoilla, mutta myös isoja perheitä, joissa kaikki toimii erinomaisesti. On pienempiäkin perheitä.

Myös lestadiolaisperheissä kyseenalaistetaan vanhempien sukupolvien työnjakoa ja lasten kasvattamisen mallia. On yhä enemmän jaettua vanhemmuutta ja pyrkimystä lasten kohtaamiseen yksilöinä. Koti-isiäkin on. Silti vanhempien roolit alkavat herkästi kulkea perinteistä jakoa, kun lapsiluku kasvaa.

– Itsekin tunnen perhevapailla olevia lestadiolaisisiä. Varsinkin nuoremmilla kaupunkilaisperheillä, joilla työ- ja perhe-elämän roolit eivät ole vielä luutuneet, on hyvin joustavia ratkaisuja sen suhteen, kuka jää lasten kanssa kotiin.

Sitä paitsi myös äidit kokevat vastuuta perheen taloudesta. Kotiäitiys ei muutenkaan ole yhteisössä ainoa mahdollinen valinta. Rauhalan oma äiti on ollut äitiyslomia lukuun ottamatta työelämässä, eikä ole omassa ikäluokassaan erikoisuus. Niin teki myös anoppi, jolla lapsia on vielä enemmän.

”Äitini sanoo, että lapset ovat hänelle parasta elämässä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä hänen sanojaan.”

Rauhalan omat muistot lapsuudesta ja suuresta sisarusparvesta ovat pääosin onnellisia.

– Äitini sanoi aina ja sanoo yhä, että lapset ovat hänelle parasta elämässä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä hänen sanojaan.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä on yhä enemmän ymmärrystä sille, että arki suurperheenä vaatii paljon venymistä. Vanhemmuudesta ja äitien jaksamisesta puhutaan entistä avoimemmin. Myös tukea on saatavilla. On äitipiirejä, sisariltoja, perheiden ja suvun keskinäistä huolenpitoa ja välittämistä. Voimavarojen loppumista ei tarvitse enää salailla tai hävetä samalla tavalla kuin ennen.

– Puhumisen kulttuuri on tosin eri miljöissä erilaista. Pienen maaseutukunnassa tilanne voi olla erilainen kuin kaupungissa. Toivon, että perhe-elämän raskaistakin puolista voisi puhua vapaasti.

Yhteisön ulkopuolelta vanhoillislestadiolaisen perheen voi olla vaikea hakea tukea. ”Itse hankit, itse hoidat” –asenne voi satuttaa erityisen paljon.

– Tuntosarvet ulkopuolisten asenteille voivat olla herkät. Jos tuntee olevansa kummajainen tai ihmetyksen aihe, avun hakeminen on vaikeaa, Rauhala sanoo.

Suurikaan lapsimäärä ei aina tarkoita sitä, että voimavarat loppuvat. Vanhoillislestadiolaisissa perheissä on myös toimivia suurperheitä, täynnä rakkautta ja iloa.

– Parhaimmillaan näin on. Tunnen paljon hyvinvoivia, riittävän onnellisia perheitä, joissa arki sujuu hyvin. Sitä on opettavaista nähdä.

Mutta jos on sairautta tai uupumusta, isossa perheessä vaikeudet kasaantuvat ja mutkistuvat. Vanhemmat ovat vanhemmuuden taidoissaan erilaisia, lapsilla on erilaisia tarpeita, eikä suurperheen arki sovi kaikille.

– En sano, että pelkän vakaumuksen perusteella vanhoillislestadiolaisperheissä olisi jotakin sellaista, mistä olisi lähtökohtaisesti syytä olla huolissaan. Niistä perheistä, joissa voimavarat eivät riitä, pitää aina olla huolissaan – kuuluivat he vanhoillislestadiolaisiin tai eivät.

Miltä uskonnollisessa yhteisössä kasvaminen näyttää lapsen näkökulmasta? Synninkantajissa yksi kertojaäänistä kuuluu alakouluikäiselle Aaronille, joka uskoo olevansa Jumalan suosiossa, kantavansa näkymätöntä kruunua.

”Lapsi yrittää rakentaa arjen kertomuksen sellaiseksi, että se on itselle looginen ja ymmärrettävä.”

Lapsen maailman kuvauksessa näkyy se, millainen kirjoittaja itse on ollut lapsena: kiltti ja hiljainen, jolla on vahva oma sisäinen maailma. Rauhala kertoo monen häntä vanhemman muistelleen, että hän hymyili lapsena aina.

– Osa tästä liittyy perusluonteeseeni, osa paikkaan isossa joukossa ja tarkkarajaisessa ja kontrolloivassa yhteisössä.

– Lapsena on hirveän lojaali ja uskollinen sille, mitä ympärillä on. Lapsi yrittää rakentaa arjen kertomuksen sellaiseksi, että se on itselle looginen ja ymmärrettävä.

Siksi aikuisilla on valtava vastuu siinä, millaista tarinaa elämästä lapselle kerrotaan. Ajatus siitä, että itse kuuluu Jumalan valittuihin, voi olla lapselle aika hieno – mutta samalla traaginen, erityisesti suhteessa yhteisön ulkopuolisiin ihmisiin.

– Tänä päivänä vanhoillislestadiolaisista monet jättävät puheissa avoimeksi sen, keitä kaikkia muita valittuihin ehkä kuuluu, Rauhala lisää.

Vanhoillislestadiolaisissa perheissä tiedostetaan nykyään Rauhalan mukaan hyvin jo se, että myös sisarusparven vanhimmilla lapsilla on oikeus lapsuuteen. Silti väkisinkin on niin, että lapsuus näyttää erilaiselta suuren sisarusparven esikoiselle ja kuopukselle.

Toisaalta sisarusten läheiset suhteet ovat myös voimavara. Lapsilla on omien vanhempien lisäksi muita ihmisiä, joihin tukeutua.

Kenenkään toisen määrittelemää elämää ei pidä elää.

Vapaus valita on Rauhalan oman ajattelun ytimessä. Jokaisella on oikeus elää sellaista elämää, joka tuntuu itsestä oikealta ja merkitykselliseltä. Kenenkään toisen määrittelemää elämää ei pidä elää.

Omiin sukulaisiin välit ovat hyvät ja lämpimät, hän kertoo. Kun Rauhalan perhe vierailee sukulaisten luona, omista pojista kaksi on aidon kateellisia sukulaislapsille, jotka saavat elää suurperheessä.

Omille lapsilleen Rauhala toivoo, että he saavat olla osa sukuaan ja sen tarinaa.

– Haluan opettaa heille, että elämässä tärkeintä ei ole tavarat, raha, pelit, ohjelmat tai sosiaalinen media. Vielä tärkeämpää on tulla toimeen lähellä olevien ihmisten kanssa ja löytää jokin työ, tehtävä tai harrastus, joka tuntuu merkitykselliseltä.

Vierailija

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut kirjailija Pauliina Rauhala: ”Toivon, että perhe-elämän raskaistakin puolista voisi puhua vapaasti...

Käyttäjä9477 kirjoitti: En ymmärtänyt mikä on kirjailijan pointti, hän vain kehuu vanhoilislesadiolaisia koko haastattelun ajan, mutta miksi sitten arvostelee jos on vaan kehuttavaa. Ja sinä raukkako ehdit jo kuolata otsikon mähdessäsi, että jess! nyt haukutaan lestoja! Tuli paha pettymys. :-D
Lue kommentti
Lessuhihhuliveli

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut kirjailija Pauliina Rauhala: ”Toivon, että perhe-elämän raskaistakin puolista voisi puhua vapaasti...

Lestadiolaisissa kun ei ole mitään kovin kummallista. Vaikea saada kirjaa myytyä, ellei retostele jollain epäkohdalla, joka yleistetään koskemaan koko liikettä. Usko sinällään, muunlainenkin usko, on aina tosi hämmentävää jopa uskojan itsensä mielestä. Vakaumuksessa on aina kysymys jostain paljon syvemmästä kuin arvovalinta tai elämäntapa. Lestadiolaisten elämäntavathan ovat kadehdittavan hyvät ja esim. Terveelliset. Näissä kirjoissa tms. Kerrotaan ulkoisista elämäntavoista, jotka eivät...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.