Yksi varma keino helpottaa ruuhkavuosissa: empatia sekä itseä että muita kohtaan.

Pyöräsi ei ole pihassa, puoliso ilmoitti eteisestä. Säpsähdin. Varastettu, ajattelin, ja olin jo googlaamassa sähköistä rikosilmoitusta, kun muistin unohtaneeni kulkupelin ihan itse metroasemalle.

Samana iltana esikoinen alkoi oksentaa, ja tuntia myöhemmin kerroin ystävälle loppuviikon suunnitelmista täysin unohtaneena, että lapsi ei välttämättä olisi kunnossa.

Miten kukaan voi unohtaa, että lapsi oksentaa? Tämä kertoo jotain tästä viikosta, viestitin. Ja hetkeä myöhemmin: tosiaan, tänään on vasta tiistai!

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vanhempia moititaan usein siitä, että he pyrkivät täydellisyyteen. Moinen ohut väite kertoo monesti empatian puutteesta. Oikeasti kyse on siitä, että hoidettavia asioita on yksinkertaisesti liian monta, ei siitä, että aika ei tahdo riittää valitsemaan kausiverhoja. Useimmat vanhemmat pyrkivät ihan vain kohtuullisen hyvään ja sujuvaan arkeen, mutta eivät halua jatkuvasti alittaa rimaa esimerkiksi lastenkasvatuksessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

On täysin tarpeetonta neuvoa, että lopeta pingottaminen ja ota ruokaa pakastimesta. 

Minäkin olen opetellut sietämään kaaosta. Kun hoidettavana on perhe ja työ ja parisuhde ja oma aikakin olisi kiva juttu, on täysin tarpeetonta neuvoa, että lopeta pingottaminen ja ota ruokaa pakastimesta. Arjen säädöstä huolimatta asetan itselleni mielestäni hyvin mahdollisia vaatimuksia: olisin mielelläni kohtuullisen läsnä läheisilleni, useimmiten pätevä työntekijä ja enimmäkseen mukava ihminen.

Pyörä löytyi ehjänä metroasemalta. Kuopus kiipesi päiväkodin pihalla tarakalle. Kotona söimme hernekeittoa. Lapsia nauratti äidin sekoilu. Lohdutin itseäni: unohtelu on aivojen selviytymiskeino ruuhkavuosina.

Kun syke tihenee, katson lasta, joka siirtää tyynesti pyykkivuorta ja kellahtaa sohvalle lukemaan. Aina kun mahdollista, olen vieressä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla