Äiti pukee mielellään Lukan Supermaniksi, sillä sitähän elämästä ja kuolemasta kamppaillut poika on. Kuva: Riina Peuhu
Äiti pukee mielellään Lukan Supermaniksi, sillä sitähän elämästä ja kuolemasta kamppaillut poika on. Kuva: Riina Peuhu

Neuvolapsykologin tuella Elisa on opetellut eroon murehtimisesta.

Elisa asettaa Tuukan istumaan auton takapenkille kaukalossa olevan pikkuveljen viereen. Jo ennen kuin auto nytkähtää liikkeelle takaa kuuluu: ”Kyllä se hengittää!”

Tuukka on vasta 7-vuotias, mutta osaa jo tarkkailla kolmikuisen pikkuveljensä hengitystä. Hän huolehtii veljestä, mutta myös äidistä. Hän on oppinut, kuinka tärkeää äidille on, että veljen hengitystä seurataan. Se rauhoittaa äitiä.

Elisa ei haluaisi olla ylihuolehtivainen äiti, mutta kokemukset ovat tehneet hänestä sellaisen. Turvaistuimessa tyytyväisenä nököttävän kuopuksen syntymä ei mennyt niin kuin Elisa, tai kukaan, oli suunnitellut.

Laskettua aikaa edeltävänä iltana Elisa koetti muistaa, koska oli tuntenut vauvan liikkeet viimeksi. Kahden lapsen kanssa arki oli yhtä hulinaa, siinä ei vauvan potkuja ehtinyt aina miettiä.

Elisa otti esiin ystävältä lainatun kotidopplerin, levitti kylmän geelin mahalle ja keskittyi kuuntelemaan. Kuulokkeissa kuului tuttu nopea jumputus. Se oli huojentava ääni.

Aamulla neuvolassa hoitaja antoi ohjeet vauvan liikkeiden laskemiseksi ja neuvoi juomaan mehua, joka voisi vilkastuttaa pienen peuhaamaan.

Illalla Elisaa supisteli. Kokemuksesta hän tiesi, että supistusten aikana vauva ei liiku, ei vaikka mitä mehua joisi.

Supistukset tulivat säännöllisesti, mutta ne eivät olleet vielä pahoja. Elisa oli silti levoton ja kysyi sairaalasta lupaa lähteä tulemaan. Se annettiin.

Isosisaruksista oli mukavaa päästä retkelle mummolaan. Innoissaan Miia ja Tuukka pakkasivat hammasharjat ja yöpuvut matkaan. Anoppi asui koulun vieressä, ja hän lupasi hoitaa lapset aamulla kouluun.

Tunnelma täydessä autossa oli positiivisen odottava. Kaikilla oli jotain jännittävää edessään.

Sairaalassa Elisa otettiin sisään ja hänet kiinnitettiin monitoreihin, joista supistuksia ja vauvan sydänääniä saatettiin seurata. Aviomies Miska oli Elisan vierellä.

Elisa ehti maata tutkittavana vain hetken, kun hoitaja tuli sanomaan, että käyrä ei ole normaali. Muutamassa minuutissa lääkäri oli paikalla.

Elisa siirrettiin viereiseen huoneeseen ultraäänitutkimukseen.

Lääkäri näytti koneelta käyrää, joka nousi vähän ja romahti taas. Lääkäri nimitti käyrää jollain hienolla ja vaikealla nimellä, jota Elisa ei ymmärtänyt. Sen hän tajusi, kun lääkäri sanoi, että nyt lähdetään synnytyssaliin.

Synnytyssalissa Elisan kalvot puhkaistiin ja vauvan päähän laitettiin anturi, jolla saatiin tarkempaa tietoa vauvan voinnista.

Melkein heti anturin kiinnittämisen jälkeen huone täyttyi ihmisistä.

– Näin miten Miska käveli taka-alalla hermostuneesti edestakaisin kun hoitohenkilökunta mietti mitä tehdään.

Sitten kajahti huuto: hätäsektio, nyt mennään ja lujaa!

Sen jälkeen kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Elisa jälkeenpäin muista, miten kaikki meni. Miska jäi jossain vaiheessa kyydistä, ja Elisa makasi leikkauspöydällä kädet levällään hoitajat molemmilla puolillaan.

– Minulta kysyttiin, koska olen ollut viimeksi sairaalassa. Olin niin paniikissa, etten pystynyt vastaamaan mitään järkevää. Sitten nukahdin.

Elisa ei nähnyt kuinka valkoinen ja hiljainen Luka oli syntyessään. Miska sen sijaan näki vauvan, joka kiidätettiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Isä juoksi perässä ja näki lääkäreiden ja hoitajien lomasta, miten elottomalta näyttävää vauvaa elvytettiin.

Komplikaatio, joka tapahtuu kerran tuhatta synnytystä kohti

Kun Elisa virkosi, hän sai kuulla, että oli synnyttänyt pojan, joka oli nyt hoidossa teho-osastolla. Hän sai pojasta valokuvan, jossa vauva oli lukuisissa erivärisissä johdoissa ja letkuissa. Järkytys iski seuraavana päivänä, kun Elisa pääsi katsomaan lastaan vastasyntyneiden teho-osastolle.

Huone oli iso ja siellä oli paljon muitakin vauvoja. Hoitaja vei Elisan lapsen luo, johon oli kiinnitetty enemmän koneita ja mittareita kuin keneenkään muuhun vastasyntyneeseen.

– Itkin ja silitin pientä jalkaa.

Seuraavien vuorokausien kuluessa selvisi syy hätäsektioon. 80 prosenttia Lukan verestä oli siirtynyt ennen synnytystä äidin verenkiertoon. Näin tapahtuu noin kerran tuhatta synnytystä kohti. Oli ihme, että Luka oli ylipäätään hengissä.

Lukan toipuminen oli yhtä tulipalojen sammuttelua. Elisa sai tottua siihen, että kun yksi vauvan henkeä uhkaava asia saatiin suljettua pois, oli jo keskityttävä toiseen.

Elisa sai sentään antaa omaa rintamaitoaan vauvalle huulirasvaksi.

Kun Elisa poistui pojan luota hetkeksi, vaikka vain syömään, hän joutui aina miettimään, mitä olisi vastassa kun hän palaisi.

Pahinta oli epätietoisuus. Lääkärit eivät osanneet sanoa mitään varmaa.

– Emme tienneet edes mitä pelätä. Sitä, ettei Luka selviä ollenkaan vai sitä, että hänelle jää pysyvä aivovaurio tai kehityshäiriö.

Yhdeksän päivän kuluttua Luka otettiin irti hengityskoneesta, ja Elisa kuuli ensimmäistä kertaa lapsensa itkun ja sai ottaa vauvan syliin.

– Se oli vaikeaa, koska kaikki liikuttaminen aiheutti Lukalle kipua.

Elisalle annettiin lupa lähteä kotiin, mutta kotiinpaluu pelotti. Hän ei olisi halunnut jättää vauvaa, eikä hän ollut valmis kohtaamaan maailmaa sairaalan ulkopuolella. Hän ei pystynyt puhumaan tapahtuneesta muille kuin sairaalan kriisipsykiatrille, miehelleen ja äidilleen. Mieluiten hän ei puhunut asiasta ollenkaan.

– Ajattelin kauhulla, miten törmään lähikaupassa tuttuun, joka kysyy lapsesta ja synnytyksestä. En tiennyt, miten reagoisin.

Asia ratkaistiin niin, että perhe kävi kaupassa aina kotimatkalla Tampereelta Nokialle. Näin todennäköisyys törmätä tuttuihin oli paljon pienempi.

Huoli ei hellittänyt 

Päiviin tuli uusi rytmi. Aamulla vanhemmat veivät isommat lapset kouluun, ja siitä he jatkoivat sairaalaan Lukan luo. Iltapäivällä palattiin kotiin tekemään ruokaa, ja sen jälkeen taas takaisin sairaalaan. Joskus Elisa ajoi sairaalaan kolme kertaa päivässä.

Oli onni onnettomuudessa, että Miska oli työttömänä epäonnistuneiden olkapääleikkausten vuoksi. Miehellä oli aikaa pyörittää kotia, ja Elisa sai keskittyä Lukaan.

– Minulla ei ollut voimia olla täysipainoisesti äiti vanhemmille lapsilleni, vaikka olisin halunnut. Kaikki voimavarani olivat kiinni Lukassa, Elisa muistelee.

Luka pääsi ensimmäiselle kotilomalle puolitoistakuukautisena ja lopullisesti kotiin muutama viikko sen jälkeen. Sairaalan ammattilaisiin tottunut Elisa jännitti kotihoitoa. Yöllä hän halusi varmistaa, että Luka hengittää. Ainut keino oli jakaa yö kahtia ja valvoa Lukan hengitystä miehen kanssa vuorotellen. Elisa kuunteli, ja jos hän ei luottanut korviinsa, hän laittoi käden kevyesti pojan vatsan päälle ja tunnusteli kohoilua.

Elisa huomasi olevansa niin kiinni lapsessa, että hän ei olisi halunnut kenenkään muun pitävän poikaa sylissä. Miska oli sentään poikkeus.

– Ajattelin, että Lukan kuului olla minun sylissäni, koska äidin sylihän on vauvalle paras paikka. Sairaalassa poika oli ollut aivan tarpeeksi hoitajien sylissä.

Jos kuka tahansa muu halusi ottaa Lukan, Elisa ei kuitenkaan kehdannut lausua pelkoaan ääneen, vaan kärsi ja katseli lastaan toisten sylissä.

Jos kylään oli tulossa vieraita Elisa latasi kahvinkeittimen valmiiksi ja nosti kaiken esiin, jotta kädet olisivat vapaana Lukalle kun vieraat saapuvat. Näin hän minimoi tilanteet, joissa joku muu tarjoaisi syliään.

Luka oli edelleen heikko, ja terveelle vaaraton infektio olisi voinut olla kohtalokas. Bakteerien pelko sai Elisan kyttäämään kaikkien käsidesin käyttöä. Isompien lasten kavereiden piti olla terveitä, jos mielivät tulla leikkimään.

Elisa pelkäsi kaikkea, minkä hän koki uhkaavan Lukan henkeä. Kun poika oppi kääntymään, Elisa käänsi hänet nukkuessa heti takaisin selälleen, ettei hän tukehtuisi lakanaan. Lukaa ei nukutettu ulkona, koska kissa olisi voinut hypätä vaunuihin. Kun Elisa lähti vaunujen kanssa kävelylle, hän jätti kuomun päälle viritettyyn sideharsoon kurkistusaukon; hänellä piti olla jatkuva näköyhteys lapseen.

Jatkuva huolehtiminen oli valtavan kuormittavaa. Työtaakka näkyi ärtymyksenä ja lyhentyneenä pinnana. Muu perhe sai tottua tiuskivaan äitiin.

Maaliskuussa Elisa huomasi jaloissaan punaisia pisteitä. Ne eivät kutisseet, mutta näyttivät hurjilta ja alkoivat levitä. Kohta niitä oli käsivarsissakin.

Psykologi auttoi avautumaan

Elisa meni lääkäriin. Häntä tutkittiin ja hänestä otettiin monia erilaisia kokeita, mutta syytä pilkuille ei vain löytynyt. Lopulta lääkäri diagnosoi ne stressistä johtuviksi ja määräsi olemaan stressaamatta. Mahdotonta. Olisi ollut helpompaa, jos ihottumaan olisi ollut lääkehoito.

Ainut paikka, jossa Elisa saattoi keskittyä vain itseensä, oli neuvolapsykologi. Näistä kohtaamisista tuli Elisalle tärkeä henkireikä. Psykologi sai kysymyksillään hänet miettimään omaa ylisuojelevuuttaan.

– Psykologi kysyi, enkö voinut kertoa ihmisille suoraan, etten halunnut, että he ottavat Lukan syliin.

Elisa rohkaistui kertomaan peloistaan äidilleen. Äiti oli ymmällään, mutta yön yli nukuttuaan hän ymmärsi.

Avoimuus tuntui hyvältä, ja Elisa huomasi voimiensa palaavan ja kummalliset pilkutkin hävisivät. Kesän korvalla Elisa sopi neuvolapsykologin kanssa, että tästä eteenpäin hän pärjäisi itsekseen.

– Ajattelin, että minun on vain opittava elämään kokemukseni kanssa.

Luka kasvoi ja kehittyi normaalisti. Hän oli terve, mitä nyt muutamat flunssat tulivat ja menivät.

Jos Luka pisti suuhunsa hiekkaa tai lehtiä, Elisa opetteli ottamaan rennosti. Kun Luka lähti liikkeelle omin voimin, Elisa opetteli olemaan hetken ilman näköyhteyttä lapseen.

Kun Luka täytti vuoden, Elisa oli jo oppinut antamaan Lukaa muidenkin syliin. Mutta yksivuotissyntymäpäivät hän halusi vielä pitää oman perheen kesken. Päivään liittyi niin paljon ristiriitaisia tunteita, ettei hän ollut valmis vielä kohtaamaan sukulaisten onnitteluja. Hän halusi ensin peittää ikävät muistot onnellisilla.

– En halunnut kuulla sinä päivänä yhtään mitään sellaista, että voi kun on ihanaa. Tarvitsin sen oman hetken Lukan kanssa. Sen jälkeen onnittelut oli helpompi ottaa vastaan.

Isot sukusynttärit järjestettiin myös, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin.

Nyt Luka on yksivuotias hurmaava, reipas ja aivan tavallisen näköinen tenava.

Isoveli Tuukka on Lukan idoli, ja nuorempi seuraa idoliaan joka paikkaan. Idoli taas huolehtii pikkuveljestään niin kuin hän on alusta asti oppinut. Jos Lukalle ilmestyy johonkin punainen jälki tai mustelma, Tuukka raportoi siitä heti äidille. Elisasta se on suloista, mutta hän ei enää vaadi sitä, vaan Luka saa rauhassa seikkailla ja tutkia maailmaa niin kuin kuka tahansa taapero.

Tuukan huoli on muuttunut huolenpidoksi. Isoveli auttaa mielellään Lukan pukemisessa ja riisumisessa. Jos yhteiset leikit käyvät liian rajuiksi, pitää äidin muistuttaa, että Luka on vielä pieni.

Kun mummot kaupassa ihastelevat hymypoikaa, Elisa kertoo vuolaasti, kuinka hurja Lukan maailmaan tulo oli. Ja mummot pyörittelevät silmiään ja kauhistelevat myötätuntoisesti.

Elisa ei enää kätke ajatuksia itseensä.

Taaperon hampaat uppoavat äidin reiteen ja päiväkotikaverin käsivarteen. Miten vanhemman pitäisi reagoida?

1. Kiukuttaa!

Yleensä pieni lapsi puree, koska hän ei vielä osaa muuten käsitellä tunteitaan, eivätkä kielelliset kyvyt riitä pahan mielen ilmaisemiseen. Puraisu on tehokas tapa saada kaveri irrottamaan otteensa himotusta lelusta tai kertoa vanhemmalle, että nyt en ole tyytyväinen.

Lapsen tunnetaidot kehittyvät, kun vanhemmat opettavat häntä hallitsemaan tunteitaan. Halaa tai ota lapsi syliin ja selitä, että nyt sinua harmittaa, kun et päässytkään leikkimään haluamallasi autolla. Lasta voi myös opettaa itse säätelemään kiukkua esimerkiksi puristamalla kädet tiukkaan nyrkkiin. Yleensä pureminen vähenee kolmen ikävuoden kieppeillä, kun ilmaisutaidot kehittyvät.

2. Pikainen puolustautumiskeino

Pureminen saattaa olla myös itsepuolustuksen muoto, jos lapsi jää esimerkiksi isompien leikkikavereidensa jalkoihin.

On tärkeää sanoa napakasti lapselle, että purra ei saa, koska se sattuu. Jos lapsi kuitenkin käyttää puremista puolustuskeinona esimerkiksi isompiaan vastaan, tarkkaile leikkejä ja varmista, ettei lapsi jää altavastaajaksi. Jokaista ristiriitatilannetta ei tarvitse siivota lapsen elämästä, mutta on vanhemman vastuulla valvoa, miten lapset kohtelevat toisiaan leikissä.

3. Huomio tänne, heti

Puremisesta voi tulla myös huomion hakemisen väline: lapsi kokee ehkä olevansa kurjien tunteidensa kanssa aivan yksin maailmassa eikä tunne selviävänsä siitä. Silloin pureminen on tapa saada vanhempi kiinnittämään huomionsa lapseen.

On tärkeää, että vanhemman reaktio on tasapainoinen: lasta saa ja täytyy kieltää, mutta kiukkuiseen reaktioon ei kannata juuttua liian pitkäksi aikaa. Vaikka lapsen pureminen saattaa suututtaa ja hävettää, yritä työntää omat negatiiviset tunteesi syrjään ja keskity empatiaan. Näin autat lasta oppimaan tunteiden käsittelyä.

4. Stressi purkautuu

Jos pureminen yhtäkkiä lisääntyy, syy voi löytyä lapsen arjesta. Muutto, päiväkotiryhmän vaihto tai muu elämänmuutos voi aiheuttaa lapselle stressiä, jota hän purkaa puremalla.

Yritä vähentää stressiä niin paljon kuin voit. Anna lapselle paljon aikaa ja syliä. Jos lapsi puree paljon, voi hampaisiin yrittää kiinnittää huomiota rakentavalla tavalla silloin, kun itse puremistilanne ei ole päällä. Tarjoa vaikka porkkanaa rouskuteltavaksi tai purulelua jäystettäväksi. Hampaita voi myös ihailla tai keskustella lapsen kanssa siitä, mitä kaikkea mahtavaa hampailla voi tehdä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusi suositus johtuu siitä, että äidinmaidonkorvikkeisiin ja vieroitusvalmisteisiin lisätään entistä enemmän D-vitamiinia.

D-vitamiinin käyttösuositukset vauvoille muuttuvat. Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen uusi suositus johtuu siitä, että äidinmaidonkorvikkeiden ja vieroitusvalmisteiden D-vitamiinipitoisuuksia nostetaan uusien EU-säädösten mukaisesti.

Käytännössä muutos koskee vauvoja, jotka saavat äidinmaidonkorviketta tai vieroitusvalmistetta yli puoli litraa vuorokaudessa. 

Uuden suosituksen mukaan vauva saa D-vitamiinia joka päivä näin:

  • Täysimetetty vauva tai vauva, joka saa vuorokaudessa vähemmän kuin 500 ml korviketta: 10 mikrogrammaa.

  • Vauva, joka saa vuorokaudessa 500–800 ml korviketta: 6 mikrogrammaa.

  • Vauva, joka saa vuorokaudessa yli 800 ml korviketta: 2 mikrogrammaa. 

Äidinmaidonkorvikkeen tai vieroitusvalmisteen määrään lasketaan mukaan D-vitaminoidut lastenvellit ja puurot.

Päivitetty käyttösuositus tulee voimaan heti. Sitä sovelletaan kaikilla lapsilla samalla tavalla riippumatta siitä, ovatko lapsella käytössä olevat valmisteet nykyisten vai uusien D-vitamiinipitoisuuksien mukaisia. 

Kaikki lapset tarvitsevat D-vitamiinivalmisteen kahden viikon iästä lähtien. Vauvoille suositellaan annettavaksi D3-vitamiinitippoja. Suihkeita ei suositella niiden epätarkan annostuksen takia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.