Jutussa ei kerrota perheenjäsenten oikeita nimiä lapsen yksityisyyden suojaamiseksi. Kuva: Riina Peuhu
Jutussa ei kerrota perheenjäsenten oikeita nimiä lapsen yksityisyyden suojaamiseksi. Kuva: Riina Peuhu

Sanna ja Janne palasivat synnytyslaitokselta suloisen tyttövauvan kanssa. Vasta vuosia myöhemmin pari huomasi kasvattavansa kotonaan pientä poikaa.

Kun Aino oli neljävuotias, hänen piirustuksiinsa alkoi ilmestyä selkeitä ihmishahmoja. Ne olivat aina poikia – myös silloin, kun Aino piirsi itsensä.

Samoihin aikoihin Aino oppi myös lukemaan ja kirjoittamaan. Hän antoi piirustuksille nimiä, jotka hän kirjoitti paperin toiselle puolelle.

Yhden tällaisen piirustuksen Ainon äiti Sanna muistaa erityisen hyvin. Sen nimi oli ”poika kärsii pimpistä”.

Sannan ja Jannen esikoinen ilmoitti tulostaan pian parin naimisiinmenon jälkeen. Tulevat vanhemmat eivät halunneet selvittää lapsen sukupuolta etukäteen ultraäänitutkimuksessa, sillä se ei tuntunut merkitykselliseltä. Lastenhuonetta sisustettiin neutraalisti, eikä kumpikaan vanhemmista erityisesti toivonut tyttöä tai poikaa.

Kun Sanna ja Janne sitten synnytyssalissa saivat kuulla, että tulokas on tyttö, he olivat vain iloisia, että vauva oli maailmassa ja kaikki oli hyvin.

Ainon sukupuolen piirteet alkoivat ilmetä kaksivuotiaana päiväkodissa, jossa tytöt ja pojat ohjattiin eri leikkeihin. Kun Sanna kysyi, miten päivä oli mennyt, Aino kertoi istuneensa katsomassa, kuinka muut tytöt leikkivät barbeilla.

– Aino olisi halunnut mieluummin leikkiä autoilla poikien kanssa. Hänestä tyttöjen jutut olivat aika tylsiä.

”Juhliin pukeutuminen oli joka kerta taistelu. Näin jälkeenpäin ajateltuna ne hetket tuntuvat vähän kurjilta.”

Koska perheessä ei muutenkaan eletty sukupuolisidonnaisesti, ei röyhelöitä ja barbeja vieroksuva lapsi tuntunut kovin kummalliselta. Sanna muistaa, kuinka hän kuitenkin yritti lempeästi asetella Ainoa tytön muottiin.

– Ostin mekkoja ja letitin pitkää tukkaa. Juhliin pukeutuminen oli joka kerta taistelu. Näin jälkeenpäin ajateltuna ne hetket tuntuvat vähän kurjilta.

Ainon kasvaessa sukupuoliristiriidan kokemus tuli selvemmäksi. Viisivuotiaana Aino kirjoitti joulupukille haluavansa pippelin. Sama toive toistui seuraavinakin vuosina.

– Oli todella hurjaa tajuta, kuinka voimakas samaistumisen kokemus niin pienellä lapsella voi olla. Aino tiesi heti olevansa poika. Minulla ja Jannella taisi mennä pari vuotta täysin ymmärtää, että lapsemme on transsukupuolinen.

”Raastavinta on se, etten koskaan pysty täysin ymmärtämään lapseni tuskaa.”

Sitä, miten voimakkaasti oman sukupuolensa voi kokea, ei pysty ymmärtämään sellainen, joka on sinut sukupuolensa kanssa.

– Olen aina pitänyt itseäni hyvin avarakatseisena ja sukupuolineutraalina, mutta vasta Ainon kanssa tajusin, miten valtavasta kokemuksesta on kyse. Raastavinta on se, etten koskaan pysty täysin ymmärtämään lapseni tuskaa.

Sanna muistaa kysyneensä Ainolta useamman kerran, eikö tyttö voi olla monella tapaa. Ei kaikkien tarvitse pukeutua mekkoihin tai tanssia balettia.

Ainolle poikatytön osa ei riittänyt, sillä hän koki olevansa poika.

Kun Aino alkoi ymmärtää, ettei hänen biologinen sukupuolensa vastaa hänen omaa sukupuolikokemustaan, asia muuttui ahdistavaksi.

– Aino otti todella raskaasti esimerkiksi sen, ettei hänestä koskaan voisi tulla isää.

Tunteet purkautuivat piirustuksiin, joissa poika kärsi pimpistään.

Sanna ja Janne puhuivat Ainosta tuntikausia.

– Olimme samaa mieltä siitä, että meidän tehtävämme vanhempina ei ole lisätä lapsemme pahaa oloa yrittämällä pakottaa häntä johonkin mitä hän ei ole, vaan tukea kaikin tavoin.

Pienillä asioilla, kuten poikien kalsareilla, oli yhtäkkiä uskomattoman iso merkitys.

Viisivuotissyntymäpäivillään Aino poseerasi valokuvassa viimeisen kerran mekossa. Mummolta saadun 20 euron lahjarahan kanssa mentiin kauppaan, josta synttärisankari sai itse valita mitä halusi. Aino juoksi hakemaan pikkuautoja sekä poikien kalsarit. Niistä ostoksista on kuitti vieläkin muistona.

Pienillä asioilla, kuten poikien kalsareilla, oli yhtäkkiä uskomattoman iso merkitys. Aikaisemmin uimista rakastanut Aino alkoi kiukutella uimarannalla. Pian äiti ymmärsi, että kyse oli tyttöjen röyhelöisestä uimapuvusta, jota pojaksi itsensä kokeva lapsi ei halunnut pukea päälleen.

Sanna kääntyi tuttavaperheen puoleen ja kysyi, löytyisikö heidän poikiensa vanhoista vaatteista uimahousuja.

– Muistan vieläkin, kuinka viisivuotias lapseni tärisi rannalla onnesta saadessaan pukea poikien uimahousut.

Samanlaisia onnenhetkiä Sanna ja Janne todistivat, kun Aino sai leikata pitkät hiuksensa lyhyiksi ja valita itse vaatteensa poikien osastolta.

– Jokainen kerta, kun näimme, miten onnelliseksi Aino tuli, vahvisti ajatustamme siitä, että teemme oikein.

Ainon varttuessa tuli vastaan uudenlaisia, vaikeitakin tilanteita. Sellaisia, joihin vanhemmat eivät millään osanneet varautua. Kesäleiriä varten piti miettiä, menisikö Aino tyttöjen vai poikien pukuhuoneeseen, tai mitä rannalle tällä kertaa puettaisiin päälle.

Arjen kysymyksiin perhe sai apua translasten ja vanhempien tapaamisista. Vertaistukiryhmissä lapset ja aikuiset kokoontuvat sekä yhdessä että omissa ohjatuissa ryhmissään. Nuorimmat osallistujat ovat vasta koulun aloittaneita lapsia, joille ryhmän teinit antavat korvaamatonta tukea ja konkreettisia vinkkejä.

– Esimerkiksi uima-asiat ratkesivat niin, että joku neuvoi meitä ostamaan Ainolle hihallisen ja lahkeellisen uv-puvun sekä hankkimaan uimahallia varten merkin, joka oikeuttaa uimapuvun pitämiseen myös saunassa.

Transtukiryhmässä oli helpottava olla, sillä ryhmälle mikään kysymys ei ollut uusi. Kaikki ensikertalaiset painivat samojen asioiden äärellä.

– Aino oli ensimmäisen tapaamisen jälkeen haltioissaan. Näin, kuinka mylly pyöri hänen päässään, kun hän mietti kaikkea kuulemaansa.

”Eniten loukkasi, kun joku puolituttu sanoi meidän itse aiheuttaneen Ainon tilanteen.”

Vertaistuen saaminen oli helpotus myös vanhemmille, sillä vaikka Ainon transsukupuolisuus ei varsinaisesti tullut läheisille yllätyksenä, ei tökeröiltä kommenteilta vältytty.

– Eniten loukkasi, kun joku puolituttu sanoi meidän itse aiheuttaneen Ainon tilanteen.

Jotkut tutut olivat sitä mieltä, että Sanna ja Janne olivat vain erikoisuudentavoittelijoita, jotka halusivat väkisin käännyttää tyttärensä pojaksi.

– Ajatus on järjetön. Näen usein, miten paljon ahdistusta nämä asiat lapselleni aiheuttavat. Miksi ihmeessä haluaisin tahallani vaikeuttaa hänen elämäänsä, Sanna ihmettelee.

”Siihen pipiin ei äidin puhallus auta. Voimattomuuden tunne on kaamea.”

Vaikka Aino on sama ihminen kuin ennenkin, osittain Sanna kokee menettäneensä pienen tyttärensä. On vähän haikeaa, ettei oma tytär halua kasvaa äitinsä kaltaiseksi naiseksi vaan aikuiseksi mieheksi.

– Toisaalta eiköhän kaikille vanhemmille tule lapsen murrosiän myötä jonkinlainen luopumisen tuska, kun lapsi ei enää toteutakaan täysin omia odotuksia, Sanna pohtii.

Aikaisemminkin itseään avarakatseisena pitänyt Sanna sanoo nyt vasta ymmärtävänsä, mitä se oikeasti tarkoittaa.

– Olen saanut kokea asioita sekä tytön että pojan kautta, ja lopulta sukupuoli on menettänyt minulle merkityksensä. Nyt ajattelen, että ihmisen ydin on sama riippumatta siitä, onko hän mies vai nainen. On vain erilaisia persoonia, Sanna sanoo.

Silti joskus huolen, ahdistuksen ja pelon tunteet ovat ylitsepääsemättömän voimakkaita.

Sanna muistaa illan, jolloin Aino itki ahdistuneena ja kysyi, miksi juuri hän on syntynyt transsukupuoliseksi eikä suoraan pojaksi.

– Siihen pipiin ei äidin puhallus auta. Voimattomuuden tunne on kaamea. Totta kai ottaisin kaiken surun pois, joten mitenkään voisin.

”Haluaisin suojella lastani kommenteilta, mutta käsitän, ettemme voi varjella häntä kaikelta.”

Kun Aino aloitti kaksi vuotta sitten ekaluokan, vanhemmat olivat taas uuden huolen edessä. Miten maailma häntä kohtelisi?

– Haluaisin suojella lastani kommenteilta, mutta käsitän, ettemme voi varjella häntä kaikelta.

Sannan ja Jannen mielestä paras keino suojella lasta on vahvistaa tämän itsetuntoa kertomalla, kuinka rakas ja arvokas hän on.

Muiden hölmöt kommentit täytyy vain oppia sivuuttamaan. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kohdalla täytyy yrittää ajatella niin, että he ovat eläneet hyvin erilaisen elämän, eivätkä siksi ymmärrä.

– Ainolla onkin tosi vahva itsetunto. En voinut olla hymyilemättä, kun ensimmäisenä koulupäivänään hän oli enemmän huolissaan ostamastani vähän nolosta Muumi-t-paidasta kuin poikakalsareistaan.

Toisten lasten ja nuorten reaktioista Sanna ei ole huolissaan, sillä 2000-luvun lapsille ei ole juttu eikä mikään, jos tyttö haluaa pukeutua pojaksi.

Joskus kaverit ehättävät kertomaan ensin, että Aino on syntynyt tytöksi, mutta haluaisi olla poika. Asia on yleensä sillä käsitelty.

Siltä varalta, että joku tulisi utelemaan Ainolta, onko hän tyttö vai poika, Sanna on ohjeistanut, että sen voi sanoa olevan yksityisasia. Joskus kaverit ehättävät kertomaan ensin, että Aino on syntynyt tytöksi, mutta haluaisi olla poika. Asia on yleensä sillä käsitelty.

Vessakäynnit koulussa Aino on ratkaissut käyttämällä invavessaa. Ymmärtäväinen opettaja antaa hänen tulla jumppatunnilla pukuhuoneeseen omaan tahtiin, sillä Ainosta olisi ahdistavaa joutua vaihtamaan vaatteita kahdenkymmenen alastoman tytön kanssa.

Tulevaisuus ja pian alkava murrosikä jännittävät sekä Ainoa että vanhempia.

– Kehon muutokset ja kuukautisten alku hermostuttavat Ainoa niin paljon, ettei hän pysty puhumaan niistä panikoitumatta.

Esimerkiksi Norjassa transnuoren murrosikää voidaan hidastuttaa blokkerihoidolla, jota voidaan käyttää siihen asti, kunnes nuori on täysi-ikäinen ja voi itse päättää haluaako hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin. Suomessa tätä mahdollisuutta ei vielä ole. Translain uudistus on vasta tekeillä.

”Lohdutan Ainoa sanomalla, että murrosikä on kaikille aika kurjaa aikaa ja että selviämme siitä yhdessä.”

Nykylainsäädännön mukaan prosessin voi aloittaa vasta hieman ennen täysi-ikäisyyttä hakeutumalla sukupuoli-identiteetin diagnosointitutkimuksiin. Se on pitkä tie: hakija tapaa psykiatrian erikoislääkäristä ja psykologista koostuvaa työryhmää kerran tai kaksi kertaa kuukausittain vuoden ajan. Tutkimuksiin kuuluu myös useita psykologisia testejä sekä perheenjäsenten ja läheisten haastatteluja. Arviointijakson päätteeksi annetaan diagnoosi, jonka perusteella varsinainen sukupuolenkorjausprosessi voidaan aloittaa.

Sitä ennen on elettävä läpi murrosikä.

– Lohdutan Ainoa sanomalla, että murrosikä on kaikille aika kurjaa aikaa ja että selviämme siitä yhdessä.

Viime keväänä Sanna oli mukana perustamassa Translasten ja -nuorten perheiden yhdistystä. Tarkoitus on, että perheet saisivat jatkossa tukea helpommin. Samana keväänä Aino sai vaihtaa kutsumanimensä pojan nimeksi.

Nimen olisi voinut vaihtaa aikaisemminkin, mutta se ei ollut tullut Sannan ja Jannen mieleen. Ehkä siksi, että virallista nimenmuutosta sekä juridista sukupuolen vahvistamista voi hakea vasta täysi-ikäisenä.

Vasta vertaistukiryhmässä he tajusivat, että kutsumanimen voi vaihtaa vaikka heti. Muutkin translapset olivat vaihtaneet nimensä.

Nimen valinta oli herkkä asia.

– Aino kysyi, minkä nimen olisimme hänelle antaneet, jos olisimme tienneet, että hän on poika.

Ja niin Ainosta tuli Elias.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti