Jutussa ei kerrota perheenjäsenten oikeita nimiä lapsen yksityisyyden suojaamiseksi. Kuva: Riina Peuhu
Jutussa ei kerrota perheenjäsenten oikeita nimiä lapsen yksityisyyden suojaamiseksi. Kuva: Riina Peuhu

Sanna ja Janne palasivat synnytyslaitokselta suloisen tyttövauvan kanssa. Vasta vuosia myöhemmin pari huomasi kasvattavansa kotonaan pientä poikaa.

Kun Aino oli neljävuotias, hänen piirustuksiinsa alkoi ilmestyä selkeitä ihmishahmoja. Ne olivat aina poikia – myös silloin, kun Aino piirsi itsensä.

Samoihin aikoihin Aino oppi myös lukemaan ja kirjoittamaan. Hän antoi piirustuksille nimiä, jotka hän kirjoitti paperin toiselle puolelle.

Yhden tällaisen piirustuksen Ainon äiti Sanna muistaa erityisen hyvin. Sen nimi oli ”poika kärsii pimpistä”.

Sannan ja Jannen esikoinen ilmoitti tulostaan pian parin naimisiinmenon jälkeen. Tulevat vanhemmat eivät halunneet selvittää lapsen sukupuolta etukäteen ultraäänitutkimuksessa, sillä se ei tuntunut merkitykselliseltä. Lastenhuonetta sisustettiin neutraalisti, eikä kumpikaan vanhemmista erityisesti toivonut tyttöä tai poikaa.

Kun Sanna ja Janne sitten synnytyssalissa saivat kuulla, että tulokas on tyttö, he olivat vain iloisia, että vauva oli maailmassa ja kaikki oli hyvin.

Ainon sukupuolen piirteet alkoivat ilmetä kaksivuotiaana päiväkodissa, jossa tytöt ja pojat ohjattiin eri leikkeihin. Kun Sanna kysyi, miten päivä oli mennyt, Aino kertoi istuneensa katsomassa, kuinka muut tytöt leikkivät barbeilla.

– Aino olisi halunnut mieluummin leikkiä autoilla poikien kanssa. Hänestä tyttöjen jutut olivat aika tylsiä.

”Juhliin pukeutuminen oli joka kerta taistelu. Näin jälkeenpäin ajateltuna ne hetket tuntuvat vähän kurjilta.”

Koska perheessä ei muutenkaan eletty sukupuolisidonnaisesti, ei röyhelöitä ja barbeja vieroksuva lapsi tuntunut kovin kummalliselta. Sanna muistaa, kuinka hän kuitenkin yritti lempeästi asetella Ainoa tytön muottiin.

– Ostin mekkoja ja letitin pitkää tukkaa. Juhliin pukeutuminen oli joka kerta taistelu. Näin jälkeenpäin ajateltuna ne hetket tuntuvat vähän kurjilta.

Ainon kasvaessa sukupuoliristiriidan kokemus tuli selvemmäksi. Viisivuotiaana Aino kirjoitti joulupukille haluavansa pippelin. Sama toive toistui seuraavinakin vuosina.

– Oli todella hurjaa tajuta, kuinka voimakas samaistumisen kokemus niin pienellä lapsella voi olla. Aino tiesi heti olevansa poika. Minulla ja Jannella taisi mennä pari vuotta täysin ymmärtää, että lapsemme on transsukupuolinen.

”Raastavinta on se, etten koskaan pysty täysin ymmärtämään lapseni tuskaa.”

Sitä, miten voimakkaasti oman sukupuolensa voi kokea, ei pysty ymmärtämään sellainen, joka on sinut sukupuolensa kanssa.

– Olen aina pitänyt itseäni hyvin avarakatseisena ja sukupuolineutraalina, mutta vasta Ainon kanssa tajusin, miten valtavasta kokemuksesta on kyse. Raastavinta on se, etten koskaan pysty täysin ymmärtämään lapseni tuskaa.

Sanna muistaa kysyneensä Ainolta useamman kerran, eikö tyttö voi olla monella tapaa. Ei kaikkien tarvitse pukeutua mekkoihin tai tanssia balettia.

Ainolle poikatytön osa ei riittänyt, sillä hän koki olevansa poika.

Kun Aino alkoi ymmärtää, ettei hänen biologinen sukupuolensa vastaa hänen omaa sukupuolikokemustaan, asia muuttui ahdistavaksi.

– Aino otti todella raskaasti esimerkiksi sen, ettei hänestä koskaan voisi tulla isää.

Tunteet purkautuivat piirustuksiin, joissa poika kärsi pimpistään.

Sanna ja Janne puhuivat Ainosta tuntikausia.

– Olimme samaa mieltä siitä, että meidän tehtävämme vanhempina ei ole lisätä lapsemme pahaa oloa yrittämällä pakottaa häntä johonkin mitä hän ei ole, vaan tukea kaikin tavoin.

Pienillä asioilla, kuten poikien kalsareilla, oli yhtäkkiä uskomattoman iso merkitys.

Viisivuotissyntymäpäivillään Aino poseerasi valokuvassa viimeisen kerran mekossa. Mummolta saadun 20 euron lahjarahan kanssa mentiin kauppaan, josta synttärisankari sai itse valita mitä halusi. Aino juoksi hakemaan pikkuautoja sekä poikien kalsarit. Niistä ostoksista on kuitti vieläkin muistona.

Pienillä asioilla, kuten poikien kalsareilla, oli yhtäkkiä uskomattoman iso merkitys. Aikaisemmin uimista rakastanut Aino alkoi kiukutella uimarannalla. Pian äiti ymmärsi, että kyse oli tyttöjen röyhelöisestä uimapuvusta, jota pojaksi itsensä kokeva lapsi ei halunnut pukea päälleen.

Sanna kääntyi tuttavaperheen puoleen ja kysyi, löytyisikö heidän poikiensa vanhoista vaatteista uimahousuja.

– Muistan vieläkin, kuinka viisivuotias lapseni tärisi rannalla onnesta saadessaan pukea poikien uimahousut.

Samanlaisia onnenhetkiä Sanna ja Janne todistivat, kun Aino sai leikata pitkät hiuksensa lyhyiksi ja valita itse vaatteensa poikien osastolta.

– Jokainen kerta, kun näimme, miten onnelliseksi Aino tuli, vahvisti ajatustamme siitä, että teemme oikein.

Ainon varttuessa tuli vastaan uudenlaisia, vaikeitakin tilanteita. Sellaisia, joihin vanhemmat eivät millään osanneet varautua. Kesäleiriä varten piti miettiä, menisikö Aino tyttöjen vai poikien pukuhuoneeseen, tai mitä rannalle tällä kertaa puettaisiin päälle.

Arjen kysymyksiin perhe sai apua translasten ja vanhempien tapaamisista. Vertaistukiryhmissä lapset ja aikuiset kokoontuvat sekä yhdessä että omissa ohjatuissa ryhmissään. Nuorimmat osallistujat ovat vasta koulun aloittaneita lapsia, joille ryhmän teinit antavat korvaamatonta tukea ja konkreettisia vinkkejä.

– Esimerkiksi uima-asiat ratkesivat niin, että joku neuvoi meitä ostamaan Ainolle hihallisen ja lahkeellisen uv-puvun sekä hankkimaan uimahallia varten merkin, joka oikeuttaa uimapuvun pitämiseen myös saunassa.

Transtukiryhmässä oli helpottava olla, sillä ryhmälle mikään kysymys ei ollut uusi. Kaikki ensikertalaiset painivat samojen asioiden äärellä.

– Aino oli ensimmäisen tapaamisen jälkeen haltioissaan. Näin, kuinka mylly pyöri hänen päässään, kun hän mietti kaikkea kuulemaansa.

”Eniten loukkasi, kun joku puolituttu sanoi meidän itse aiheuttaneen Ainon tilanteen.”

Vertaistuen saaminen oli helpotus myös vanhemmille, sillä vaikka Ainon transsukupuolisuus ei varsinaisesti tullut läheisille yllätyksenä, ei tökeröiltä kommenteilta vältytty.

– Eniten loukkasi, kun joku puolituttu sanoi meidän itse aiheuttaneen Ainon tilanteen.

Jotkut tutut olivat sitä mieltä, että Sanna ja Janne olivat vain erikoisuudentavoittelijoita, jotka halusivat väkisin käännyttää tyttärensä pojaksi.

– Ajatus on järjetön. Näen usein, miten paljon ahdistusta nämä asiat lapselleni aiheuttavat. Miksi ihmeessä haluaisin tahallani vaikeuttaa hänen elämäänsä, Sanna ihmettelee.

”Siihen pipiin ei äidin puhallus auta. Voimattomuuden tunne on kaamea.”

Vaikka Aino on sama ihminen kuin ennenkin, osittain Sanna kokee menettäneensä pienen tyttärensä. On vähän haikeaa, ettei oma tytär halua kasvaa äitinsä kaltaiseksi naiseksi vaan aikuiseksi mieheksi.

– Toisaalta eiköhän kaikille vanhemmille tule lapsen murrosiän myötä jonkinlainen luopumisen tuska, kun lapsi ei enää toteutakaan täysin omia odotuksia, Sanna pohtii.

Aikaisemminkin itseään avarakatseisena pitänyt Sanna sanoo nyt vasta ymmärtävänsä, mitä se oikeasti tarkoittaa.

– Olen saanut kokea asioita sekä tytön että pojan kautta, ja lopulta sukupuoli on menettänyt minulle merkityksensä. Nyt ajattelen, että ihmisen ydin on sama riippumatta siitä, onko hän mies vai nainen. On vain erilaisia persoonia, Sanna sanoo.

Silti joskus huolen, ahdistuksen ja pelon tunteet ovat ylitsepääsemättömän voimakkaita.

Sanna muistaa illan, jolloin Aino itki ahdistuneena ja kysyi, miksi juuri hän on syntynyt transsukupuoliseksi eikä suoraan pojaksi.

– Siihen pipiin ei äidin puhallus auta. Voimattomuuden tunne on kaamea. Totta kai ottaisin kaiken surun pois, joten mitenkään voisin.

”Haluaisin suojella lastani kommenteilta, mutta käsitän, ettemme voi varjella häntä kaikelta.”

Kun Aino aloitti kaksi vuotta sitten ekaluokan, vanhemmat olivat taas uuden huolen edessä. Miten maailma häntä kohtelisi?

– Haluaisin suojella lastani kommenteilta, mutta käsitän, ettemme voi varjella häntä kaikelta.

Sannan ja Jannen mielestä paras keino suojella lasta on vahvistaa tämän itsetuntoa kertomalla, kuinka rakas ja arvokas hän on.

Muiden hölmöt kommentit täytyy vain oppia sivuuttamaan. Esimerkiksi vanhempien ihmisten kohdalla täytyy yrittää ajatella niin, että he ovat eläneet hyvin erilaisen elämän, eivätkä siksi ymmärrä.

– Ainolla onkin tosi vahva itsetunto. En voinut olla hymyilemättä, kun ensimmäisenä koulupäivänään hän oli enemmän huolissaan ostamastani vähän nolosta Muumi-t-paidasta kuin poikakalsareistaan.

Toisten lasten ja nuorten reaktioista Sanna ei ole huolissaan, sillä 2000-luvun lapsille ei ole juttu eikä mikään, jos tyttö haluaa pukeutua pojaksi.

Joskus kaverit ehättävät kertomaan ensin, että Aino on syntynyt tytöksi, mutta haluaisi olla poika. Asia on yleensä sillä käsitelty.

Siltä varalta, että joku tulisi utelemaan Ainolta, onko hän tyttö vai poika, Sanna on ohjeistanut, että sen voi sanoa olevan yksityisasia. Joskus kaverit ehättävät kertomaan ensin, että Aino on syntynyt tytöksi, mutta haluaisi olla poika. Asia on yleensä sillä käsitelty.

Vessakäynnit koulussa Aino on ratkaissut käyttämällä invavessaa. Ymmärtäväinen opettaja antaa hänen tulla jumppatunnilla pukuhuoneeseen omaan tahtiin, sillä Ainosta olisi ahdistavaa joutua vaihtamaan vaatteita kahdenkymmenen alastoman tytön kanssa.

Tulevaisuus ja pian alkava murrosikä jännittävät sekä Ainoa että vanhempia.

– Kehon muutokset ja kuukautisten alku hermostuttavat Ainoa niin paljon, ettei hän pysty puhumaan niistä panikoitumatta.

Esimerkiksi Norjassa transnuoren murrosikää voidaan hidastuttaa blokkerihoidolla, jota voidaan käyttää siihen asti, kunnes nuori on täysi-ikäinen ja voi itse päättää haluaako hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin. Suomessa tätä mahdollisuutta ei vielä ole. Translain uudistus on vasta tekeillä.

”Lohdutan Ainoa sanomalla, että murrosikä on kaikille aika kurjaa aikaa ja että selviämme siitä yhdessä.”

Nykylainsäädännön mukaan prosessin voi aloittaa vasta hieman ennen täysi-ikäisyyttä hakeutumalla sukupuoli-identiteetin diagnosointitutkimuksiin. Se on pitkä tie: hakija tapaa psykiatrian erikoislääkäristä ja psykologista koostuvaa työryhmää kerran tai kaksi kertaa kuukausittain vuoden ajan. Tutkimuksiin kuuluu myös useita psykologisia testejä sekä perheenjäsenten ja läheisten haastatteluja. Arviointijakson päätteeksi annetaan diagnoosi, jonka perusteella varsinainen sukupuolenkorjausprosessi voidaan aloittaa.

Sitä ennen on elettävä läpi murrosikä.

– Lohdutan Ainoa sanomalla, että murrosikä on kaikille aika kurjaa aikaa ja että selviämme siitä yhdessä.

Viime keväänä Sanna oli mukana perustamassa Translasten ja -nuorten perheiden yhdistystä. Tarkoitus on, että perheet saisivat jatkossa tukea helpommin. Samana keväänä Aino sai vaihtaa kutsumanimensä pojan nimeksi.

Nimen olisi voinut vaihtaa aikaisemminkin, mutta se ei ollut tullut Sannan ja Jannen mieleen. Ehkä siksi, että virallista nimenmuutosta sekä juridista sukupuolen vahvistamista voi hakea vasta täysi-ikäisenä.

Vasta vertaistukiryhmässä he tajusivat, että kutsumanimen voi vaihtaa vaikka heti. Muutkin translapset olivat vaihtaneet nimensä.

Nimen valinta oli herkkä asia.

– Aino kysyi, minkä nimen olisimme hänelle antaneet, jos olisimme tienneet, että hän on poika.

Ja niin Ainosta tuli Elias.