Noahille on puhuttu avoimesti hänen edesmenneestä kaksosveljestään. ”Noah sanoo, että kirkkain tähti taivaalla on Alfons”, Ida-äiti kertoo. Kuva: Satu Kemppainen
Noahille on puhuttu avoimesti hänen edesmenneestä kaksosveljestään. ”Noah sanoo, että kirkkain tähti taivaalla on Alfons”, Ida-äiti kertoo. Kuva: Satu Kemppainen

Idan ensimmäinen kaksosraskaus päättyi traagisesti, kun toinen vauvoista syntyi kuolleena. Tieto uusista kaksosista oli aluksi sokki. ”Haluni saada toinen vauva oli kuitenkin voimakkaampi kuin pelko lapsen menettämisestä”, Ida sanoo.

Jossain toisessa perheessä kaksosraskaus olisi iloinen yllätys. Idalle ja Fredrikille tieto kaksosista oli sokki. Se palautti mieleen kipeät muistot.

Kolme vuotta sitten Idan ensimmäinen raskaus päättyi surullisella tavalla: perhe oli odottanut kaksosia, ja toinen vauvoista syntyi kuolleena. Alfons oli menehtynyt kohtuun vain muutama päivä ennen suunniteltua sektiota.

Kesti pari vuotta ennen kuin Ida ja Fredrik olivat valmiita yrittämään lasta uudelleen. Vaikka Ida hoiti kotona parivuotiasta Noahia, häntä vaivasi tyhjä tunne. Aivan kuin sylistä puuttuisi jotain.

– Fredrikiä pelotti, että uudessa raskaudessa tapahtuisi jotain. Minun haluni saada toinen vauva oli kuitenkin voimakkaampi kuin pelko lapsen menettämisestä.

”En sanonut mitään, vaan näytin kännykällä monitorin ruudusta ottamaani kuvaa. Sitten itkimme yhdessä.”

Kun raskaustesti toukokuussa 2016 näytti plussaa, Ida ja Fredrik olivat onnellisia – ja samalla kauhuissaan.

Aivan raskauden alkuvaiheessa Idaa vaivasi kummallinen kylkikipu, jonka takia hän hakeutui neuvolalääkärin vastaanotolle jo kuudennella raskausviikolla. Lääkäri oli sama, joka oli hoitanut Idaa myös ensimmäisessä kaksosraskaudessa.

– Tutkimushuoneessa sattui olemaan ultralaite, joten lääkäri ehdotti, että kurkataan samalla, mitä mahaan kuuluu. Hetken tutkittuaan hän sanoi, tiedätkö mitä, täällä on taas kaksi vauvaa.

Ida purskahti itkuun. Ensimmäinen tunne oli valtava pelko, joka sitten vaihtui iloksi. Lääkäristä Ida ajoi äitinsä luokse.

– En sanonut mitään, vaan näytin kännykällä monitorin ruudusta ottamaani kuvaa. Sitten itkimme yhdessä.

Äidiltään Ida soitti Fredrikille ja kysyi, pääsisikö tämä lähtemään aikaisemmin töistä. Se ei ollut mahdollista, mutta puhelusta Fredrik arvasi, että jotain oli tapahtunut.

– Kun Fredde vihdoin tuli kotiin, hänen ensimmäinen sanansa oli ”montako”?

”Sitten hän toi Alfonsin minun luokseni, jotta sain halata ja suukottaa häntä sekä sanoa hyvästit.”

Ida tiesi aina haluavansa äidiksi. Kun Ida ja Fredrik alkoivat yhdeksän vuotta sitten seurustella, molemmille oli selvää, että perhe perustettaisiin lähitulevaisuudessa. Raskaus tärppäsi heti ensimmäisestä kierrosta. Odotus sujui hyvin, eikä Ida kärsinyt tavallisista odottajan vaivoista kuten pahoinvoinnista tai liitoskivuista. Se, että tulossa oli kaksoset, paljastui vasta ensimmäisessä ultrassa. Ida muistaa, kuinka hänen äitinsä, joka oli lähtenyt mukaan neuvolareissulle, vitsaili parkkipaikalla, että odota vaan, siellä onkin kaksi vauvaa. Ajatus nauratti Idaa ja Fredrikiä.

– Kätilö ei varoittanut yhtään etukäteen. Hän osoitti monitorin ruutua ja sanoi, että tässä on yksi vauva ja tässä toinen. Äitini melkein pyörtyi, ja kätilö kummasteli, että emmekö tienneetkään että odotan kaksosia, Ida nauraa.

Raskaus eteni hyvin, ja sovittuna päivänä Ida saapui Porvoon sairaalaan suunniteltuun sektioon. Viikkoja oli tuolloin 39+4. Idalle oli aikaisemmin kerrottu, että hänellä olisi mahdollisuus kokeilla alatiesynnytystä, mutta toisen vauvan perätilan takia Ida valitsi sektion. Ensimmäisenä syntyi Alfons, jonka parkaisua Ida jäi odottamaan. Sitä ei kuulunut ja kätilö sanoikin yhtäkkiä, että poikaa yritetään elvyttää. Seuraavaksi syntyi Noah.

– Kun kuulin hänen huutavan, unohdin koko tilanteen hetkeksi, Ida muistelee.

Pian lääkäri tuli ilmoittamaan, että Alfons oli syntynyt kuolleena. Vauva oli menehtynyt kohtuun luultavasti pari päivää ennen sektiota. Lääkärit eivät osanneet kertoa miten tai miksi näin oli tapahtunut.

– Jäin leikkaussaliin, kun Fredde meni pesemään Alfonsin. Sitten hän toi Alfonsin minun luokseni, jotta sain halata ja suukottaa häntä sekä sanoa hyvästit.

”Minua helpottaa se, että Noah tietää, kuka Alfons on. Joskus kun Noah puhuu veljestään, en voi olla itkemättä liikutuksesta.”

Seuraavat kuukaudet Ida tunsi elävänsä kuplassa. Ida ja Fredrik saivat apua heti sairaalassa, jossa he pääsivät keskustelemaan sairaalapastorin kanssa. Tukensa antoivat myös perhe ja läheiset.

– Tunteemme olivat täysin ristiriitaisia, sillä koimme valtavaa surua ja iloa yhtaikaa. Ilman Noahia en olisi selvinnyt.

Neuvolasta Ida ohjattiin psykologin vastaanotolle.

– Pahinta on se, etten tiedä, mitä Alfonsille tapahtui. Haluaisin ymmärtää, sillä se voisi helpottaa pahaa oloani.

Fredrik piti kuukauden isyysloman ja jäi sitten vielä ylimääräiselle vapaalle. Ida ja Fredrik keskustelivat tapahtuneesta, mutta käsittelivät surua myös omilla tavoillaan. Ida sai eniten lohtua Noahin hoitamisesta. Fredrikin tapa käsitellä surua oli erilainen.

– Hän ei puhunut tapahtuneesta muiden kuin minun kanssani, mutta toisaalta hän oli minua aikaisemmin valmis laittamaan Alfonsin kuvan esille.

Vasta vuosi Alfonsin kuoleman jälkeen Ida ja Fredrik kykenivät puhumaan tapahtuneesta ilman kyyneliä. Kummallekin oli tärkeää, että myös Noah tietäisi veljestään ja puhuisi hänestä avoimesti.

– Minua helpottaa se, että Noah tietää, kuka Alfons on. Joskus kun Noah puhuu veljestään, en voi olla itkemättä liikutuksesta.

”Joka kerta pelkäsin, ettei sykettä enää kuuluisikaan.”

Toista raskautta varjostivat muistot siitä, kuinka hyvin ensimmäinen raskaus oli mennyt ja mitä sitten kuitenkin oli tapahtunut. Neuvolaan Ida soitti heti tuntiessaan pientäkin kipua.

– Siellä oltiin tosi ymmärtäväisiä, ja sain mennä kuuntelemaan sydänääniä aina, kun halusin. Joka kerta pelkäsin, ettei sykettä enää kuuluisikaan.

Läheisten huoli oli valtava, ja Ida muistaa saaneensa päivittäin kehotuksia ottaa rauhallisesti.

– Pelkäsin, että jotain tapahtuisi niin, etten huomaisi sitä, tai että yksinkertaisesti stressaisin liikaa, eikä se olisi hyväksi vauvoille.

Toinen raskaus oli myös fyysisesti rankempi. Ensimmäiset neljätoista raskausviikkoa Ida kärsi pahoinvoinnista, ja kun se loppui, alkoivat repivät liitoskivut. Arki vilkkaan taaperon kanssa kotona kävi niin rankaksi, että Idan voimat ehtyivät.

– Sanoin Freddelle, etten jaksa enää edes antaa Noahille aamupalaa. Hän onneksi ymmärsi, ja järjestimme pojalle päivähoitopaikan, jotta sain levätä.

Toista kaksosraskautta seurattiin tarkasti, tällä kertaa Helsingissä Naistenklinikalla, jossa Ida kävi myös ultrissa. Kontrolleja oli aluksi kerran ja loppuraskaudessa kaksi kertaa kuukaudessa. Fredrik oli mukana jokaisessa tapaamisessa.

”Kätilöt nauroivat, että tytöllä on draamakuningattaren elkeet. Me Fredden kanssa itkimme helpotuksesta.”

Ida pyysi, että synnytys käynnistettäisiin ennen kuin raskausviikot etenisivät samoihin päiviin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Niinpä raskausviikolla 38+4 synnytystä yritettiin käynnistää Cytotecillä, joka ei tuottanut toivottua tulosta. Supistukset eivät voimistuneet seuraavillakaan yrityskerroilla, ja lopulta Ida vietti sairaalassa viikon synnytyksen alkamista odottamassa.

– Olin hirvittävän kipeä ja väsynyt. Lopulta pyysin sektiota, joka päätettiin tehdä seuraavana aamuna.

Synnytyksestä Ida muistaa, kuinka Fredrik istui hänen päänsä takana. Kun ensin syntynyt Emil parkaisi, Ida ja Fredrik pidättivät hengitystään. Minuutin kuluttua syntyi Emma, jonka ponteva itku täytti koko salin.

– Kätilöt nauroivat, että tytöllä on draamakuningattaren elkeet. Me Fredden kanssa itkimme helpotuksesta.

Ida vietti vauvojen kanssa sairaalassa viisi päivää.

– Siellä oleminen oli vaikeaa muistaen, mitä tapahtui viimeksi. Onneksi sairaala oli eri, en vieläkään mene mielelläni Porvoon sairaalaan.

”Arki on erilaista kahden vauvan kanssa, mutta ei niin vaikeaa kuin luulin.”

Nyt pienen sinisen omakotitalon olohuoneen sohvalla pötköttelee kaksi hymyilevää vauvaa. Emma viihtyy tyytyväisenä tyynyjen keskellä, mutta Emilin on päästävä heti juttelemaan vieraalle. Isoveli Noah on Idan äitiyslomasta huolimatta jatkanut päiväkodissa, jotta Ida saa hetken päivällä keskittyä vain vauvoihin.

Arjessa, jossa on vauhdikkaan taaperon lisäksi kaksi pientä vauvaa, oli aluksi opettelemista. Idasta tuntui, etteivät kädet riitä millään, kunnes hoitamiseen alkoi muodostua rutiini.

– Tässä oppii hoitamaan kahta asiaa yhtä aikaa. Toisaalta on hyväksyttävä se, etteivät kädet aina riitä.

Kun Fredrik hätäili, kuinka hän pärjää kahden vauvan kanssa, Ida muistutti, ettei hänkään ole aikaisemmin hoitanut kaksosia.

– Arki on erilaista kahden vauvan kanssa, mutta ei niin vaikeaa kuin luulin. Rauhoittelen Fredrikiä sanomalla, että me opimme kyllä.

Pian neljä vuotta täyttävä Noah on innokas isoveli, joka osallistuu mielellään pikkusisarusten hoitoon. Etenkin vauvojen halaaminen ja suukottelu ovat isoveljelle mieluisia tehtäviä.

– Valmistelimme Noahia pikkusisaruksiin, mutta toki mustasukkaisuuttakin on ilmennyt. Uhmakohtaukset kohdistuvat onneksi vanhempiin, eivätkä Emmaan tai Emiliin.

”Noah sanoo itse, että kirkkain tähti taivaalla on Alfons.”

Jotta esikoinen ei tuntisi oloaan syrjäytetyksi, Fredrik vie Noahin ulos joka ilta töiden jälkeen. Idan on sen sijaan vaikeampi jättää kaksoset Fredrikille, mutta lauantaisin äiti yleensä ryöstää pienen hetken itselleen päästäkseen yksin ruokakauppaan.

– Joskus tilanne kotona on sellainen, etten raaski jättää Freddeä yksin kaikkien kolmen lapsen kanssa, joten otan Noahin mukaan, Ida naurahtaa.

Ida ja Fredrik ovat kertoneet Noahille, että hänellä on kaksosveli taivaassa.

– Noah sanoo itse, että kirkkain tähti taivaalla on Alfons.

Joka sunnuntai Ida ja Fredrik käyvät Alfonsin haudalla. Useimmiten he menevät hautausmaalle kahdestaan, mutta toisinaan myös lapset pääsevät mukaan.

– Kun Noah on mukana, hän leikkii haudalla olevilla pikkuautoilla ja juttelee Alfonsille aivan kuin hän olisi siinä.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.