Kuva: Milka Alanen
Kuva: Milka Alanen

Yksi vaikeimpia asioita isyydessä on se, että lapsi kumoaa kaikki miehisen maailman lait, Ile Uusivuori kirjoittaa.

Eteisessä nelivuotiaani huitoo, kirkuu ja sekoilee. Siinä ei ole mitään uutta, mutta juuri tänä lauantaiaamuna se tuntuu erityisen kohtuuttomalta, koska olen tehnyt kaiken oikein: Lapsella on yllään lempivaatteet. Menemme puistoon, jonka hän on itse valinnut. Lounaaksi on tulossa spagettia ja illaksi on luvassa futistreenit, joita hän rakastaa.

Asiat ovat siis nelivuotiaan mittakaavassa mukavasti. Silti huuto eteisessä jatkuu, eikä siihen auta syli eikä loputon lohduttelu. Rauhaisaa aamua eivät varmista pitkät yöunet eikä runsas aamiainen.

Sekös syö miestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen aina rakastanut kausaalisuutta – sitä yksinkertaista ajatusta, jonka ääressä jo Aristoteles aikoinaan itseään viihdytti. Ihan sama, mistä putkiaivohommasta tämä on peräisin. Ehkä nautinnollisinta elämässä on se yksinkertai­nen ajatus, että kun toimin tietyllä tavalla, saavutan ­tietyn lopputuloksen. Kun öljyän saranan, se lopet­taa vinkumisen. Kun yöllä ­pa­leltaa ja vedän peiton ­korville, lämpenen. Kun järk­kään unelmien treffi-illan, saan saletisti ainakin pusun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syy-seuraussuhde katoaa samalla sekunnilla, kun taloon tulee lapsi.

Valitettavasti tä­mä elä­män peruslainalaisuus lorahti vessanpönttöön vaimon lapsivesien mukana: vanhemmuudessa ei ole kausaliteettia. Seuraukset eivät enää ole syistä riip­puvaisia. Oikeastaan niillä ei ole mitään tekemistä ­keskenään. Kausaliteetti katoaa sa­mal­l­a sekunnilla, ­kun taloon tulee lapsi, ja samalla perinteisen miehisen maa­ilman lait romuttuvat. Rohkenen väittää, että tätä erityisesti miesten on vaikea sietää.

Omassa isyydessäni syy-seuraussuhteen puuttuminen on ollut yksi vaikeimmista asioista ymmärtää. Se on tehnyt myös mahdottomaksi hahmottaa omaa onnistumistaan vanhempana. Kun vein lapseni hänen hänen toiveestaan Linnanmäelle, hän raivosi koko tuon ajan, ei suostunut yhteenkään laitteeseen ja heitti huvipuistomaskottia jäätelöllä kylkeen. Tunsin epäonnistuneeni, vaikka mikään, mitä olisin tehnyt, ei välttämättä olisi estänyt näitä asioita tapahtumasta.

Isänä tehtäväni on toimia tunteiden tyynynä, joka toruu ja halaa tarvittaessa.

Minua on syvästi helpottanut se, etten enää odota minkäänlaista lopputulosta omasta toiminnastani vanhempana. Makaronilaatikkopäivinäkään en tuudittaudu ajatukseen, että ruokapöydässä kaikki menee hyvin. En vaadi, että leikit sujuvat, vaikka olen rakentanut legoista lastenhuoneen lattialle ilmiömäisen insinöörisuorituksen vaatineen junaradan.

On vain hetkiä, tunnelmien ja tunteiden vaihteluita, jotka tulevat ja menevät. Isänä tehtäväni on toimia eräänlaisena tunteiden tyynynä, joka toruu ja halaa tarvittaessa ja pyrkii menemään elämässä eteenpäin.

Neuvoni on, että unohda jo hyvä mies se jeppismeininki, että tekemilläsi asioilla olisi suora vaikutus ­eri ti­lanteiden tunnelmaan. ”Tee näin, niin tapahtuu näin.” Voit olla satavarma, että ei muuten tapahdu. Loogisen tylsyyden ajat ovat ohi. Me elämme nyt reunalla.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla