Rahataitojen opettaminen on tärkeämpää kuin se, oppiiko lapsi luistelemaan, sanoo varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmi.

”Rahataitoja pitäisi opettaa lapsille vähintään yhtä tarmokkaasti kuin pyöräilyä, luistelua ja uimista. Se, miten hienosti lapsesi luistelee, ei ole hänen elämänsä kannalta niin merkityksellistä kuin se, miten hän käyttää rahaa.

Tyttärilläni on käytössään kolme rahapurkkia. Viiden euron viikkorahasta yksi euro menee sijoituspurkkiin, yksi unelmiin ja loput käyttöön. Mielestäni jokaisesta saadusta rahasta on hyvä opetella laittamaan osa sijoituksiin ja säästöön. Meillä se on aloitettu jo kolmevuotiaana.

Lapsi oppii sinua matkimalla, niin hyvässä kuin pahassa.

Paras paikka oppia raha-asioita on tavallinen arki. Kouluikäisen kanssa voi esimerkiksi vertailla tuotteiden hintoja ja pohtia, ovatko ne sopivia. Tai jos lapsi kinuaa uutta puhelinta, voitte sopia, miten paljon hän itse säästää sitä varten.

Kaikissa perheissä ei ole sama tulotaso, ja itsekin sanon tytöilleni suoraan, jos emme halua käyttää rahaa johonkin heidän pyytämäänsä asiaan. Kerron, että haluamme käyttää rahat muuhun.

Vaikka et huomaisi neuvoa lastasi raha-asioissa, hän oppii silti sinua matkimalla, niin hyvässä kuin pahassa. Siksi myös omia taitoja kannattaa petrata: kirjoista, blogeista ja verkkokoulutuksista saa hyvää tietoa esimerkiksi rahastosäästämisestä ja sijoittamisesta.

Tärkeintä on kiinnostus ja innostus oman taloudellisen hyvinvoinnin kasvattamiseen. Kun teet hyviä päätöksiä, vaikka pieniäkin, pankkitilisi kiittää.

On helppo ajatella, että rahataitojen opettelu on tuloista kiinni, mutta se ei ole totta. Vaikkei voisi ojentaa seteleitä, voi silti opettaa, miten elämässä pärjää taloudellisesti. Esimerkiksi jos tarvitsee lisää rahaa, oikea teko ei ole pikavippi vaan vaikkapa työpaikan hakeminen.

Lapselle voi kertoa, että omaa tilannettaan voi aina yrittää parantaa.

Raha ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa, sekin kannattaa lapsille opettaa. Jo aika pienellekin lapselle voi kertoa, että ihmisillä on erilaisia rahatilanteita ja että omaa tilannettaan voi aina yrittää parantaa.

Itse sain nuorena viikkorahaa, mutta neuvottelin vanhempieni kanssa sopimuksen: mitä enemmän tein kotona hommia, sitä enemmän sain rahaa. Vaikka vanhaankin viikkorahamäärään sai paiskia kunnolla kotitöitä, oli innostavaa, että minun oli mahdollista ansaita myös enemmän.

Kun olin 16-vuotias, isäni jäi työttömäksi ja yhtäkkiä rahasta olikin tiukkaa. Silloin tajusin, että työstä saatava tulo ei koskaan ole varmaa. Siksi päätin jo nuorena, että haluan oppia pitämään taloustilanteestani huolen. Se on ollut yksi elämäni tärkeimpiä oppeja ja syy siihen, miksi aloin perehtyä säästämiseen ja sijoittamiseen.

Kun lapsi muuttaa pois kotoa, on hyvä, jos takataskussa on asenne, että omilla teoilla pääsee kohti parempaa. Se on nuorelle mahtava voimavara.”

Terhi Majasalmi on varallisuusvalmentaja ja tietokirjailija, jonka tuorein teos Koululaisen rahakirja on tehty yhdessä Camilla Tuomisen kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 2- ja 6- vuotiaiden lasten sekä kahdeksankuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.