Teinien isänä Petteri Summanen pyrkii diplomaattisuuteen. Mutta on hän myös heittänyt kännykän alas parvekkeelta.

Tänä päivänä ei voi sanoa ääneen, kuinka nuori olin piilotellessani kavereideni kanssa kaljapusseja penkkaan odottamaan perjantaita. Jo parissa tunnissa ne jäähtyivät hileisiksi, mikä teki pahasta mausta hieman siedettävämmän. 1980-luvun Rovaniemellä nuoret harrastivat urheilua, ja koulukin oli tapana hoitaa hyvin, mutta olimme myös melkoisia säätäjiä. Kukaan ei arvannut, missä mimmit ja jannut viikonloppuisin painoivat.

Kaikki kolme lastani ovat rehellisempiä ja avoimempia kuin minä aikoinani. Nykynuoret suhtautuvat alkoholiinkin ihan eri tavalla. Maistelu saattaa kiinnostaa, mutta suhde juomiseen ei ole intohimoinen. 80-luvulla ei tullut kuuloonkaan, että perjantai kuluisi vain korttia pelaten ja Dingoa kuunnellen. Viikko oli kuin painekattila, jossa paine lisääntyy kohti perjantaita ja vapautuminen alkaa, kun korkki aukeaa.

Isänä olen huomannut, että mitä kohtuullisempi määrä nuorella on salaisuuksia, sen huojentuneempi voin itse olla. Omia juttuja saa ja pitää löytyä, mutta homma menee vikasuuntaan, jos nuori valehtelee kenen kanssa ja missä hän liikkuu. On tärkeää, että teini uskaltaa kertoa myös vastoinkäymisistä ja vaikkapa siitä, että illanviettoon lyöttäytyy mukaan outoja tyyppejä.

”Tytön tuttavapiiri muuttui nopeasti, ja halusin nähdä kenen kanssa hän liikkuu.” 

Jos ilmassa on ollut holtittomuuden väreilyä, olen tehnyt lasteni kanssa sopimuksia ja kertonut, että luottamusta tulee sitä mukaa kun he lunastavat lupauksensa. Vietimme aikoinaan lomat mökillä kesäkuusta koulujen alkuun asti, kunnes keskimmäinen tyttäreni ilmoitti 13-vuotiaana, että Saimaalla kyhjöttäminen ei kiinnosta enää paskan vertaa.

Teimme kohtuullistamissopimuksen, ja tulimme viikoksi Helsinkiin kesken mökkikauden. Nuori pääsi luuhaamaan kavereiden kanssa, ja itse valvoin kotiintuloaikojan noudattamista. Meillä oli diili, että jos myöhästyy, kotiin pitää soittaa ja pyytää mukana olleet kaverit saattajiksi.

Tytön tuttavapiiri oli muuttunut nopeasti, ja halusin nähdä, kenen kanssa hän liikkuu. Huoleni hälveni, kun teini saapui kotiovelle äärettömän viattoman oloisten poikien kanssa, jotka kihertelivät rappukäytävässä ja ujostelivat minua.

Omassa nuoruudessani kaikki tärkeä oli 500 metrin säteellä, mutta omat lapseni elävät ihan erilaisessa maailmassa. Somen kautta löytyy uusia tuttavuuksia, ja metrolla pääsee hetkessä toiselle puolelle kaupunkia. Yläasteikäinen tarvitsee kotiintuloajat, mutta muuten olen sitä mieltä, että omat kokemukset opettavat paljon enemmän kuin säännöt ja rajoitukset.

Asumme metroaseman lähellä, ja sen laitamilla saattaa tulla vastaan rollaattoria työntävä maailman kiltein mummo sekä arvaamaton sekakäyttäjä, jonka kanssa ei kannata ottaa katsekontaktia. Kun lapset kohtaavat erilaisia tilanteita, he oppivat selviämään niistä.

”Emme suostu näkemään nuoren tekemässä mokassa tuhon merkkejä.”

Jos asiat menevät pieleen, yritän vaimoni kanssa antaa lapsille rauhallista ja johdonmukaista palautetta. Vierastamme hysteriaa emmekä suostu näkemään jokaisessa nuoren tekemässä mokassa heti tuhon merkkejä. Oma isäni oli temperamenttinen, ja olen toki isäni poika. Toivon kuitenkin lasteni ymmärtävän, että temperamentti astuu peliin vasta sitten, kun diplomaattiset keinot on käytetty.

Kerran heitin kännykän alas kolmannen kerroksen parvekkeelta, kun sen käyttö ei neuvotteluista huolimatta pysynyt kohtuuden rajoissa. Vaihdoin kuitenkin kenenkään huomaamatta poikani kännykän tilalle vanhan ja rikkinäisen puhelimen. Hellyin kertomaan totuuden siinä vaiheessa, kun poika etsi parkuen puhelintaan hangesta. Tämän jälkeen sovimme, että luuri jää yöksi eteiseen.

Vaikka tilanne välillä kärjistyy, muistamme sanoa lapsillemme, että rakastamme heitä ehdoitta. Se on minusta todella tärkeää.

”Tytöt liimailevat yhdessä irtoripsiä ja lakkaavat kynsiä, kunnes käyn sanomassa, että tuulettakaa, te pökerrytte tänne katkuihin.”

Yläasteella lapsi alkaa häivyttää suhdettaan vanhempiin, ja tilalle tulevat kaverit ja omat jutut. Tyttärilläni käy usein kavereita yökylässä, ja havahdun välillä kesken fudismatsin katselun hirveään naurunremakkaan. Mietin hiljaa mielessäni, että kätkättäkää sydämenne kyllyydestä.

Sekin tuntuu mukavalta, kun 13- ja 15-vuotiaat tyttäreni ovat taas lähentyneet ja viettävät aikaa keskenään. Yhtäkkiä ikäero ei tunnu missään, kun molemmat ovat teinejä. He liimailevat yhdessä irtoripsiä ja lakkaavat kynsiä, kunnes käyn sanomassa, että tuulettakaa, te pökerrytte tänne katkuihin.

Tyttöjen ja poikien isänä oleminen on ollut jossain määrin erilaista. Esikoispoikaani ja minua yhdistävät harrastukset kuten jääkiekko, mutta tyttöjen kanssa yhteys on löytynyt huumorista ja läpänheitosta.

Kolmen lapsen isänä olen huomannut, että lapset ovat erilaisia, mutta niin ovat vanhemmatkin. Toisille meistä vanhemmuus on vaikeaa, vaikka vanhempia olisi 5 ja lapsia 1. Hyvä esimerkki tästä on roolihahmoni Tarhapäivä-elokuvassa. Hän joutuu kylmiltään varaisäksi, ja katastrofi on valmis.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuka?

Näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Petteri Summanen, 50, asuu Helsingissä vaimonsa Kati Härkösen, 49, ja lastensa Vernerin, 20, Raisan, 15, ja Riikan, 13, kanssa. Tarhapäivän ensi-ilta on 15.11.

Teksti
Kuvat
Heli Blåfield