Kun lapsi kasvaa ja selviää jo itsekseen, äidinkin on pakko. Mitä vanhemman pitäisi tehdä, kun lapsi irtautuu ja haikeus jää?

Syksyllä kymmenen vuotta sitten seisoin päiväkodin pihalla ensimmäisen kerran. Puristin poikani kättä ja söpötin lapselle, että ei tarvitse ollenkaan jännittää.

Taisin puhua lähinnä itselleni. Lapsi tarttui hoitotädin käteen, käänsi minulle selkänsä ja taapersi pois. Hän näytti pärjäävän erinomaisesti.

Minä puolestani sain vaivoin pidäteltyä itkun kulman taakse. Nipistelin itseäni ja toistelin: Lopeta, kaikki on hyvin. Älä ole aivan pöhkö. Olin samaan aikaan ylpeä reippaasta lapsestani, jolla oli kiire maailmaan. Toisaalta minuun sattui. Halusin omia lapseni kokonaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nuorisopsykologi, psykoterapeutti Ilona Joutsamo lohduttaa minua. En ollut tarhan pihalla aivan sekaisin. Vaikka lapsen kehittymisen seuraaminen on palkitsevaa ja antoisaa, myös suru ja haikeus kuuluvat asiaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

− Vanhempi rakastaa lastaan itsenäisenä ihmisenä, mutta myös itsensä jatkeena. Lapsen irtautuminen voi tuntua vanhemmasta samalta kuin joutuisi luopumaan osasta omaa itseään, Joutsamo sanoo.

Vanhemmalle voi olla tärkeää nähdä itsensä hyvänä vauvan rauhoittajana tai vaikka hauskana iltasatujen kertojana. Samalla hän saa mahdollisuuden tuntea itsensä tärkeäksi ja taitavaksi. Kun näitä äidin tai isän erityistaitoja ei enää kaivatakaan, vanhempi joutuu luopumaan myös itsetuntoa hivelevistä kokemuksista. Äidille lapsen itsenäistyminen voi olla vielä raskaampaa, sanotaan, sillä lapsi on myös fyysisesti ollut osa äitiään.

On ihanaa olla tarvittu

Oppituntini eivät olleet siinä. Avioerossa sovimme yhteishuoltajuudesta ja vuoroviikoista. Ensimmäiset viikot ilman viisivuotiastani olivat kuin painajaista. Minua itketti, oksetti ja pyörrytti. Itsesyytöksilläni ei ollut rajaa.

Kamalinta oli, että omaa aikaa tuntui olevan aivan liikaa. Tuntui, että kukaan ei tarvinnut minua.

− Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan lähes kaikessa. Vanhemmille tämä tarvitsevuus voi olla raskasta, koska se tarkoittaa ajoittain omista tarpeista luopumista. Kuitenkin tunne siitä, että sinua tarvitaan, on myös hyvin syvällisesti tyydyttävä kokemus, Joutsamo kertoo.

Sen sain huomata. Kun lapseni oli luonani, olin onnellinen. Vaikka poika oli isänsä luona joka toinen viikko, sain tuntea olevani edelleen tarpeellinen. Sain hoivata. Tein lapseni eteen paljon − ehkä liikaakin.

Psykoanalyytikko Erna Furmanin mukaan lapsi oppii taitoja vanhemmiltaan neljässä vaiheessa. Alussa vanhempi tekee asiat lapsen puolesta. Sitten lapsi tekee ja vanhempi auttaa. Tämän jälkeen lapsi toimii itsenäisesti, jolloin vanhempi kannustaa ja kehuu. Lopuksi taito on sisäistynyt siten, että lapsi voi toimia itsenäisesti tukea tarvitsematta.

Ymmärsin tämän kaiken. Sen, että vanhemmalla on tärkeä rooli taitojen opettajana ja sosiaalistajana. Opettamalla lapselleen eri asioita vanhempi kasvattaa lasta riippumattomammaksi ja itsenäisemmäksi.

Miksi olin kuitenkin vähän surullinen, kun poikani kymmenenvuotiaana lakkasi pyytämästä minua peittelemään itseään sänkyyn?

− Joka kerran, kun lapsi ottaa askeleen eteenpäin, vanhempi iloitsee, mutta tuntee usein olonsa myös haikeaksi. Lapsen kehitys muistuttaa ajan kulumisesta ja voi saada vanhemman tuntemaan itsensä tarpeettomaksi, Joutsamo sanoo.

Esiteini kertoo

Olen saanut esimakua jo teini-ikäisen vanhemmuudestakin. Jos haluan tehdä jotain yhdessä 12-vuotiaani kanssa, minun on se myös järjestettävä.

Ja myönnetään. Keinoni ovat olleet välillä aika kyseenalaisia. Olen luvannut pojalleni leffailtoja, popcorneja, pitsaa, karkkia, jäätelöä ja shoppailua, että saisin pitää hänet vieressäni − edes hetken. Television katsominen yhdessä on nykyään arvokasta. Silloin saan lapsen viereeni ja pääsen nuuhkimaan hänen hiuksiaan.

Mutta kun yritän saada häntä tutustumaan puutarhan ihmeelliseen maailmaan, hän katsoo minua kylmänviileästi ja sanoo: ”Äiti, kun mua ei kiinnosta.”

Lapsi on muodostanut oman mielipiteensä, ja se on vaatinut häneltä psyykkistä työtä. Aikuiselle, myös minulle, se tarkoittaa ajatukseen sopeutumista.

Sopeutuminen ei välttämättä ole helppoa, vaikka kuinka tietäisi taustat: Sen, että vanhempi pääsee tutustumaan lapsen omiin ajatuksiin erityisesti uhmaiässä, jolloin lapsi kokeilee ensimmäisen kerran rajojaan. Ja että murrosiässä lapsi tekee eroa vanhempiensa mielipiteisiin voidakseen luoda oman elämän.

− Näiden elämäntilanteiden riitaisuus ja vastakkainasettelu saattavat tutustuttaa vanhemmat melko primitiivisiinkin tunteisiin, Joutsamo sanoo.

Kasva äiti, kasva isä

Onneksi myös vanhempi kasvaa lapsen mukana. Nyt ymmärrän myös asian kääntöpuolen. Entä jos lapseni ei osaisikaan koskaan sanoa minulle vastaan? Ajatella, jos hän ei lähtisi kavereiden kanssa ulos vaan haluaisi aina kökkiä kanssani sisällä!

Joskus suru lapsen kehittymisestä on suurempaa kuin ilo. Silloin vaarana on, että itsenäistymisen sijaan vanhempi tukee lapsen passiivisuutta passaamalla ja paapomalla liikaa, tekemällä lapsen puolesta asioita, joihin lapsi kykenee jo itse.

Voi käydä niinkin, että vanhempi ei näe lapsen kehitystä ja itsenäistymistä lainkaan. Joskus lapsen kokeminen omana jatkeena korostuu, ja vanhemman on vaikea tukea lapsen kasvamista itsenäiseksi yksilöksi, Ilona Joutsamo sanoo.

− Vanhempi saattaa toivoa lapsen toteuttavan omia toteutumattomia unelmiaan, esimerkiksi uravalinnoissa. Vanhemmalla saattaa olla myös korostunut tarve siihen, että lapsi eläisi juuri hänen ajatustensa ja arvojensa mukaista elämää.

Hanki oma elämä

Jonakin iltana poikani on lähtenyt ulos läimäistyään oven kiinni nenäni edessä. Meillä on ollut riita tietokonepelistä. Poika on huutanut, ettei halua tehdä kanssani enää koskaan mitään.

Menen nettiin etsiäkseni jotakin kättä pidempää. Miten minun pitäisi suhtautua tähän tuoreeseen teiniin?

Päädyn Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivuille. Siellä sanotaan, että nuori muodostaa vanhempiinsa uudenlaista suhdetta. Hän tarvitsee vanhempiaan, mutta myös tilaa itsenäistyä. Vanhemman pitää osoittaa nuorelle, että tällä on lupa löytää oma polkunsa.

Nyökkäilen ja luen eteenpäin.

”Itsenäistymisestään huolimatta nuori kaipaa aikuisten hyväksyntää ja arvonantoa omille valinnoilleen ja mielipiteilleen. Kannustus ja kehu ovat hunajaa nuoren epävarmalle mielelle. Vaikka vanhemman kommentit eivät aina tunnu kiinnostavan, nuori arvostaa niitä. Hänen pitää saada tuntea, että hän on omana ainutlaatuisena itsenään tärkeä ja arvokas.”

Tämä käy järkeen. Irti päästäminen on välttämätöntä, vaikka tekisi kipeää. Samalla pitäisi pysyä lähellä, tukena. Silti, vaikka nuoren muuttuvan mielen mukana pysyminen joka käänteessä on vaikeaa. Välillä lapsi on tyytyväinen, yhtäkkiä aivan käärmeissään.

− Lohdullista on, että yleensä suhdetta lapseen ei rajunkaan itsenäistymisvaiheen aikana kuitenkaan menetetä. Läheinen suhde lapseen voi jatkua, vaikkakin erilaisena. Vanhempi voi uudella tavalla kiinnostua lapsestaan ja siitä, mitä hän nyt tässä vaiheessa elämäänsä ajattelee ja haluaa, Joutsamo sanoo.

Nuorisopsykologilla on neuvo myös vanhemmille.

− Vanhempaa auttaa lapsesta irtautumisessa se, että hänellä on omia tärkeitä ihmissuhteita, muitakin elämänsisältöjä ja päämääriä kuin vanhemmuus. Lapsi ja hänen kasvatuksensa ei saisi täyttää koko elämää.

Minä päätän, että juuri nyt on viimein aika löytää menetetty lenkkikunto ja ilmoittautua työväenopiston espanjan kurssille.

Ja vaikka lapsen pitää kodin ulkopuolella olla niin teiniä, ainakin minun nuoreni tulee vielä kainaloon mielellään ja kuuntelee kirjaa, jos luen. Vuosien aikana olemme siirtyneet kuvakirjoista Astrid Lindgrenin kautta nuorison kauhu- ja fantasiakirjoihin.

Olkoon seuraavaksi vuorossa vaikka Tappajahai. Niin kauan kuin lapseni on tässä ja kuuntelee, minähän luen.

Meidän Perhe 9/15

Vierailija

Olen vastannut tähän jo monta kertaa: sinun tehtäväsi on antaa juuret ja siivet.

Tuo irtautuminen on normaalia ja sinun pitää vain katsoa että se tapahtuu turvallisesti. Mitä enemmän annat "siimaa" sitä varmemmin lapsesi palaa jonain päivänä lähellesi ystävänäsi, mutta aikuisena sellaisena. Et ole menettämässä häntä mitenkään ellet nyt ahdistuksellasi ja peloillasi suututa ja karkota häntä lopullisesti.

Sinulla on oma elämä elettävänä, nauti nyt siitä.

4.n äiti

Vierailija

Minusta nämä ovat  ihan hulluja juttuja. Nykyäiti on vienyt sen lapsen päiväkotiin suunnilleen siinä vaiheessa, kun lapsella on ikää 1,5 vuotta. Parisuhteen ylläpitämiseksi on tehty viikonloppureissuja ilman lasta ja mummola/kummila on lapselle melkein yhtä tuttu yöpymispaikka kuin oma koti. Mutta kun se lapsi on teini, herätään yhtäkkiä ihmettelemään, että sehän lähtee kohta. Miten se pärjää?

Ehei, se lapsi lähti pärjäämään itsekseen jo silloin päivähoitoon mennessään ja oppiessaan, että perheen aikuiset voivat paljon paremmin, kun lapset ovat muualla. Turha itkeä jonkun 15v:n kanssa, että mites nyt kun koko sen lapsen lapsuuden ajan on oltu sitä mieltä, että lapsi voi hyvin kun parisuhde voi hyvin. Panostaa vaan siihen parisuhteeseen edelleenkin, siitähän elämässä on kyse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla