Kun lapsi ei syö, vanhempi maanittelee, ahdistuu ja turhautuu. Veera Visapää tuskaili, kuinka auttaa nirsoa lasta löytämään ruokailun ilon.

Maista edes, maanittelen ties kuinka monennen kerran. Lapsi heittää lusikan lattialle, mistä se kimpoaa pöydän alle. Ryömin perässä. Lattia on tahmea kalakeitosta. Pöydän päältä kuuluu kolaus, ja maitoputous lorisee reunan yli.

Luovutan ja nostan lapsen pois syöttötuolista. Tämä erä: lapsi 1, äiti 0.

Näin on ollut alusta asti. Lastani ei kiinnosta syöminen. Sen sijaan ruokapöydästä on tullut taistelukenttä, jossa minä hyökkään, lapsi puolustautuu. Saadakseni lapsen syömään, olen jo suostutellut, kiristänyt, uhkaillut ja lahjonut – eikä lapsi ole vasta kuin 2-vuotias.

Elämän ja kuoleman kysymys

Syömispulmat näkyvät jo ensimmäisessä neuvolassa. Vauvan paino ei ole noussut riittävästi. Matkalla kotiin ryntään kauppaan ja ostan korviketta. Kun vauva imee pulloa ahnaasti, itsesyytökset risteilevät mielessäni: Miten voin epäonnistua niin perustavanlaatuisessa tehtävässä kuin vauvan ruokkimisessa?

Lastenpsykiatrian ylilääkäri Mirjami Mäntymaa lohduttaa kertomalla, etten ole yksin huoleni kanssa.

– On hyvin tavallista, että lapsen syöminen tuntuu vanhemmasta elämän ja kuoleman kysymykseltä. Huoli siitä, saako pidettyä vauvan hengissä, kumpuaa ihmisessä syvältä.

Terveistä lapsista 20–40 prosentilla on ohimeneviä ongelmia syömisen kanssa.

Vauvan syömättömyyden taustalla voi olla imemisen ongelmia, allergia tai sairaus. Mäntymaa arvioi, että terveistä lapsista 20–40 prosentilla on ohimeneviä ongelmia syömisen kanssa. Pitkittyessään syömisongelmat voivat johtaa lapsen ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen pulmiin. Kierre on valmis, kun äiti stressaa ruokailua jo etukäteen, lapsi aistii kireän tilanteen, eikä ruoka maistu. Seuraavalla kerralla stressi on entistä suurempi.

– Suhde voi lähteä väärille raiteille, eikä se ole kenenkään syy. Joskus tarvitaan ulkopuolista apua tilanteen korjaamiseksi.

Makeaa pastakastiketta

Kahvilassa tuttu äiti kertoo iloisena, kuinka hänen vauvansa on innokas maistelemaan uusia makuja. Nyökkäilen ja vaihdan aihetta. Kotiin päästessä on lounasaika. Kahdeksankuinen kulinaristi istuu syöttötuolissa ja napsii näppärästi makaroneja.

Otan kaapista paratiisisosepurkin ja lisään siitä pari reilua lusikallista kastikelautaselle. Nyt lapsen suu avautuu. Olen sanoinkuvaamattoman helpottunut, mutta samalla oloni on syyllinen. Neuvolassa on kehotettu välttämään makeaa, jotta lapsi oppii syömään kunnon ruokaa.

Yritän päästä jyvälle lapsen makumieltymyksistä. Miksi hedelmäsose ponnauttaa suun auki, mutta herkullinen tomaattipastakastikkeeni ei?

Yksi selitys voi löytyä yllättävästä paikasta, nimittäin äidinmaidosta. Äidinmaito on maultaan makeaa, jopa vaniljaista. Lapsi siis tottuu ensihetkistään asti makeaan ravintoon. Myös evoluutiolla on osansa: ihminen pitää luonnostaan makeista mauista, mutta happamiin on opeteltava.

Osa lapsista on luonteeltaan hitaasti syttyviä. Uusia makuja tulisi kuitenkin sitkeästi tarjota varsinkin ensimmäisen vuoden aikana.

– Silloin vauva tottuu uusiin makuihin ja siihen, miltä ruoka tuntuu suussa, Mäntymaa kertoo.

Herkkyyskausi menetetään, jos ruokia jätetään antamatta lapselle esimerkiksi allergioiden pelossa.

Tunnistan itsessäni välipalojen tyrkyttäjän. Päätän olla antamatta enää naksua käteen joka tilanteessa.

Lastentautien erikoislääkäri Suvi Mieskonen kehottaa myös olemaan tuputtamatta. Vauvaiässä alkanut lapsentahtinen syöttäminen voi joskus jäädä päälle.

– Silloin vanhempi tarjoaa lapselleen ruokaa ratkaisuna kaikkeen huonoon oloon, kuten pettymykseen ja väsymykseen, Mieskonen sanoo.

Jos huonosti syövä lapsi saa naposteltavaa vähän joka välissä, nälkää ei riitä ruokapöytään asti.

Tunnistan itsessäni välipalojen tyrkyttäjän. Päätän olla antamatta enää naksua käteen joka tilanteessa.

Seura ja rutiinit

Yksivuotiaana lapsi aloittaa päivähoidon. Hoitaja antaa jokaisen päivän päätteeksi tarkan raportin. Vakiokohta on: Söi hyvin. Päättelen, että se on korulause, joka kuuluu sanoa osana litaniaa. Kotona lautaselta katoaa edelleen lähinnä makaronia.

Lopulta uskallan kysyä asiasta varhaiskasvatuskeskustelussa. Hoitaja kertoo, että lapsemme syö kaikkia ruokia, on yleensä ensimmäisenä lautanen tyhjänä ja pyytää usein lisää. Hän syö kalaa, kananmunaa, juustoa, paprikaa ja monia muita ruoka-aineita, joihin ei ole kotona koskenut pitkällä tikullaan.

Toisaalta olen helpottunut, toisaalta käärmeissäni: mikä päivähoidon ruuassa on sellaista, mikä kotona uupuu?

Kuuntelen suu auki. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta käärmeissäni: mikä päivähoidon ruuassa on sellaista, mikä minun valmistamistani uupuu?

– Ymmärrän, että tämä ärsyttää! Suvi Mieskonen huokaa.

– Mutta lapsi toimii eri tavoin eri ihmisten seurassa.

Luultavasti syömistä auttaa toisten lasten seura. Päivähoidon päivärytmi on niin kellontarkka, että lapsella on aina nälkä tismalleen oikealla hetkellä.

Mäntymaan mukaan ruokailun pääpilareita on kolme: säännöllisyys, joustavuus ja sosiaalisuus. Syömisellä pitää olla selkeä rakenne. Ruokailu alkaa ja päättyy, ja se tapahtuu pöydän ääressä. Toiseksi, ruokailuun ei tarvitse liittää ehdottomuuksia. Ruokapöytä on syömistä varten, mutta joskus voi vähän hassutella. Lapsen on hyvä saada kasviksia, mutta toisinaan riittää, että panee makaronilaatikon ja ketsupin lautaselle.

Kolmas merkittävä asia on hyvä seura.

– Aikuisillekin yhdessä syöminen ja kuulumisten vaihto on iso osa ruokailun nautinnollisuutta. Ei lapsi ole siinä erilainen, Mäntymaa sanoo.

Lapsi ei tankkaa vain ravintoa, vaan myös yhdessäoloa.

Viimeinen kohta saa minut häpeämään. En ole ollut kovin hyvää ruokapöytäseuraa. Usein tyhjennän samalla tiskikonetta tai keskityn tarkkailemaan, paljonko lapsi syö. Tajuan, että lapsi ei tankkaa vain ravintoa, vaan myös yhdessäoloa.

Ei palkkio, eikä rangaistus

Lapsi on kaksivuotias ja osaa kajauttaa komean kiitoksen syötyään riittävästi. Tällä kertaa lautaselle on jäänyt puolikas peruna ja iso osa kastikkeesta. Kurkut lapsi on kyllä napsinut.

Aloitamme jokakertaisen keskustelun aiheesta jälkiruoka. Vaikka ruokavatsa olisi miten täynnä, on jälkiruokavatsassa vielä tilaa, lapsi valistaa.

Minua ärsyttää hukkaan mennyt ruoka. Tökkään silti sormeni lapsen kylkiluiden väliin: tuossahan on selvä aukko keksivatsassa! Lapsi kiiruhtaa nauraen herkkukaapille.

Olen onnistunut opettamaan lapselle paremman jälkiruokasuhteen kuin ruokasuhteen. En ole tehnyt jälkiruuasta niin suurta numeroa.

Suvi Mieskonen peukuttaa.

– Huumori, oveluus, huijaus ja nopeus ovat usein tarpeen, jos lapsella on syömiseen liittyviä ongelmia. Pakottaminen ja painostaminen eivät toimi.

Minusta tuntuukin, että olen onnistunut opettamaan lapselle paremman jälkiruokasuhteen kuin ruokasuhteen. Ehkä ero on siinä, että en ole tehnyt jälkiruoan syömisestä niin suurta numeroa kuin oikean ruuan.

Mäntymaa on samoilla linjoilla. Mikään ruoka ei saa olla pakko eikä rangaistus. Ihaniakin asioita voi saada ilman, että ne täytyy erikseen ansaita.

– Ruoka on hoivaa ja kuuluu lapselle ehdoitta, Mäntymaa teroittaa.

Ruokapöytäraivo repeää

Jos olisit rennompi, lapsikin varmaan söisi paremmin, ystävä sanoo.

Hyväntahtoinen kommentti on kuin tikarinisku selkään. Äskeisellä aterialla 3-vuotiaani on haluttomana siirrellyt ruokaa lautasen reunoille tai maannut pöydän alla. Lopulta olen karjaissut hänen puolestaan kiitokset, ja lapsi on rynnännyt makuuhuoneeseen itku kurkussa.

Löydän lapsen möykkynä peiton alla. Pyydän anteeksi ja selitän, kuinka paljon haluaisin hänen voivan hyvin ja saavan tarpeeksi rakennusaineita niin, että hänellä olisi voimaa kasvaa ja touhuta.

– Mutta minä jaksan touhuta ja kasvaa, kuuluu vaimeasti möykyn uumenista.

Ja se on totta. Vaikka lapsen paino on jatkuvasti vähän miinuksella, hän on kasvanut useamman vuoden tasaisesti omalla käyrällään. En vain ole pystynyt päästämään irti omasta huolestani.

– Äiti, olen pahoillani, että olen niin nirso, lapsi sanoo sitten.

Valtava syyllisyys lyö ylitseni. Olen marissut, syyllistänyt, moittinut, rukoillut, lahjonut ja maanitellut niin kauan, että lapsi on alkanut itsekin ajatella olevansa nirso.

Mirjami Mäntymaa pohtii, mitä lapsi tarkoittaa nirsolla.

– Voi olla että ”nirso” on hänen mielessään muodostunut joksikin kamalaksi asiaksi, vähän niin kuin ”tuhma” tai ”tyhmä”. Tässä voi olla tuhannen taalan paikka todeta, että nirso tarkoittaa sitä, että hän on valikoiva ja uudet ruuat ovat hänelle vähän vaikeita. Ja samalla muistuttaa, kuinka ihana, rakas ja osaava hän on monissa asioissa.

Mitä mutkattomampi ruokasuhde aikuisella on, sitä varmemmin samanlainen kehittyy lopulta lapselle.

Suvi Mieskonen vakuuttaa, että peli ei ole menetetty. Tärkeää on kokeilla sitkeästi yhdessä uusia makuja ja antaa lapselle paljon aikaa muuttaa mielipidettään.

Aikuisen kannattaa kiinnittää huomiota omaan syömiseensä: mitä mutkattomampi ruokasuhde aikuisella on, sitä varmemmin samanlainen kehittyy lopulta lapselle.

– Voi olla, että hänestä tulee nirso aikuinen, Mirjami Mäntymaa sanoo.

– Mutta monet lapset löytävät kuitenkin lopulta maut ja ruuanlaiton hauskuuden. Eikä kaikista ruoista ole pakko aikuisenakaan pitää, Mäntymaa lohduttaa.

Yhteinen päämäärä

Keittiön ikkunan takana hiipivät illan ensimmäiset varjot. Istumme ruokapöydässä ja lapsi selittää hoitopäivänsä leikkejä. Hänen edessään on annos kanapastaa ja toisella lautasella kuviosalaatti, jossa viinirypäleet, kurkkutikut ja porkkanapalat muodostavat hauskan naaman. Se lapsen suosikkijuttu.

Meillä on yhteinen päämäärä: viihtyä toistemme seurassa.

En mieti ruuanlaittoon kulutettua aikaa, en ruokahävikkiä, enkä sitä loputonta ajatustyötä, jota olen tehnyt keksiäkseni aterian, josta lapsi saattaisi pitää. Katselen, miten lautanen pysyy koskemattomana ja kuuntelen hänen iloista puhettaan. Taistelu on turhaa, sillä olemme samalla puolella. Meillä on yhteinen päämäärä: viihtyä toistemme seurassa.

Lapsi saa juttunsa kerrottua ja huomaa, että teen lähtöä pöydästä.

– Ei saa hotkia, äiti, lapsi sanoo hivenen moittivasti ja tarttuu haarukkaansa.

Ja syö. Ainakin kuviosalaatin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvat
Satu Kettunen