Kuuluuko vauva-arjen olla tällaista, kyseli Maiju Majamaa äitikavereiltaan. Vauvan itku raastoi hermoja, ja Maiju laski tunteja, koska saisi nukkua. Miksei hän osannut nauttia vauvasta?

Makoilen valkoisella lakanalla pieni, ryppyinen nyytti kainalossani ja nuuhkin muutaman päivän ikäisen poikamme tukkaa. Helmikuisena pakkaspäivänä olen saanut syliini aarteista kalleimman, oman pienen linnunpoikasen, jota olen kantanut sydämeni alla yhdeksän kuukauden ajan.

Synnytys sujui hyvin, ja olemme koko perhe, minä, mieheni ja poikamme, perhehuoneessa. Silittelemme varovasti hentoa vartaloa ja puristamme vauvaa hellästi rintaamme vasten. Hoitajat näyttävät kädestä pitäen, miten vauva kylvetetään ja napanuoran tynkä puhdistetaan, miten vaihdetaan vaippa ja miten kapaloidaan.

Siinä hän nyt on, odotettu ja toivottu, pieni ruttuinen poikasemme. Yhtä kovaääninen kuin äitinsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toisena synnytyksen jälkeisenä aamuna hoitaja herättää minut ja ihmettelee, miksi olen itkenyt. Silmäni ovat kyyneleistä turvoksissa.

En tiedä, väsymystäni kai, soperran silmäkumiani pyyhkien. Uusi elämäntilanne on yhtä aikaa pelottava ja jännittävä. En meinaa saada nukutuksi, ja synnytyksen jälkeiset hormonit kiertävät kehossani.

Minulla on ollut raskauden aikainen diabetes, joten vauvan sokeriarvot olivat liian alhaiset. Hän saa heti ensimetreistä saakka lisämaitoa. Oma maitonikaan ei ole vielä kunnolla noussut. Olen odottanut imettämistä kovasti, ja pettymys soljuu lävitseni.

Pääsemme sairaalasta kotiin muutaman päivän päästä. Olen todella väsynyt, ja itku on herkässä. Kun hyvän ystäväni nimi vilkkuu puhelimen näytöllä, käännän puhelimen alaspäin. En jaksa vastata, jutella iloisesti niitä näitä.

Mieheni sukulaisia tulee vierailulle. Istun sängynreunalla ja pidän hymyn huulillani. Odotan, että pääsen taas pitkäkseni.

Pienenkin sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen tuntuu kuin kaikki energia olisi valunut kehostani pois. Normaalia synnytyksen jälkeistä uupumusta, ajattelen.

Kun hyvän ystäväni nimi vilkkuu puhelimen näytöllä, käännän puhelimen alaspäin.

Luen netistä, että tuoreen äidin baby bluesiin kuuluu itkuherkkyyttä ja ärtyneisyyttä. Tämä normaali vaihe tulee jopa 80 prosentille synnyttäneistä. Jos vaihe kestää keskimäärin muutaman päivän, minulla se kestää ainakin muutaman viikon.

Mieheni jää kolmen viikon isyyslomalle, joten hoidamme uutta tulokasta yhdessä.

En kykene keskittymään mihinkään. Kun poikamme nukkuu, koetan lukea naistenlehteä tai katsoa televisiota. Rivit ja tekstitys vilisevät silmissäni. Uusi lehti ehti kolahtaa postiluukkuun, ennen kuin olen saanut selattua edellisen. Ihmettelen asiaa, sillä olen aina pitänyt lukemisesta. Nyt se ei enää onnistu.

Lapsenhoito vie kuitenkin suurimman osan vuorokauden tunneista, joten en jää pohtimaan asiaa.

Ensimmäinen neuvolatarkastus tapahtuu kotona. Hoitaja sanoo, että jos haluan täysimettää, lisämaito pitäisi purkaa pikkuhiljaa pois. Haluan todella, mutta tavoite tuntuu mahdottomalta ponnistukselta.

Olen väsynyt ja kipeä. Poikani ei malta imeä rintakumilla peitettyä rintaani, koska hän on tottunut saamaan ravintonsa nopeammin pullosta. Itkettää. Maitoa on alkanut herua, mutta en kykene täyttämään sillä poikani vatsaa.

Vauvan itku raastaa jo valmiiksi väsyneitä hermojani.

Ensimmäiset kuukauteni äitinä kuluvat sumun peitossa. Ajattelen, että tällaista tämä elo pienen vauvan kanssa on.

Vauvan itku raastaa jo valmiiksi väsyneitä hermojani. On vaikea olla, kun pieni nyytti rääkyy sylissä, vaikka kaikki hänen tarpeensa on täytetty. En osaa paikantaa ahdistukseni lähdettä.

Itkua en pääse pakoon edes suihkuun. Kuulen sielläkin lapsen itkevän, mutta kun suljen hanan, on hiljaista.

Vauvat itkevät, välillä enemmän, välillä vähemmän. Kontrollinhakuisena ihmisenä tunnen, että tilanne ei ole hallinnassani.

Koliikkia pojalla ei ole, mutta yöt ovat silti hyvin repaleisia. Kannamme huutavaa lasta vuoronperään mieheni kanssa, ja nukun tunnin pätkissä. Vaikka saan välillä nukuttua useamman tunnin putkeen, väsymykseni ei helpota.

Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, mutta uusi elämäntilanne tuntuu raskaalta ja vaivalloiselta. En ole osannut kuvitellakaan, miten riippuvainen tuo pieni olento on minusta.

Jälkitarkastuksessa lääkäri kysäisee iloisena, kuinkas täällä voidaan. Vastaan, että olen ollut kovin väsynyt.

Mutta kuinka vauva voi, hän tokaisee. Poskeni punoittavat. Kuinka minä, pienen lapsen äiti, kehtasin edes kuvitella, että kysymys olisi koskenut minua. Poikamme voi hyvin, minä en.

Olen kiitollinen lapsestamme. Hän on parasta, mitä elämämme on tuonut tullessaan. Silti en osaa nauttia arjesta pienen vauvan kanssa.

Väsymys palaa salakavalasti entistä pahempana jälkitarkastuksen jälkeen. Mieheni on töissä, ja olen päivisin pojan kanssa kahden.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että voin huonosti. Minunhan pitäisi olla onneni kukkuloilla. Hoidan kyllä pojan, sylittelen ja hellin. Aamuisin lasken silti ensimmäisenä tunteja seuraaviin päiväuniin ja päiväunien jälkeen iltaan, jolloin pääsen rojahtamaan jälleen sänkyyn.

Kyselen mammakavereiltani, onko oloni normaali. Kuuluuko tämän nyt olla tällaista?

Ei kuulemma. Pikkuvauva-arki on toki haastavaa, mutta muiden elämänilo ei tunnu olevan kateissa. Ei pohjatonta väsymystä, ei tunnetta siitä, että haluaa jäädä vain neljän seinän sisälle.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että voin huonosti. Minunhan pitäisi olla onneni kukkuloilla.

Kykenen kyllä toimimaan, hoidan vauvan ja kodin. Meillä on hohtavan puhdasta ja siistiä. Mieleni on silti matalalla. On vaikea saada mielihyvää esimerkiksi liikunnasta ja lukemisesta, joita olen ennen rakastanut.

Pakottaudun kaikesta huolimatta mammakavereideni yhteisiin tapaamisiin. Tiedän sisimmässäni, ettei tilanne parane sillä, että jään kotiin vauvan kanssa. Usein kahvitteluhetken jälkeen olen paremmalla tuulella ja jaksan päivän loppuun pirteämpänä.

Jälkitarkastuksessa olen pyytänyt päästä verikokeisiin. Voisiko syy tukalaan olooni löytyä verensokereista, raudanpuutteesta tai ehkä kilpirauhasen vajaatoiminnasta? Kokeiden tulokset ovat normaalit. Lääkäri kirjoittaa tulosten yhteyteen: ”Syy äidin väsymykseen lienee elämäntilanteesta johtuva.” En tiedä, itkeä vai nauraa.

Kesä lähestyy, ja mieheni vapaapäivänä päätämme lähteä koko porukka vaunulenkille ja jäätelöille. Kun ulko-ovi napsahtaa kiinni, tajuamme, että kotiavaimet ovat jääneet sisään.

Saan hillittömän raivokohtauksen. Huudan miehelleni rappukäytävässä, että kaikki on hänen syytään, ja sätin häntä. Itkeä vollotan koko sen ajan, kunnes huoltomies tulee paikalle.

Illalla lähden yksin lenkille ja tunnen itseni maailman kamalimmaksi puolisoksi ja äidiksi.

Olenko tarpeeksi väsynyt ja ärtynyt vai kuvittelenko vain?

Mielessäni ei missään vaiheessa käy, että kyse voisi olla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kun viimein päädyn Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n sivuille, mieleeni valahtaa suunnaton helpotus. Oirelista kuulostaa tutulta: väsymys, ahdistus, ärtyneisyys ja elämänilon katoaminen.

Silti mielessäni kytee epäilyksen siemen. Olenko tarpeeksi väsynyt ja ärtynyt vai kuvittelenko vain?

Varaan ajan lääkärille, sillä haluan saada ulkopuolisen näkemyksen tilanteeseeni. Jos olotilani olisi lääkärin mielestä normaali, sinnittelisin eteenpäin ja unohtaisin masennusajatukset.

Saavun vastaanotolle poika sylissäni. Lääkäri kuuntelee itkunsekaista vuodatustani hetken ajan hiljaisena ja sanoo, ettei oloni ole normaali.

Oireeni sopivat täysin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän ehdottaa varovasti lääkityksen aloittamista. Mitä vain, mitä vain, kunhan oloni paranee, hoen mielessäni. En jaksaisi velloa olotilassani enää hetkeäkään. Sain myös lähetteen neuvolapsykologille.

Diagnoosi on helpotus. Alan etsiä tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja luen, että siihen sairastuu 10–15 prosenttia äideistä joka vuosi. Luin muiden sairastuneiden äitien tarinoita. En ole yksin, ja oloani on mahdollista helpottaa.

Aloitan lääkityksen kesän kynnyksellä, kun poikani on reilun kolmen kuukauden ikäinen. Käyn myös kesän aikana kuutisen kertaa juttelemassa läheisen terveyskeskuksen neuvolapsykologin kanssa.

Psykologi kyselee rauhallisesti tuntemuksistani, ja pohdimme yhdessä keinoja, miten saisin levätä arjen keskellä. Olen tuntenut syyllisyyttä, jos olen jättänyt vauvan isänsä hoiviin ja ottanut pienen hetken omaa aikaa. Syyllisyys helpottaa, kun saan purkaa tunnetilaa ammattilaisen kanssa.

Valitettavasti lääkkeiden aloituksen myötä joudun hautaamaan loputkin imetyksen rippeet. Lääke lopettaa herumisen täysin.

Imetyspettymys on rankka kokemus, mutta ajattelen, että lapselle on parempi hyvinvoiva äiti, joten koetan olla tuntematta asiasta liikaa syyllisyyttä. Lapsi nukkuu perhepedissä, joten koen, että hän saa tarvitsemaansa läheisyyttä.

Oloni alkaa kohentua. Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat tuskallisia, mutta sen jälkeen alan saada palasia omasta persoonastani takaisin.

Vietämme juhannusta appivanhempien mökillä, Puula-järven äärellä. Katson edessäni avautuvaa vehreää maisemaa ja rakasta poikaamme makoilemassa suuressa sinisessä riippukeinussa. Tunnen suunnatonta onnellisuutta kaikesta, mitä minulla on.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin kykenen nauttimaan käsillä olevasta hetkestä: kahvikupposesta terassilla rakkaiden ihmisten ympäröimänä.

Syksyllä käyn myös useamman kerran Äidit irti synnytysmasennuksesta ry:n vertaistukiryhmässä. On helpottavaa kuulla muiden äitien tarinoita ja ajatuksia ja keskustella synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siitä toipumisesta. Luottamuksellisten kahvitteluhetkien jälkeen on hyvä olo. Omia kokemuksiaan ei tarvitse hävetä vaan huomaan, että kaikenlaiset tuntemukset ovat sallittuja ja niistä voi puhua.

Seuraavana keväänä palaan työhöni, ja poikamme jää isänsä kanssa kotiin. Työ ja selkeät arkirutiinit tekevät minulle hyvää.

Poikamme on nyt yli kaksivuotias. Koen, että pääsin synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kuitenkin suhteellisen helpolla, sillä lääkitys paransi oloni pian diagnoosin jälkeen. Tiedän äitejä, jotka ovat kamppailleet sairauden kanssa vuosia.

Minulla on yhä lääkitys. En pidä kiirettä sen lopettamisen kanssa, koska sairastumisesta ei ole kulunut kovin pitkää aikaa. Pidän olostani myös huolta liikkumalla paljon ja nautin pitkistä lenkeistä raittiissa ilmassa.

Työ ja selkeät arkirutiinit tekevät minulle hyvää.

Puhun sairastumisestani avoimesti, koska synnytyksen jälkeinen masennus voi kohdata ketä tahansa. Koen, että voin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että sairauden aiheuttama häpeä ja syyllisyys hälvenevät.

Rakastan miestäni ja poikaamme yli kaiken. Kun pienet jalat painautuvat iltaisin selkääni vasten, olen maailman onnellisin äiti.

Kirjoittaja on yksi Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus (Kirjapaja 2018) tekijöistä.

Teksti
Kuvat
Jenni Väre