Voiko taivaaseen lähettää tekstarin? Aino on vastannut siihen ja moneen muuhun kiperään kysymykseen sen jälkeen, kun hänen lapsensa isä kuoli.

Työhuoneen pöydällä on musta pupuhahmo. Sen taakse on turvallista käpertyä niinä hetkinä, kun ei itse osaa kertoa, miten pahalta tuntuu. 

Pupun on piirtänyt on graafikko Aino Nieminen. Hän tekee Surunaama-nimistä kirjaa, jotta sen lukijalla olisi työkaluja käsitellä kuolemaa sekä lapsen että itsensä kanssa.

– Ei kukaan halua surua kotiinsa. Silti se voi tulla kenen tahansa luo, Aino sanoo.

Surunaama on kirja, jonka Aino olisi halunnut avukseen itsekin.

PUHELIN SOI torstai-iltana, kun Aino ja lapsi olivat juuri syömässä. Aino vastasi, kuunteli hiljaa ja totesi lopuksi, että nyt ei ole hyvä hetki puhua.

Hän söi ruoan loppuun, puki kolmivuotiaalle yövaatteet, pesi hampaat ja luki sadun kuin muinakin iltoina. Hän ei romahtanut: oli tärkeintä huolehtia lapsesta. 

Kun lapsi nukahti, hän soitti ystävälleen ja toisti, mitä on juuri kuullut.

– Lapseni isä on kuollut.

Aamulla Aino aloitti normaalilta näyttävän perjantain.

MIKÄÄN EI VALMISTELLUT perhettä äkilliseen kuolemaan. Puhelun jälkeen ystävä tuli paikalle Ainon tueksi, mutta taas aamulla Aino aloitti normaalilta näyttävän perjantain. Koska hän ei tiennyt, miten kertoa lapselle, hän halusi kertoa vasta, kun tietää, miten tekee sen oikein.

Hän vei lapsen päiväkotiin ja soitti vanhemmilleen, jotka tarjoutuivat hakemaan lapsen illaksi. Sitten hän meni työhuoneelleen ja googletti vimmatusti.

– Minulla oli ikään kuin autopilotti päällä. Etsin kriisi-apua, että tietäisin, miten minun pitää toimia lapsen kanssa. Moni on sanonut, ettei pystyisi samaan. Mutta kun kyse on lapsesta ja kun on pakko, kyllä pystyy.

Kun Aino sai yhteyden kriisiapuun, häntä pyydettiin heti paikalle. Aino muistaa vieläkin yksityiskohtia puhelusta: Osaatko tulla varmasti Hakaniemeen? Selviätkö yksin? Ja muistathan syödä, vaikka jäätelöä? 

– Silloin ihmettelin ohjeita, mutta jälkikäteen ymmärsin, että ne olivat loistavia. Olin sokissa. Autopilotti alkoi rakoilla vasta myöhemmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

ISI ON KUOLLUT eikä tule enää takaisin.

Se on vaikein lause, jonka Aino on lapselleen sanonut. Helpompaa olisi ollut pitkittää tilannetta ja kertoa miehen olevan vaikkapa matkalla.

– Jos kertoo vähän pehmoisia jossain vaiheessa, se tulee vastaan myöhemmin aukkona tarinassa, jonka lapsi muistaa. Rehellisyys oli vaikeaa sillä hetkellä, mutta nyt näen, että se on kannattanut. Lapseni tietää, että olen ollut puhunut hänelle aina totta.

Kriisiavusta hän oli saanut ohjeet kertoa lapselle tapahtuneesta mahdollisimman rehellisesti, lapsen ikä huomioon ottaen. Hänelle ei annettu oikeita sanoja, vaan Aino ja kriisityöntekijä miettivät niitä yhdessä.

Kriisiavussa Ainolle sanottiin myös, että aikuinen saa näyttää surunsa ja sen, ettei tiedä kaikkea. Ne ovat rehellisyyttä myös.

Kolmevuotiaan oli mahdoton hahmottaa asioiden lopullisuutta.

Kun Aino sai vaikeat sanat ulos suustaan, lapsi kysyi, mitä kuolema tarkoittaa. Sitä ei ollut käsitelty perheessä aiemmin millään tasolla, ei saduissa, lemmikkien kohdalla eikä suvussa. Aino yritti olla mahdollisimman konkreettinen ja kertoi, että isi ei enää hengitä, veri ei kierrä eikä hän enää puhu.

Ok, lapsi taisi vastata. Kolmevuotiaan oli mahdoton hahmottaa asioiden lopullisuutta.

Aino yritti etsiä tietoa yhteisen surun käsittelyyn myös kirjoista, koska faktat auttavat vaikeiden asioiden jäsentämistä. Kirjaston lastenosastolta löytyi vaikeiden asioiden hylly, mutta Jeppe-koiran tai Reijo-vaarin ikiunesta kertoneet sadut eivät tuntuneet heidän tarinaltaan.

Siitä faktojen ja tunteiden sanoittamisen tarpeesta sai alkunsa Surunaama.

– Kuolemaan liittyy niin paljon lapselle vaikeita sanoja, kuten vainaja, omainen, kukkalaite ja muistopuhe, ja jo ne sanat voivat pelottaa lasta.

Vielä pelottavampia ovat oikeuslääketieteen laitos ja ruumiinavaus. Aino on alkanut miettiä, että ehkä aikuiset käyttävät vaikeita sanoja, koska heitäkin pelottaa.

– Myös aikuisella sanat takertuvat kurkkuun, kun surusta puhuu.

Lapsi saattoi kysyä hampaita pestessä illalla, että soitetaanko isille taivaaseen.

MILLOIN LAPSI ALKOI SURRA ja ymmärtää, että isä ei enää palaa? Sitä Aino ei vieläkään oikein tiedä. Molempien suru tuli aaltoina, ja yhdessä siitä tuli ristiaallokko. Jos itsellä oli ollut hyvä päivä, lapsi saattoi kysyä hampaita pestessä illalla, että soitetaanko isille taivaaseen.

Seuraavana päivänä lapsi veti itkupotkuraivarit väärästä päällisestä voileivällä.

– Lapsen surun seuraamisessa haastavaa on ollut se, että on pitänyt miettiä, mistä mikäkin johtuu, kun kaikki liittyy kaikkeen. Onko kiukkukohtaus tavallista uhmaa vai sittenkin surua ja ikävää?

Samaa Aino on pohtinut usein itsestään. Onko tänään muuten vain huono päivä vai johtuuko oloni surusta?

ÄITI, VOIKO TAIVAASEEN laittaa tekstarin?

Se on yksi niistä kysymyksistä, joihin Aino on joutunut vastaamaan. Ei voi.

Aluksi lapsen kysymykset olivat arkisia. Heti kuoleman jälkeen lasta mietitytti, missä talossa isä on nyt, jos häntä ei ole vielä haudattu. Hän halusi tietää, onko siellä ovikelloa. 

Ja kun Aino ja tytär söivät aamupalaa ennen hautajaisia, tyttö kysyi, miten isä mahtuu uurnaan, kun oli kuitenkin niin pitkä.

– Puhuimme ihmisen kuoresta ja sisimmästä ja että isistä jäljelle jäänyt kuori poltettiin. Olin näissäkin asioissa hyvin rehellinen.

”Isi on mukanamme aina sydämissämme. Hän on muisto, joka ei katoa.”

Lasta olisi ollut helppo lohduttaa sanomalla, että isi on taivaassa ja katselee sieltä. Aino ei kuitenkaan halunnut antaa valmiita vastauksia, vaan he keskustelivat yhdessä, mihin eri asioihin ihmiset uskovat.

– Olemme puhuneet niin, että isi on mukanamme aina sydämissämme. Hän on muisto, joka ei katoa.

Koska Aino ei tiedä itse, mitä kuolemanjälkeisistä asioista ajattelee, hän on antanut lapsensa tehdä niin kuin hänestä tuntuu hyvältä. Jos se tuo lohtua, se toimii.

Taivaaseen ei voi tekstata, joten tyttö on lähetellyt sinne lentosuukkoja. Kerran tyttö ja hänen tarhakaverinsa lähettelivät niitä yhdessä, tyttö isälleen ja kaveri omalle edesmenneelle läheiselleen.

KUOLEMA KOSKETTAA koko lähiympäristöä, ei vain omaisia.

Aino päätti jo alussa, että lapsi jatkaa päiväkotia normaalisti, jotta hänen perusturvallisuutensa ei järky enempää. Aino itse kävi päivittäin työhuoneellaan, jotta ei istuisi kotona itkemässä. Hän itki mieluummin työhuoneen pihalla.

– Parempi lapsellekin oli olla tutussa ympäristössä kuin jos olisimme istuneet kotona pimeässä verhot kiinni. Rutiinien säilyttäminen oli meille tärkeää.

Muut lapset olivat suoria. He kysyivät heti, onko kuolema totta. Joku ehdotti, voisitteko hankkia uuden isän.

”Minua tai lastani ei tarvitse vältellä.” 

Jotta tarhakavereiden vanhemmat eivät jäisi lasten puheiden varaan, Aino kirjoitti heille kirjeen, jossa kertoi, että lapsen isä on kuollut ja että häneltä voi kysyä asiasta, koska lapset varmasti kyselevät aiheesta kotona.

– Halusin laskea kynnystä, että minua tai lastani ei tarvitse vältellä. Sain valtavasti myötätuntoa ja avuntarjouksia.

Yhden tytön äiti kirjoitti, että Aino on tervetullut istumaan heille sohvalle hiljaa. Aino ei tuntenut naista entuudestaan.

– Menin, mutten ollut hiljaa. Se oli paras apu ikinä. Meistä tuli hyvät ystävät.

Aino uskoo, että möröistä pääsee, kun niistä puhuu – vaikka muut vähän säpsähtäisivät.

– Kerran kun istuimme bussissa, lapsi osoitti hautausmaata ja kysyi, onko isä tuolla. Vieruskaverit lähes pomppasivat. Vastasin, että ei ole, hän on toisella hautausmaalla.

MYÖS SURUNAAMAA tehdään yhteisöllisesti, ajatuksia jakamalla. Kuka tahansa voi kommentoida kirjan luonnoksia ja kertoa omista kokemuksistaan. Aino on suunnitellut julkaisevansa myös muiden ihmisten surutarinoita Surunaaman verkkosivuilla, vertaistueksi.

– Minustakin tuntui aluksi siltä, että eihän näin ole käynyt koskaan kenellekään muulle. Tiesin, ettei se ole totta, mutta siltä minusta tuntui.

Jokainen suree tavallaan, eikä yhtä oikeaa tapaa ole. Joku voi vetäytyä, joku näyttää tyyneltä, joku romahtaa. Joku saa fyysisiä oireita. Esimerkiksi sen Aino haluaa Surunaamassa kertoa.

Suru voi tuntua mahakipuna tai pissahätänä. 

Suru voi näkyä esimerkiksi kiukkuna. Joskus tekee mieli rikkoa tavaroita, lyödä, satuttaa, paiskoa, repiä, rytätä, kirkua.

– Kotonakin olen ottanut ohjenuoraksi, että kiukuttele paha olo pois.

Ainoa on auttanut eniten ajatus, että kaikesta ei tarvitse selvitä yksin. Kriisiapua hän pitää erinomaisena: sieltä hänelle soiteltiin alussa joka toinen päivä ja kysyttiin vointia, ja hän kävi juttelemassa paikan päällä monta kertaa. Myös omat läheiset kannattelivat.

Aino sanoo, että vaikka se ensimmäinen keskustelu lapsen kanssa oli vaikein, tärkeimmät he ovat käyneet vasta myöhemmin.

– Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä syvemmiksi keskustelumme käyvät, kun hänen ymmärryksensä lisääntyy. Samalla lisääntyy hänen halunsa tietää, mitä on tapahtunut.

Lapsella on edelleen isä, vaikka hän on kuollut.

SURUVIESTISTÄ on nyt neljä vuotta.

– Sä et näkisi meistä sitä enää, jos et tietäisi.

Sen lupauksen jokainen sureva haluaa kuulla, vaikka ajatus tuntuisi kaukaiselta: tästä selviää.

Vaikka suru laantuu, kuolema tulee lapsen kanssa vastaan yhä uudelleen. Usein omaiset puhuvat ensimmäisestä surun vuodesta, jolloin käydään ensimmäistä kertaa läpi synttärit, joulut ja muut tärkeät hetket ilman rakasta. Lapsen kasvaessa isän poissaoloa muistellaan koko elämä.

– Hän ei tule ylioppilasjuhliin tai häihin.

Arjen tasolla samaa tapahtuu lähes päivittäin. Lapsen huoltaja saa vetää ruksia jatkuvasti toisen huoltajan tietoihin. Sellaista kun ei ole.

– En pääse asiaa pakoon, vaan joudun selittämään sen aina uudelleen.

Aino on miettinyt, miltä jatkuva isättömyydestä muistuttaminen tuntuu lapsesta. Koulussa tehdään isänpäiväkortteja ja tv-sarjoissa kuvataan useimmiten elämää ydinperheessä.

– Hän tekee kortteja sitten minulle tai mummulle, mutta näen, että välillä hänellä on ikävä isää. Se tulee pintaan esimerkiksi, kun kaverit tekevät isiensä kanssa jotain kivaa.

Ainon mielestä on tärkeää ymmärtää, että lapsella on edelleen isä, vaikka hän on kuollut.

KOSKA LAPSI OLI isänsä kuollessa vasta kolmevuotias, muistot isästä alkavat perustua ennemmin kertomuksiin kuin oikeisiin muistikuviin.

Siksi Ainosta on tärkeää kertoa sellaisia asioita, joita hän haluaa lapsensa muistavan. Jos tyttö kysyy ruokaa laittaessa, tykkäsikö isi kalasta, Aino kertoo, että kyllä, koska isi oli kova kalamies ja oikein hyvä ruuanlaittaja.

Ainon uudelta puolisolta hän on kysynyt, oliko isillä pidempi parta. Oli.

Tärkeitä ovat myös tavarat, joilla isä konkretisoituu. Tytön rakkain unilelu on isin ikivanha, hänen lapsuudestaan.

– Hän on sanonut, että kun nukkuu sen kanssa, tuntuu, että isi on vieressä.
 

Teksti
Kuvat
Milka Alanen