Onko ongelmatonta sukua olemassakaan?

Onko ongelmatonta sukua olemassakaan? Miltei kaikissa perheissä kiistellään jostain ja pidetään toisen sukua pikkuisen outona.

Ongelma nro 1: ”Appiukko on ääliö”

Usein miniä tai vävy tuntee, ettei häntä ole hyväksytty puolison perheen jäseneksi. Hän kokee olevansa ulkopuolinen puolison suvun keskellä. Vahvinta ulkopuolisuuden tunne on useimmiten uusperheessä, jossa uusi miniä on ottanut rakkaan ja tutun miniän paikan.

Suomalaisille suvuille on tyypillistä, ettei niiden sisällä osata keskustella ja kuunnella. Suvut eivät aina ota miniöitä ja vävyjä tarpeeksi vahvasti osaksi perhettä.

Vaikka ulkopuolisuus, etäisyys ja jopa suora torjunta puolison suvun puolelta tuntuvat pahalta, varo joutumasta negatiivisuuden kierteeseen. Luo appiukkoon sellainen suhde kuin häneen voi luoda, äläkä vaivaa päätäsi sen enempää. Kun asioita pyörittelee mielessään, ne suurenevat.

Ongelma nro 2: ”Olet tunnevammainen, kun et pidä yhteyttä sukulaisiisi!”

Jokaisella suvulla on oma tarinansa ja omat kirjoittamattomat sääntönsä. Yhdessä suvussa raivoisa riitely voi olla arkea, kun toisessa suvussa ei uskalleta riidellä mistään. Puoliso saattaa pitää yhteyttä vanhempiinsa joka päivä, toinen taas ei soittele vanhemmilleen vuosikymmeneen.

Sukua ei voi valita. Vaikka etäisyyden ottaminen omaan lapsuudenperheeseen on surullista, se voi joskus olla terveellinen ratkaisu. 

Tiivis perhe ei aina ole pelkästään hyvä asia. Joskus se kertoo sitomisesta. Liian tiiviissä perheessä vanhemmat eivät ole päästäneet irti aikuisesta lapsestaan - eikä aikuinen lapsi ole halunnut päästää irti heistä.

Kun perheyhteys on liian tiivis, aikuiselle lapselle on tärkeämpää olla arvokas ja hyödyllinen vanhemmilleen kuin omalle kumppanilleen ja perustamalleen perheelle.

Ensimmäinen askel on myöntää ongelma ja haluta muutosta. Apua on hyvä hakea myös ammattiauttajilta, jos kotikonstit eivät riitä.

Ongelma nro 3: "Kaikki on miniän vika"

Jokaisella perheellä on omat sääntönsä ja käyttäytymiskaavansa, jotka periytyvät herkästi sukupolvelta toiselle. Rakastumisen huumassa ei useinkaan mietitä, että parisuhteen mukana seuraa aina myös suku - riippumatta siitä, pidetäänkö sukulaisiin tiiviisti yhteyttä vai ei. Puoliso on perinyt monet käyttäytymismallinsa vanhemmiltaan.

Tutkimuksissa on todettu, että parhaiten sujuvat sellaiset parisuhteet, joissa kumppaneiden lapsuudenperheiden arvomaailmat ja taustat ovat samansuuntaiset.

Jos lapsuudenkodin vahingoittavat mallit hiertävät suhdetta ja perhe-elämää, molempien täytyisi olla valmiita tiedostamaan omat heikkoutensa ja purkamaan huonoja malleja. Silloin voidaan ryhtyä rakentamaan aivan omaa, meidän perhedynamiikkaa, joka pohjautuu yhdessä valittuihin arvoihin.

Ongelma nro 4: ”Äitisi passauttaa ja haukkuu”

Joskus vanhemmat käyttävät siekailematonta valtaa suhteessa aikuisiin lapsiinsa. Vanhempi saattaa esimerkiksi vaatia rahaa ja kalliita lahjoja lapsiltaan. Tyypillisempää on, että vanhempi vaatii aikuista lasta tekemään hänelle töitä ja palveluksia kysymättä lainkaan, sopiiko se lapsen perheen aikatauluihin ja sen hetkiseen tilanteeseen.
Vanhemmille saa ja pitääkin asettaa terveet rajat. Ikääntyvistä vanhemmista täytyy toki kantaa huolta, mutta vanhemmat eivät saisi mennä oman perhe-elämän ja parisuhteen edelle.

Valitettavan tuttua on myös se, että lapsenlapset saavat kuulla mummon haukkuvan äitiä tai isää. Sellaiselle tuhoavalle käytökselle kannattaa ehdottomasti laittaa stoppi. Jos isovanhempi haluaa luoda suhteen lapsenlapsiinsa, minimiedellytys on, että hän puhuu lapsille heidän vanhemmistaan asiallisesti ja arvostavasti.

Ongelma nro 5: ”Olet tuollainen, koska sinulla on niin kaheli suku”

Eiköhän jokaisessa pitkässä parisuhteessa haukuta jossain vaiheessa puolison suku lyttyyn. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tärkeisiin ja rakkaisiin ihmisiin kohdistuva iva ja vihamielisyys viiltävät syvältä ja kipeästi.

Puolison sukulaisista kannattaa vitsailla lempeästi ja kunnioittavasti, olivat he millaisia tahansa. Myös omia tunteita kannattaa tutkailla: Inhoanko heitä siksi, etten ole saanut heistä uutta perhettä, jonka olisin halunnut saada? Kritisoinko heitä, koska en ole saanut heiltä niin paljon arvostusta ja hyväksyntää kuin olisin kaivannut?

Joskus täytyy vain tyytyä olosuhteisiin ja todeta, että ainakaan juuri nyt puolison suku ei pysty antamaan minulle tämän enempää. Puolison suku ei muutu arvostelulla tai kantamalla kaunaa. Kannattaa myös muistaa, että suvulla saattaa olla omat kovat ja raskaat vaiheensa, jotka ovat jättäneet jälkensä sen jäseniin. Kukin voi muuttaa ainoastaan omaa asennoitumistaan sekä oman perheensä dynamiikkaa ja arvomaailmaa.

Asiantuntijana perheneuvoja, tietokirjailija Kirsti Ijäs.

Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.
Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.

Vauva.fin uusi blogi Terkuin Ninni kertoo arjesta sen jälkeen, kun pahin on tapahtunut. Kirjoittaja avaa lapsen kuolemaan liittyviä tunteita.

Terkuin Ninni -blogia kirjoittavan Ninni Laakkosen tarina on surullinen, mutta toivoa täynnä. Joensuulainen Ninni itse on iloisen räiskyvä, naurava nainen. Hän kertoo haluavansa ammentaa omista kokemuksistaan muille voimaa ja toivoa. Terkuin Ninni -blogin pohjavire on sen teemoista huolimatta positiivinen.

– Elämme uusperhe-elämää, jossa mukana pyörii tyttärieni lisäksi puolisoni Ismo, jolla on hankala invaliditeetti sekä viime syksynä porukkaan hypännyt lainalapsi. Keväällä 2015 saimme Ismon kanssa kehitysvammaisen ja hyvin sairaan pojan, Lemmyn. Hän menehtyi viime syksynä, kahden ja puolen vuoden iässä.

Lemmy syntyi muuttamaan maailmaa

Kun Lemmy syntyi, eivät Ninni ja Ismo odottaneet vammaista tai muuten erityistä lasta. Toisin kuitenkin kävi. Ensin Lemmyllä diagnosoitiin rakennepoikkeavuuksia, kehitysvamma ja spastisuutta sekä käden epämuodostuma – pikkukäsi. Myöhemmin listaa jatkettiin muilla vaikeilla sairauksilla.

Ninni ja Ismo olivat ensin shokissa. Vaikka asenne olisi kuinka positiivinen, vammaisen lapsen syntymä ja sitä seuranneet diagnoosit eivät ole helppoja asioita.

Omat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät, ja Ninnistä tuli Lemmyn omaishoitaja. Arjessa oli paljon kysymyksiä vailla vastauksia: Miten hyväksyä oman lapsen vaikea vamma? Miten rutinoitua sairaala-arkeen, kuolemanpelkoon, jatkuviin huonoihin uutisiin ja vieraiden ihmisten suhtautumiseen? Miten selittää perheen isommille lapsille pikkuveljen vaikea, myöhemmin kuolemaan johtava sairaus?

Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti.

Anna äidille päivän palkka, Ninni tapasi sanoa Lemmylle. Ja Lemmy hymyili. Se oli paras palkka, jonka Ninni omaishoitajan työstään sai.

– Muutahan omaishoitajan työstä ei juuri maksetakaan, Ninni nauraa.

Mutta piti pysyä positiivisena. Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti. 

Joten Ninnin asenne oli rock. Se oli pieruhuumoria silloinkin, kun oli kaikkein vaikeinta. Edelleen se on tulevaisuuteen katsomista niinäkin hetkinä, kun tulevaisuutta ei tunnu enää olevan.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi.

Lemmy oli puolitoistavuotias, kun lääkäri kertoi surullisen uutisen: kehitys oli taantunut, ja aivoissa todettiin rappeuttava sairaus. Pojan elämän pituudesta ei tiedetty mitään varmaa. Se saattoi olla mitä vain viikoista vuosiin.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi. He halusivat sitä jo Lemmyn eläessä, ja haluavat edelleen. Siksi Ninni alkoi kirjoittaa blogia arjesta erityislapsen kanssa. Ninnille oli tärkeää saada sanoa ääneen, että erityisyys on rakasta, raskasta, jokaiselle omanlaistaan ja arkisen tavallista.

Nauran, vaikka suren

Joulukuussa Ninni siirtyi Lemmyn kuolemasta huolimatta kirjoittamaan blogiaan Vauva.fihin. Saako surusta kirjoittaa? Miten lasta saa tai pitää surra? Tuntevatko kaikki lapsensa menettäneet näin? Näitä Ninni pohtii blogissaan.

– Lemmy kosketti monia ihmisiä eläessään, muutti ajatuksia, mursi muureja, yhdisti ihmisiä. Lemmy muutti maailmaa paremmaksi. Olen luvannut jatkaa maailman muuttamista omalta osaltani.

– Kirjoitan jatkossakin avoimesti erilaisuudesta, tunteista, elämästä ja kuolemasta. Varsinkin oman lapsen kuolemasta. Se ei saa olla tabu. Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman, Ninni kirjoittaa blogissaan.

”Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman.”

Blogi saavutti Ninnin yllätykseksi heti suuren suosion. Ninni kertoo saavansa voimaa kirjoittamisesta ja vertaistukena toimimisesta. Vaikka hänen blogiaan on luettu jo nyt kymmeniä tuhansia kertoja, hän kokee kirjoittavansa ensisijaisesti itselleen. Ja sitten tietenkin sille toiselle äidille, jonka lapsi on ehkä syntynyt erityisenä. Ja hänellekin, jonka lapsi on menehtynyt, kuten Ninnin Lemmy. Ja vielä sille, joka ei tiedä erityislapsiarjesta tai lapsen kuolemasta mitään – hänen juuri tulisi tietää.

Blogi käsittelee lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Blogi on Ninnille paikka, jossa ajatukset ja tunteet saa kohdata ja kirjoittaa auki.

”Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti.”

Laakkosilla arki tuntuu kummallisen normaalilta, vaikka kaikki on muuttunut: Aamulla herätään ja tytöt lähtevät kouluun. Ninni on aloittanut sairaanhoitajaopinnot, ja Ismon selkäsairauden tutkimukset ja hoito etenevät. Tehdään ruokaa, katsotaan leffoja, harrastetaan yhdessä ja erikseen, nähdään ystäviä. Nauretaan. Ja itketään, koska Lemmyä on kaikilla ikävä.

– Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti. Ei suru ole mikään ydinpommi. Kyllä siitä selviää. Se kyllä ravistelee kovasti ja muuttaa arkea, mutta sen kanssa voi elää. Nämä ovat minun ajatuksiani. Jos sinusta tuntuu toiselta, se on aivan yhtä oikein. Mutta jos saan siirrettyä blogini kautta lohdun ja toivon pilkahdusta edes pikkiriikkisen, olen onnistunut, Ninni kirjoittaa.

Taapero ei rauhoittuisi millään unille tai herää yöllä vähän väliä? Kokeile näitä keinoja.

Kysyimme lukijoilta, miksi vauva tai taapero valvottaa, ja miten yöt rauhoittuvat parhaiten.

Raastavinta on, kun...

Vauva on jo jokusen kuukauden nukkunut hyvin mutta alkaa kuin puskista heräillä 30–60 minuutein välein läpi yön itkemään, seurustelemaan tai leikkimään.

Ryömimään oppimisen aikaan illat ja yöt olivat pahimmat. Poika ei olisi halunnut nukkua, vaan pyöri pinnasängyssään ja huusi suoraa huutoa. Sylissä oli hetken hiljaa, kunnes alkoi taas huutaa. Lattialle päästessään oli ensin tyytyväinen ja ryömi menemään mutta oli niin väsynyt, ettei pitkään jaksanut. Huuto oli välillä lohdutonta, välillä raivokasta. Pahimpana yönä nukahdimme vasta puoli kolmelta.

Vauva ei nukahda, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Kello kolmen jälkeen alkaa silmitön raivo, huuto ja itkeminen. Taapero huutaa hetken, ja juuri kun itse nukahdat, aloittaa raivon uudestaan. Lopulta on noustava aamuyöllä kello neljä aamutoimille.

Vanhemmat ovat rättiväsyneitä ja haluaisivat aikaisin nukkumaan, mutta vauva on pirteä kuin peipponen perhepedissä eikä nukahda tissille, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Tämä toimii! 7 hyvää keinoa

Tärkeintä (ja vaikeinta) on ollut psyykata itsensä rauhalliseksi, vaikka väsymys on tuntunut välillä ylitsepääsemättömältä. Usein äidin rauhallinen hengitys on saanut lapsenkin rauhoittumaan vatsan päälle.

Samat rutiinit joka ilta samassa järjestyksessä: iltapala, pesut, iltasatu, valot pois, rauhoittuminen. Kun valot sammuvat, seurustelu loppuu. Yöllä ei puhuta, ei sytytetä tarpeettomasti valoja tai oteta pois sängystä.

Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää.

Illalla ei enää katsella telkkaria tai kuunnella musiikkia kovalla.

Illalla leikkiä, iltapala, kylpyyn tai suihkuun. Yövaatteet päälle, sitten hammaspesu ja iltatissi. Lapsi nukahtaa, kun aikuinen on vieressä, joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä. Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää. Syliin ja viereen saa tulla.

Kunnon patja, eli hengittävä luonnonmateriaalista tehty lasten futon, joka ei hiosta ja kutita.

Joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä.

Paras tapa on ollut se, että olen siirtynyt lastenhuoneeseen patjalle nukkumaan huonon univaiheen ajaksi.

Unikoulu oli ainoa tapa. Jos 1-vuotias nykyisin herää yöllä, en mene huoneeseen edes käymään, ellei huuda ihan kurkku suorana. Siinä tapauksessa käydään rauhoittelemassa ja poistutaan huoneesta. Yleensä nukahtaa tunnin sisällä uudestaan.

Lähde: Vauvan kysely. Juttu on julkaistu Vauva-lehdessä 12/17.