Se mikä toimi ensimmäiselle vauvalle, ei välttämättä toimikaan toiselle, oppi Marjut Ollila pian toisen lapsen saatuaan. Onneksi on kuitenkin yksi niksi, joka toimii (melkein) aina.

Yhdistelmä puhdasta riemua, onnea ja pientä pakokauhua. Niissä tunnelmissa kotiuduimme sairaalasta esikoisemme kanssa jo kohta yhdeksän vuotta sitten.

Muistan vieläkin sen, miltä alkukesän kaduilla tuoksui, kun lähdimme kävelemään kotia kohti, ja kuinka vaunujen ohi suhahtelevat pyöräilijät tuntuivat ajavan kahtasataa. Muistan sen, miten pihalla siinä kaikin tavoin oltiin.

Kätilö oli hymyillen luvannut, että oppisimme kyllä matkan varrella kaikki tarvittavat niksit.

Aika lapsivuodeosastolla oli ollut intensiivikurssi vanhemmuuden perusasioista: opimme kuinka napa putsataan, vauva röyhtäytetään ja sen, että vauvan raajat eivät irtoa, kun kömpelöin käsin puemme hänelle vaatteita päälle. Kätilö oli hymyillen luvannut, että oppisimme kyllä matkan varrella kaikki tarvittavat niksit.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Häneltä saatua, aivan ensimmäistä vinkkiä, pääsin testaamaan jo ensimmäisenä yönä kotona levotonta vauvaa hyssytellessäni. Miten tiukka sen kapalon pitikään olla?

”Ajattele mukavan napakoita sukkahousuja!” muistin hänen sanoneen. Muutamaa ranneliikettä myöhemmin käsissäni oli raukea vauva lakanapaketissaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toisen lapsen synnyttyä kaivoin tuon pienen taikalakanan esiin. Se olikin sitten kamalinta, mitä perheemme uusi tulokas saattoi kuvitella.

Minä käärin ja ähisin, hän kiemurteli ja mulkoili minua. Yhtä hyvin olisin voinut pukea mustekalalle sukkahousuja, niin jouhevasti homma toimi. Pian sain huomata, että moni muukin asia oli toisen lapsen kanssa erilaista.

Minä käärin ja ähisin, hän kiemurteli ja mulkoili minua.

Yhdenkoon niksejä ei ollutkaan olemassa, vaikka vähän niin olin kuvitellut.

Onneksi lapsissamme on silti paljon samaakin. Ja lapsissa yleensäkin. Ja yksi niksi on sellainen, jota uskallan suositella kaikille: kun pakka uhkaa levitä käsiin, voi niksiä kysellä lapselta. Joskus, kun jokin asia arjessa ei toimi lainkaan, lapsella itsellään saattaa olla siihen toimiva ratkaisu.

Tai sitten ei ole. Mutta jo kuulluksi tuleminen laannuttaa kiukun terävimmän kärjen.

Kuunnella kannattaa itseäänkin. Se onkin ehkä vanhemmuuteni tärkein niksi.

Minun kohdallani se tarkoittaa vähintään kahden asian pohtimista. Sitä, millainen äiti haluan olla, mutta myös sitä, kuka olen äitiyden lisäksi.

Vanhemmuuteen on ihana uppoutua, mutta minulle pää edellä pelkästään siihen sukeltaminen ei ole paras vaihtoehto. Kun niin käy, happi tuntuu loppuvan. Tiedän sen tarkoittavan sitä, että minulla on ikävä itseäni.

Näissä hetkissä niksi on pysähtyä pohtimaan, millä voisin ilahduttaa minua. Mitä haluaisin tehdä, jos olisi pieni hetki aikaa vetäistä niin sanotusti sukkahousut jalkaan ja tehdä jotain itseni seurassa? Olisiko se kauppareissu, piipahdus kirjastossa, joogakurssi?

Vai tarvitaanko jo aseista kovimmat: yksi kalja ja kebab, kiitos.

Marjut Ollila on 8-, 4- ja  1-vuotiaiden lasten äiti ja sormiruokabloggaaja, jonka  mielestä sipsin tehtävä on  toimia dippilusikkana. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla