Omat lapset ovat Meerille toteutunut unelma. (Kuva: Juha Salminen)
Omat lapset ovat Meerille toteutunut unelma. (Kuva: Juha Salminen)

Näkövammainen Meeri otti lainaa kangaspuihin, mutta käyttikin rahat hedelmöityshoitoihin.

Kunnon oksennustauti on ikävä vieras missä tahansa huushollissa, mutta erityisen hermoja koetteleva se on iskiessään Meerin perheeseen.

Kolmen lapsen sokea yksinhuoltajaäiti osaa suhtautua asiaan huumorilla, vaikka juuri muutama päivä sitten tilanteesta oli oikeasti leikki kaukana. Kuusivuotias Tuomas oksensi sängyn laidan yli jatkojohdon pistorasiaan.

– Kuulin suhahduksen ja sitten haisi sähkö. Säikähdin, että koko asunto syttyy tuleen. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että täällä on yksi sokko ja kolme oksennustautista lasta, tulkaa auttamaan, Meeri kertoo.

Tapauksesta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Vanhin lapsista, yhdeksänvuotias Lauri, varmisti hätäkeskukseen, ettei tulipalon vaaraa ollut. Siivoaminen olikin sitten oma operaationsa.

– Oksennus aina jännästi leviää joka paikkaan. Käsikopelolla on mukava tutkia, miten laajasti roiskeet ovat levinneet ja montako lelua on likaantunut.

Hartain haave lapsesta saakka

Keskosena syntynyt Meeri kärsi synnytyksessä happivajeesta, jonka seurauksena näköhermo vaurioitui ja Meeri sokeutui.

Jo pienenä tyttönä Meerin hartain toive oli tulla äidiksi. Seurakunnan kerhossa Meeri hoiti nukkeja ja toivoi pikkusiskoa, jota ei kuitenkaan tullut.

Kun Meeri teininä tuumasi hankkivansa lapsia viimeistään 24-vuotiaana, se oli hänen läheistensä mielestä itsestään selvä asia. Meeri perustaisi perheen ja hänestä tulisi äiti. Mutta ei elämä mennytkään niin.

– Opiskelin ensin hierojaksi ja kävin sitten hetken kankaankudontalinjaa, mutta en oikein innostunut siitä. Opiskelupiireistä löytyi treffikumppaneita, mutta ei sitä oikeaa.

Yhtenä iltana Ajankohtaisessa kakkosessa puhuttiin sinkuille tehtävistä hedelmöityshoidoista.

Kolmekymppinen Meeri muutti opiskelupaikkakunnaltaan Vantaalta takaisin kotipaikkakunnalleen Haminaan, jossa asuvat myös äiti ja mummo, jota Meeri halusi tavata useammin.

– Yhtenä iltana Ajankohtaisessa kakkosessa puhuttiin sinkuille tehtävistä hedelmöityshoidoista. Seuraavana päivänä soitin neuvolaan ja kysyin, tehdäänkö niitä kenelle vain.

”Ei poppanan kutominen ollut minun juttuni”

Yksin asuva sokea nainen ei kuitenkaan ollut kaikkien lääkäreiden mielestä sopiva äidiksi. Väestöliitossa vastaanotto oli nihkeä.

– Nätisti he yrittivät asian muotoilla, mutta viesti oli aika selvä. Heidän mielestään minun olisi pitänyt vain etsiä mies, joka sitten hoitaisi huushollinkin.

Tympeän vastaanoton jälkeen Meeri mietti adoptiota, mutta prosessi oli liian kallis ja sitä varten olisi täytynyt matkustaa kohdemaahan pitkäksi aikaa.

– Kenen kanssa minä olisin sinne lähtenyt?

Tulevan äidin teki mieli huutaa ilosta ja tanssia pitkin kaupan käytäviä.

Vihdoin Tampereelta löytyi yksityinen klinikka, joka suostui ottamaan Meerin asiakkaaksi. Se puhelu jäi mieleen ikuisiksi ajoiksi. Meeri oli ruokakaupassa, kun klinikalta soitettiin ja kerrottiin, että hoidot voidaan aloittaa. Tulevan äidin teki mieli huutaa ilosta ja tanssia pitkin kaupan käytäviä.

Tutkimukset, luovutetun sperman ja inseminaatiot Meeri maksoi lainalla, jonka hän oli aikaisemmin ottanut kangaspuiden hankkimista varten.

– Ei se poppanan kutominen muutenkaan oikein ollut minun juttuni.

Taksinkuljettaja tulkitsi raskaustestin

Kesällä 2007 Meerin arkeen syntyi uusi, mahanpohjaa kutkutteleva rutiini. Tuttu taksikuski Sanna käytti Meerin joka viikko ruokaostoksilla. Nyt kerran kuussa ostoslistalla oli myös raskaustesti.

Kauppareissun jälkeen Meeri teki testin, jonka Sanna tulkitsi. Neljännen inseminaation jälkeen tasan kahden viikon ja kahden päivän kuluttua tikkuun ilmestyi tuskin havaittavissa oleva haalea viiva. Seuraavalla viikolla Meeri halusi tehdä vielä toisen testin varmistaakseen raskauden.

– Sanna kertoi jälkeen päin, että toisella kertaa tumma punainen viiva alkoi piirtyä heti. Minulle hän paljasti tuloksen vasta ohjeessa neuvotun kahden minuutin testi-ajan jälkeen.

Synnytys käynnistettiin kahden viikon yliajan jälkeen, eikä Meeri koskaan unohda aamua, jona hän lähti kotoaan tietäen, että seuraavan kerran kun hän palaa, mikään ei ole niin kuin ennen.

Synnytyksestä Meeri muistaa kätilöiden puheet leikkaussaliin siirtymisestä, kun ponnistusvaihe ei edistynyt heidän mielestään riittävän nopeasti. Kun Lauri vihdoin syntyi sektiolla, Meeri sai hipaista vastasyntyneen jalkaa, ennen kuin vauva vietiin pestäväksi.

– Se fiilis oli jotain aivan uskomatonta.

”Nyt on pärjättävä, kun tähän on kerran ryhdytty”

Sairaalassa vietetyn viikon jälkeen hoitajat alkoivat puhua perhekodista ja tukiasunnosta. Meeri halusi kotiin siitäkin huolimatta, että imetys oli aluksi hankalaa, kun vauva ei saanut kunnon imuotetta.

Ennen laitokselle lähtöä Meeri oli laittanut vauvan tavarat valmiiksi omille paikoilleen ja tehnyt pakastimen täyteen ruokaa. Eteisessä odottivat rattaat, jotka hän oli käynyt ostamassa ystävän kanssa kirpputorilta.

– Mietin, että nyt on pärjättävä, kun tähän on kerran ryhdytty, Meeri muistelee.

Ensimmäisinä päivinä Meeri istui pitkät ajat keinutuolissa vauva rinnallaan. Hän silitteli tämän nukkaista päätä ja mietti, ettei mikään maailmassa ole niin hellyttävää.

Niinä hetkinä, kun vauva nukahti syliin ja päästi pienen uniynäyksen, Meeri mietti, kuinka ihanaa olisi nähdä vauvan kasvot.

Perhetyöntekijä kävi aluksi kaksi kertaa viikossa katsomassa, että Meerillä oli kaikki hyvin. Kun imetys alkoi sujua, Meeri istui tuntikausia äänikirjaa kuunnellen vauva rinnallaan. Kun vauva nukahti, hän ei uskaltanut liikahtaa, ettei tämä vain heräisi. Iltaisin sängyssä Meeri nuuskutteli vieressä tuhisevan vauvan tuoksua.

Kauppaan Meeri kulki aluksi lyhyttä tutumpaa reittiä, keppi toisessa kädessä, vaunuja perässä vetäen. Myöhemmin, kun liikkuminen rattaiden kanssa sujui jo rutiinilla, hän kiersi pidemmän lenkin metsän kautta. Meeri opetteli myös käyttämään kantoliinaa, jossa vauva oli kätevästi koko ajan lähellä. Yhdessä he kävivät mummilla kylässä, kävelyillä ja vauvauinnissa.

Vauvakuume on sitkeä tauti

Nyt lapsia on Kortteen perheessä kolme: esikoispoika Lauri, kuusivuotias Tuomas sekä kaksivuotias Pihla. Inseminaatiokertoja on kertynyt kymmeniä, sillä aina ei ole tärpännyt heti ensimmäisellä eikä toisellakaan kerralla.

Hoitoja on tehty useilla eri klinikoilla, sillä joissain paikoissa inseminaatioita ei olla epäonnistumisten jälkeen haluttu enää jatkaa. Silloin Meeri on etsinyt seuraavan klinikan.

Rahaa perheen perustamiseen on huvennut kymmeniä tuhansia euroja, mutta toisaalta Meeri ei ole koskaan viihtynyt ravintoloissa tai tuhlannut muotivaatteisiin. 

Vauvakuume on sitkeä tauti, ja Meeri myöntää haaveilevansa vielä yhdestä vauvasta. Todellisuudessa lapsiluku on nyt täynnä, sillä lopussa ovat sekä rahat että aika.

– Vaikka yhden tytön voisin Pihlalle vielä kaveriksi ottaa.

Hiljaisuus on huono merkki

Pihla pötköttää vielä päiväunilla, kun Lauri saapuu koulusta ja porhaltaa huoneeseensa hoitamaan läksyt pikavauhdilla. Kun ne on tehty, on lupa pelata tietokoneella.

"Joskus vähän hirvittää, kun en näe missä pojat viilettävät."

Illalla perhe on yleensä hetken yhdessä ulkona, tai Meeri puuhastelee Pihlan kanssa leikkikentällä ja pojat seikkailevat pihalla.

– Joskus vähän hirvittää, kun en näe missä pojat viilettävät. Vuodet ovat opettaneet hiljaisuuden tarkoittavan sitä, että jotain on tekeillä.

Pahaenteisen hiljaista oli esimerkiksi silloin, kun parivuotias Lauri mätti vaippoja vessanpöntön tukkeeksi tai kun konttaamaan oppinut Pihla maisteli vessaharjaa. Kerran pojat keksivät tunkea ilmalämpöpumpun säleikön täyteen keppejä.

Nykyään Meeri muistelee jo naureskellen keskimmäisen kuivaksi opettelua, kun Tuomas uhmakohtauksissaan pissasi minne huvitti.

Poikien ehtymättömästä energiasta kertoo myös Tuomaksen ja Laurin viime kesän lomareissu Meerin isän luona. Vauhdikkaat sankarit olivat saaneet vaarinkin pään sekaisin metkuillaan.

– Olihan se jotenkin lohdullista, että edes näkevä ei aina pääse perille, mistä veljesten nujakointi on saanut alkunsa, Meeri nauraa.

Meeri ei anna näkövamman rajoittaa elämäänsä liikaa. (Kuva: Juha Salminen)
Meeri ei anna näkövamman rajoittaa elämäänsä liikaa. (Kuva: Juha Salminen)

Lapset osaavat myös käyttää hyväkseen sitä, ettei äiti näe. Salaa sohvalla syödyn sämpylän paljastavat sattumalta käteen osuvat muruset tai se, että joku sisaruksista käräyttää sääntöjen rikkojan. Uusimpana metkuna Pihla on oppinut olemaan vastaamatta, kun Meeri kysyy missä tämä on.

– Meillä on Pihlan kanssa tapana ottaa päiväunien jälkeen palat suklaata ja nyt on sovittu, että suklaata ei saa, jos äidille ei vastata.

Pojat menettävät vastaavasti peliaikaa.

”En minä siksi lapsia tehnyt, että niitä voisi joku muu hoitaa”

Jos Meeri tarvitsee arjessa apua, näkevät silmät ja lisäkädet saa tarvittaessa kunnan perhetyöntekijältä.

Avustajan voi pyytää paikalle esimerkiksi silloin, kun Meerin on vietävä lapsi lääkäriin. Tai kun koko perhe lähtee yhdessä lempiharrastukseensa, uimaan. Vauvauinti yhden lapsen kanssa vielä onnistui, mutta Meerin on mahdotonta vahtia poikia ja uittaa Pihlaa samaan aikaan.

Kunnan sosiaalitoimesta käydään myös säännöllisesti tarkistamassa, että kotona on kaikki kunnossa.

– Lastensuojelun avohuolto on huolissaan siitä, että lapset eivät koe tarpeeksi katsekontaktia, Meeri kertoo.

Meerin mielestä huoli on turha, sillä lapset viettävät paljon aikaa myös näkevien kanssa. Lähellä asuva äiti ja naapurit sekä ystävät ovat Meerin tärkeä tukiverkosto.

Naapureiden luona kahvitellaan ja käydään yhdessä kävelyllä. Meerin vanhemmat auttavat lastenhoidossa esimerkiksi silloin, kun on Meerin vuoro pitää huolta itsestään ja käydä vaikkapa vesijuoksemassa. Oman mummonsa luona Meeri käy Pihlan kanssa joka viikko auttamassa kodinhoidossa.

Käsitys lapsen ja perheen parhaasta on joskus ollut Meerillä hiukan toisenlainen kuin yhteiskunnan edustajilla.

– Kun Lauri oli vauva, neuvolasta minua kehotettiin laittamaan hänet päiväkotiin jo kymmenenkuisena. Mutta enhän minä sitä varten ole lapsia tehnyt, että niitä voisi joku muu hoitaa.

Meeri käy Pihlan kanssa perhekerhossa kaksi kertaa viikossa. Sama käytäntö hänellä oli poikien kanssa aiemmin. Neljävuotiaana viikkorutiiniin lisätään luontokerho.

"Osaanhan minäkin sanoa, että siinä on pallo, vaikken sitä näekään."

Meerin omasta mielestä hänen sokeutensa ei ole vaikuttanut lasten saamiin virikkeisiin ja kehitykseen.

– Osaanhan minäkin sanoa, että siinä on pallo, vaikken sitä näekään.

Äiti on vahva kuin sonni

Joskus poikien kaverit ovat kyselleet, miksi Meeri ei näe. Silloin tämä on kertonut heille keskosvauvasta ja happivajeesta.

Kun lapset ovat kyselleet isästään, Meeri on yhtä totuudenmukaisesti kertonut, kuinka vauvansiemenet piti hakea muualta, kun omaa miestä ei löytynyt.

Pihlalle, Laurille ja Tuomakselle äidin sokeus on maailman luonnollisin asia.

Meeri muistaa erään kerran leikkipuistossa, kun mukana ollut mummi pyöritti lapsia rengaskarusellissa.

– Kun mummin voimat ehtyivät, pojat huusivat, että äiti jaksaa pyörittää. Vaikkei äiti näe, hän on vahva kuin sonni!