Hyväntahtoista karhunpainia vai ilkeää satuttamista? Näin puutut sisarusten riitoihin.

 Sisarukset kinastelevat, härnäävät, tönivät ja vinoilevat. Joskus tuntuu, että lapset suorastaan vihaavat toisiaan. Kaikesta nahistelusta huolimatta he ovat toisilleen tärkeitä opettajia.

1. Sovi lasten kanssa selkeät säännöt: Toisen tavaroihin ei saa koskea ilman lupaa eikä toisen leikkejä saa rikkoa. Tässä talossa ei nimitellä eikä satuteta toisia! Omaa vuoroa pitää odottaa eikä toisten päälle puhuta.

2. Ohjaa empatiaan kysymällä: Miltä itsestäsi tuntuisi, jos… Muistuta lasta jatkuvasti toisten huomioon ottamisesta. Joskus vanhempien täytyy vain hyväksyä se, että omat lapset eivät tykkää juuri tässä ikävaiheessa toisistaan. Siitä huolimatta heiltä voi vaatia toisen tunteiden kunnioittamista.

3. Älä salli sortamista, vallankäyttöä ja väkivaltaa. Tuomitse kuitenkin teko, älä lasta. Lapsi voi ja saa olla suuttunut, mutta suuttumuksen ilmaisulle pitää asettaa rajat.

4. Erota toisistaan hyväntahtoinen karhupaini ja ilkeä satuttaminen, hellä kiusoittelu ja vihamielinen vähättely. Riehuminen tekee itse asiassa hyvää lapsen aivoille ja sosiaalisille taidoille. Sisarusten kanssa nahistellessaan ja sekoillessaan lapsi oppii, kuinka pitkälle leikeissä voi mennä.

5. Opeta lapsille win-win-periaate. Kannusta heitä ratkomaan itse riitansa. Puutu kuitenkin tilanteeseen ennen kuin tunteet kuumenevat liikaa. Kysy lapsilta, miten he voisivat ratkaista tilanteen niin, että molemmille tulee hyvä mieli. Jos he eivät keksi ratkaisua itse, anna heille muutama vaihtoehto valittavaksi.

6. Vältä vertaamasta lapsiasi toisiinsa ja lyömästä heihin leimoja. Leimat ovat yleistyksiä lapsen ominaisuuksista, kyvyistä ja roolista perheessä: ”Aina sinä kiusaat pikkusiskoasi”, ”Esikoinen oli pienenä kuin unelma, mutta tämän pienemmän kanssa kaikki on hankalaa.” Leimat saavat hänet käyttäytymään yhä vahvemmin leimansa mukaisesti.

7. Kun sisaruksella on kaveri kylässä ja hän haluaa olla kaverinsa kanssa kaksistaan, sopikaa aika, jonka veli tai sisko saa hengailla mukana – ja milloin hänen pitää jättää kaverukset omaan rauhaan.

8. Jatkuvan riitelynkin keskellä on hienoja hetkiä, joita kannattaa vahvistaa. Kehut motivoivat enemmän kuin syyttely. Jaa kuvailevia kiitoksia: kerro tarkasti, mikä lapsen käytöksessä ilahduttaa sinua.

9. Lapsen on hyvä oppia kantelemaan aikuisille oikeista asioista. Toisaalta taas jatkuva kieliminen on huono tapa. Jos lapset kantelevat toisistaan jatkuvasti, jutelkaa siitä, mistä asioista kannattaa kannella ja mistä ei.

10. Kun mielesi tekee karjua riiteleville lapsille, kuiskaa. Se yllättää lapset.

Lähteet: Jan Parker ja Jan Stimpson: Sisaruussuhteet – kilpailua ja rakkautta. Otava 2004. Pia Kaulio ja Hanna Svenning: Sisaruus – rakkautta, vihaa, kateutta. Minerva 2006.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Toisenlaiset äidit Livillä ja Ruudussa tiistaisin klo 21. Kuva Niki Strbian

Jos vanhemmalla on haavoja omissa varhaisissa ihmissuhteissaan, voivat kasvatuksen työkalut loppua kesken.

Muun muassa geneettinen perimä, varhainen kiintymysmalli ja elämänkokemukset vaikuttavat ihmisen psyykkiseen kehitykseen. Jos ihminen jää tavalla tai toisella toistuvasti yksin selviytymään lapsuuden haasteista ilman asianmukaista tukea, tuottaa se usein selkeitä pulmia tunteiden säätelyssä ja vuorovaikutuksessa.

Entä miten heijastuuu vanhemmuuteen se, jos elämä on tarjoillut vuoren tai jopa vuoriston kokoisia vaikeuksia näissä asioissa?

Kun vanhempana pitäisi tarjota lapselle lohtua tämän kitistessä barbin kengän katoamisesta, aikuisen sisällä saattaakin herätä äkkiarvaamatta se pieni, ymmärrystä vaille jäänyt lapsi, joka alkaa kiljua ja raivota. Moni vanhempi ihmettelee jälkikäteen: ”En voi uskoa, että tuo juuri pääsi ulos suustani!” 

Aikuisen sisällä herää ymmärrystä vaille jäänyt lapsi, joka alkaa kiljua ja raivota.

Osa vanhemmista ryhtyy omien vaikeiden kokemustensa valossa ylisuojelevaksi, mistä voi seurata vaikeuksia asettaa lapselle riittäviä rajoja. Tilanne on lapselle turvaton, ja sitä kompensoidakseen hän ottaa yhä enemmän pomon roolia itselleen. Allikossa ollaan!

Melkoisia uhkakuvia, sillä onhan meillä kaikilla vanhemmaksi tullessamme takanaan lapsuus ja rimpsu elettyä elämää – yleensä rosoista tai rosoisempaa. Miten siitä sitten voi selvitä? Vai tarkoittaako epävakaa elämänhistoria tuomiota?

Hyviä uutisia! Aivot säilyvät muovautumiskykyisinä läpi elämän. Vuorovaikutusmallit voivat muuttua. Erityisen lohdullista on, että ihmisen psyykkistä eheyttä eivät sinänsä määrittele vaikeatkaan elämäntapahtumat, vaan hänen kykynsä käsitellä niitä. 

Ihmisen psyykkistä eheyttä eivät määrittele vaikeatkaan elämäntapahtumat, vaan hänen kykynsä käsitellä niitä. 

Oman elämän tietoinen tarkastelu ja pohdinta – ”making sense of your life” – lisää itseymmärrystä. Sitä kautta ihminen kasvaa ja kehittyy, ja on helpompi tunnistaa tunteet ja ajatukset, jotka vaikuttavat omaan käytökseen. Esimerkiksi sen, miksi barbinkenkäepisodit saattavat joskus syöstä aikuisen pois tolaltaan.

Lapsen mieli kehittyy vastavuoroisuuden ja huolenpidon kokemuksissa. Kun vanhempi eläytyy ja tavoittaa lapsen käyttäytymisen taustalla vaikuttavia tarpeita ja mielentiloja, kokee lapsi tulevansa ymmärretyksi. Hän ei jää yksin hankalienkaan tunteiden kanssa. Näin siirretään mielenterveyttä seuraavalle sukupolvelle.

Historia ei ole tuomio. Oman taustan ja mielen käsittelemisestä ja ymmärtämisestä seuraa hyvää vanhemmuutta, hyviä ihmissuhteita ja hyvinvointia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kolme hellyttävää tapaa lievittää lapsen ikävää. 

”En haluu päiväkotiin! Haluan äitin!”, huutaa kuopus, kun avaamme päiväkodin oven aamuisin. llalla lapsi kuiskaa, että hänellä on jo nyt ikävä meitä vanhempia. Päiväkodissa unikaverina mukana oleva haukku-hauva kyllä lohduttaa, mutta ei korvaa äitiä. Millä helpottaisin lapseni ikävää?

Päiväkodin täti keksii keinon: Tuokaa mukananne valokuva perheestä. Kuopus voi katsella sitä, kun ikävä muuttuu itkuksi. Itse keksin antaa haukku-hauvan kaulaan huivini, joka tuoksuu minulle, ja toivon mukaan siksi lohduttaa.

Ystäväperheen äiti kehottaa valitsemaan pienen sileän kiven – suukon. Vanhempi antaa suukko-kivelle päiväkotipäivän alussa pusun (tai kuiskaa kivelle ”rakastan sinua”), ja sitten kivi sujautetaan lapsen taskuun. Tiukan paikan tullen pieni kämmen voi käpertyä äidin tai isän suukon ympärille.

Tiukan paikan tullen pieni kämmen voi käpertyä äidin tai isän suukon ympärille.

Törmään netissä vielä kolmanteen kikkaan. Amerikkalainen Louise Mallet keksi piirtää pienet sydämet poikansa ja itsensä kämmeniin. Sydämiä hän nimittää ”halinappulaksi”. Kun sydämestä painaa, saa toinen sydämen omistaja etähalin.

– Latasimme sydämet matkalla kouluun pitämällä toisiamme kädestä. Kun hain pojan iltapäivällä hoidosta, hän kertoi iloisesti, että minulta saamansa halit olivat helpottaneet ikävää. Lapsi kertoi painaneensa sydäntä pitkään, kun häntä oli koulupäivän aikana itkettänyt. Vastasin hänelle, että ”se oli varmasti se pitkä, ihana hali, jonka tunsin”, Louise kirjoittaa.

Ikävää helpottavan kikan ei tarvitse olla monimutkainen. Se voi olla samanlainen ranneke, hiuspinni tai pieni pehmoeläin, josta lapsi ja vanhempi muistavat toisensa päivän aikana. Se voi olla aina tiettyyn kohtaan annettu pusu tai silitys, jota koskettamalla lapsi saa yhteyden vanhempaansa tai voimalause, jota lapsi voi ajatella, kun ikävä yllättää. Tärkeintä on, että kikan avulla lapsi tuntee olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.