Nainen voi unohtaa paljon, mutta ei lasten syntymää. Kokemus voi antaa voimaa tai olla musertava, kirjoittaa kätilö Laura Kosonen.

Tämä on brutaalia, nainen sanoo. Hän on synnyttänyt vuorokautta aikaisemmin ja tarvitsee nyt apua vessareissulla. Olemme katsoneet alapään ompeleita yhdessä peilin avulla. Minusta ne näyttävät hyvältä, naisen mielestä rujoilta. Kaikki on normaalisti. Hän toipuu, mutta ei usko sitä vielä itse.

Juuri synnyttänyt nainen on hauras olento. Keho on vieras ja se valuu: kohtu verta, rinnat maitoa, kainalot hikeä ja silmät kyyneliä. Mieltä ohjaavat uudet voimat. Kuinka asettaisin sanani kätilönä oikein, kun vuorokauden ikäinen äiti itkee ihme sylissään? Hän ei osaa itsekään sanoa, ovatko kyyneleet hyviä vai pahoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nainen voi unohtaa paljon, mutta ei synnytyksiään. Synnytys mullistaa kehon ja mielen, ja tunnemuisto siitä säilyy läpi elämän. Jos muisto on huono, nainen ei ehkä halua enempää lapsia. Tai hän alkaa pelätä raskautta ja synnytystä.

SYNNYTYSKOKEMUKSEN MERKITYSTÄ naisen elämässä on tutkittu enemmän vasta 2000-luvulla. Edelleenkään terveydenhuollossa ei tunnisteta kokemuksen merkitystä riittävän hyvin. Synnytyskokemus kuitataan sen lopputuloksella: Sait terveen lapsen. Mitäpä siitä sen enempää.

Mutta muistot synnytyksestä voivat antaa voimaa tai olla musertavia, ja synnytyskokemus vaikuttaa naisen hyvinvointiin koko elämän ajan. Erityisen iso vaikutus kokemuksella on siihen, miten äitiys ja elämä vauvan kanssa alkaa. Myönteinen kokemus vahvistaa itseluottamusta äitiyden alussa ja edistää vuorovaikutusta vastasyntyneen kanssa.

Kielteinen synnytyskokemus taas varjostaa elämää: Se voi aiheuttaa masennusta ja ahdistusta ja painaa mieltä tulevissa raskauksissa ja synnytyksissä. Pahimmillaan synnytys voi olla niin traumaattinen kokemus, että sen purkaminen terapiassa on välttämätöntä.

Lähes jokainen nainen jännittää synnytystä, mutta vaikeasta synnytyspelosta kärsii 5–10 prosenttia synnyttäjistä. Joskus pelko johtuu siitä, miten aiempi synnytys meni.

SIKIÖN SYDÄNÄÄNET lonksottavat liian alhaalla. Sydän sykkii 80 lyöntiä minuutissa, kun hyvä taso olisi yli 110. Synnyttäjä könöttää kontallaan sängyllä ja hengittää happea. Huoneeseen pelmahtaa lääkäri ja pari kätilökollegaa avukseni. Tiedän jo, mitä kohta tapahtuu. Jos syke ei nouse, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hätäsektioon. Yritän ehtiä selittää perheelle, missä mennään, ja sitten jo mennään. Isä jää huoneeseen, sillä hätäsektioon puoliso ei pääse mukaan. Arvaan, että hänellä on edessään elämänsä pisimmät minuutit.

Synnytyskokemus ei ole vain lääketieteellisiä faktoja.

Synnytys on aina yllätyksellinen ja arvaamaton. Suunnitelmat voivat muuttua nopeasti, eikä kaikki mene aina niin kuin oppikirjoissa: Päädytään sektioon. Tarvitaan imukuppia. Vauva joutuu hoitoon lastenosastolle. Sairaalassa näihin tilanteisiin on varauduttu, mutta vanhemmille ne ovat kaoottisia. Odottamattomat tapahtumat synnytyksessä altistavat huonolle synnytyskokemukselle. Näin käy erityisesti silloin, kun tapahtumia ei käydä kunnolla läpi jälkikäteen.



Synnytyskokemus ei kuitenkaan ole vain lääketieteellisiä faktoja. Paperille kirjoitettuna ongelmaton synnytys voi tuntua äidistä painajaiselta. Toisaalta myös paljon toimenpiteitä sisältänyt riskisynnytys voi jättää synnyttäjälle hienon muiston.

Miten naiset sitten puhuvat synnytyksestään heti sen jälkeen? Useimmat osaavat sanoa heti, oliko kokemus kamala vai myönteinen. Moni haluaa kerrata kätilön kanssa tapahtumia ja kellonaikoja, sillä synnyttäessä ajantaju häviää. Lähes kaikki mainitsevat kivun: toiveiden mukainen kivunlievitys ja tuki tuntuvat tärkeiltä myös jälkikäteen. Yleisiä pettymyksen aiheita ovat riittämätön kivunlievitys ja se, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan. Jotkut ovat pettyneitä siihen, mitä kätilö teki tai sanoi tai miten hän äitiä tuki.

”Vauvan sydänäänet alkoivat heiketä, koska napanuora oli kiertynyt kaulan ja käsivarren ympäri. Epiduraali oli saanut supistukseni hiipumaan, ja kun yritin ponnistaa ilman supistusten apua, minua alkoi pyörryttää. Vauva piti saada nopeasti ulos, joten hänet runnottiin kehostani väkisin. Kaksi kätilöä painoi vatsan päältä, kolmas veti imukupilla. Sain pahoja repeämiä ja kaavinnassa tuli verenvuoto, joka ei meinannut tyrehtyä.

Pahinta oli, ettei minulle kerrottu heti, mitä tapahtuu. Järjellä ymmärrän, että henkilökunnan piti keskittyä toimimaan eikä selittämään, mutta paniikkini yltyi, kun kysymyksiini ei vastattu.

Tuntui kuin minua olisi pahoinpidelty tai olisin joutunut onnettomuuteen. Kun jälkikäteen kerroin lääkäreille ja kätilöille hädästäni, pelostani ja turvattomuuden tunteestani, se kuitattiin sillä, että kaikkihan meni hyvin, syntyi terve lapsi. Tietenkin oli tärkeintä, että sekä minä että lapsi jäimme henkiin, mutta ei se silti hyvin mennyt. Ei kai auto-onnettomuudessa loukkaantuneellekaan sanota, että sehän meni hyvin.

Pelottava synnytys on yksi syy siihen, että meillä on vain yksi lapsi. Mieheni pelkäsi, että kuolen. Hän ilmoitti, ettei halua tuohon tilanteeseen koskaan enää. Kaksi vuotta synnytyksen jälkeen kävimme sairaalassa pelkokeskustelussa. Vasta silloin meille selvisi, että lapsemme ei ollutkaan vähällä kuolla synnytyksessä. Se keskustelu olisi pitänyt käydä paljon aiemmin.

Kun lapsemme oli viisivuotias, rohkaistuimme yrittämään uutta raskautta. Kahden keskenmenon jälkeen totesin, etten jaksa enää. Mietin kehoni rajoja ja sitä, ettei se ehkä enää toipuisi uudesta vaikeasta synnytyksestä yhtä hyvin kuin ensimmäisestä.

Ennen raskautta ja synnytystä olin aina ollut vahva ja liikunnallinen. Olin järkyttynyt, kun keho ei tärkeällä hetkellä toiminutkaan kuten piti. Sen hauraus ja kuolevaisuus tuli erittäin selväksi. Ennen vartalon ulkonäkö oli minulle tärkeä, mutta nyt arvostan enemmän sitä, että kehoni toimii jälleen ja oloni on hyvä. Tunnen kehoni paremmin kuin ennen ja haluan pitää siitä hyvää huolta. Arvostan sitä, mutta enää en luota siihen naiivisti.”

- Kaisa, 40
 

HETI SYNNYTYKSEN JÄLKEEN kokemus on usein vielä jäsentymätön. Mieli tarvitsee aikaa asetella palikoita uuteen järjestykseen. Synnytyskokemus muovautuu vielä kuukausia synnytyksen jälkeen.

Läheskään kaikki äidit eivät saa mahdollisuutta puhua tuntemuksistaan synnytyssairaalassa, sillä kaikissa sairaaloissa synnytyskeskustelu ei ole osa rutiinihoitoa. Joskus keskustelussa käytetään apuna VAS-asteikkoa, jolloin äiti arvioi kokemuksen positiivisuutta tai negatiivisuutta asteikolla yhdestä kymmeneen. Matalat arvosanat voivat kertoa traumaattisesta kokemuksesta, jota olisi syytä vielä käsitellä.

Jos nainen antaa synnytykselleen numeron viisi tai alle, synnytyssairaala tarjoaa yleensä mahdollisuutta käydä kokemusta läpi tarkemmin esimerkiksi synnytyspelkovastaanotolla.

Koko maan kattavia tilastoja äitien antamista arvosanoista ei ole. Pääkaupunkiseudulla luvut on koottu yhteen: Kätilöopistolla, Naistenklinikalla ja Jorvin sairaalassa synnyttäneiden synnytyskokemuksen keskiarvo on 8,2–8,4.

Arvosanan nollasta viiteen antaa seitsemän prosenttia äideistä.

Huonon synnytyskokemuksen herättämät tunteet ovat usein samoja. Yleisintä on turvattomuus ja hallinnan tunteen menettäminen.

USEIN ITKU TULEE ensin ja sanat vasta sen jälkeen. Sen vuoksi tarvitaan tarpeeksi sekä nenäliinoja että aikaa.
Tunnelma synnytyspelkovastaanotolla on latautunut. Monen naisen synnytyspelko herää raskausaikana, kun edellinen huono synnytyskokemus palautuu mieleen. Ajatus synnyttämisestä saattaa ahdistaa yötä päivää.

Aika usein pelkääjää lohduttaa se, että pelon syyt käydään läpi. Perheelle on ehkä jäänyt epäselväksi, mitä edellisessä synnytyksessä oikeastaan tapahtui. Asioiden selittäminen rauhoittaa tunnemyrskyä. Vähintään yhtä tärkeää on listata äidin toiveet seuraavaan synnytykseen. Useimmiten ne voi tiivistää kahteen sanaan: pelokas synnyttäjä kaipaa tietoa ja tukea.

Synnytyssalin kynnys on korkea. Niin korkea, ettei esikoistaan odottava pari meinaa uskaltaa astua peremmälle. Synnytys voi pelottaa, vaikka sitä ei olisi koskaan kokenutkaan. Yksistään sairaala voi tuntua kammottavalta paikalta. Se ei ole mikään ihme: käytävät, kaakelit ja koliseva metalli. Kuka täällä viihtyisi?

Kätilö ainakin. Esittelen parille synnytyssalin tiloja ja laitteita. Muistutan, että heidän leijonanluolansa on minun kotipesäni. Synnyttäjän ei tarvitse selvitä yksin. On ilo huomata, että kynnys madaltuu, kun sen uskaltaa ylittää. Toivon, että synnyttämään tullessa parilla on turvallinen olo. Se on tärkein lähtökohta hyvälle synnytykselle.

KELLO RAKSUTTAA kahta yöllä. Nainen keinuttaa rauhallisesti lantiotaan hämärässä synnytyshuoneessa. Kasvoista näkee, että kipu tuntuu. Hän pitää silmiään kiinni supistusten aikana ja nojaa puolisoonsa. He eivät puhu. Tunnelma on niin intiimi, että tekee mieli sanoa vain välttämätön ja sekin hiljaa. Aikanaan naisen ilme muuttuu ja hän ponnistaa lapsensa maailmaan. Hämärässä huoneessa on rauha, puhdas ilo täyttää ilman.

Kätilö näkee päivittäin, miten synnytyssali on täynnä tunteita: jännitystä, iloa, uupumusta, epätoivoa, toivoa, kiirettä ja rauhaa. Yhteen synnytykseen mahtuu monta eri tunnetta.

Käsitys hyvästä synnytyksestä vaihtelee. Joku haluaa epiduraalipuudutuksen heti. Toinen iloitsee itsensä voittamisesta. Kolmas ei osaa sanoa muuta kuin että rankkaa oli mutta kannatti. Hyvässä synnytyskokemuksessa puolison ja kätilön tuella on suuri merkitys. Tärkeintä on kokemus turvallisuudesta. Siitä, että voi sanoa mitä toivoo ja saa vastauksia kysymyksiinsä.

”Jälkikäteen tuntui hassulta lukea kätilöiden synnytyskertomukseen kirjaamia luonnehdintoja minusta. ’Äiti pärjäilee hienosti supistusten kanssa.’ Enhän minä mitään tehnyt. Satuin vain olemaan paikalla, kun kehoni teki käsittämättömän ihmeen.

Luulin pitkään, että minulla on matala kipukynnys, sillä pelkään hammaslääkäriä ja inhoan verikokeita. Esikoista synnyttäessäni yllätyin. Se kipu ei tuntunutkaan minusta pahalta. Kiikuin keinutuolissa, ajantaju katosi, en ymmärtänyt pelätä mitään. Kun sain syliini limaisen, sätkivän muukalaisen, päällimmäinen ajatukseni oli: näinkö helposti? Olisin voinut synnyttää uudestaan vaikka heti.

Kuopusta synnyttäessäni tunsin kovaa kipua vain ponnistusvaiheessa – neljän minuutin ajan. En mielelläni kerro tästä muille äideille, koska pelkään, että he luulevat minun kerskailevan. Tiedän hyvin, ettei mikään tästä ole omaa ansiotani. Sattuman oikusta olen saanut kehon, jolle synnyttäminen on helppoa. Voin vain ihmetellä ja olla kiitollinen.

Tuntuu melkein haikealta, että lapsiluku on nyt täynnä. En enää koskaan kuulostele supistuksia uteliaana: joko pian, joko tänään?”

- Maria, 37

SAIRAALA JÄHMETTÄÄ helposti. Kokonaisesta ihmisestä tulee pelkkä potilas heti vaatteiden vaihdon jälkeen. Miten omistajuus omaan synnytykseen säilyisi sairaalapaidasta ja verkkohousuista huolimatta?

Ainakin ajattelemalla asiaa etukäteen. Synnytyssuunnitelman tekeminen on valmistautumista, omien toiveiden, pelkojen ja vahvuuksien pohtimista. Synnytystä ei voi käsikirjoittaa, mutta ei maratonillekaan lähdetä valmistautumatta.

Usein synnyttäjän toiveet liittyvät kivunlievitykseen, mutta joskus muut seikat ovat perheelle tärkeämpiä. Jos puoliso haluaa leikata napanuoran eräpuukollaan, mikäpä siinä, puhdistetaan vain puukko ensiksi. Jos perheelle on tärkeää soittaa samaanirumpua tai lukea Raamattua synnytyksen aikana, sekin sopii.

Mutta jos synnyttäjä ei halua, että vauvan sydänääniä kuunnellaan, on tilanne vaikea. Joskus synnyttäjän toiveet ja sairaalan käytännöt törmäävät. Kamalinta on, jos asiasta tulee arvovaltakamppailu.

Tutkimukset huonoista synnytyskokemuksista ovat kätilölle karua luettavaa: synnyttäjä on kokenut, että vastassa oli töykeä kätilö, jonka armoille jännittynyt synnyttäjä joutui. Kannustus ja opastus jäivät saamatta.

Tilanne on herkkä, sillä synnytyssalissa päältä riisutaan muutakin kuin pikkuhousut. Normaalit suojakerrokset murtuvat. Yksittäiset repliikit, ilmeet ja äänensävyt jäävät synnyttäjän mieleen. Kasvot ehkä unohtuvat, mutta tunnelma ei.

Joskus haaste tuntuu kätilöstä melkoiselta. Miten aistia, millaista tukea juuri tämä perhe kaipaa? Tarvitaanko asiallista etäisyyttä vai lämmintä kosketusta, lääketieteellistä tilastotietoa vai jalkahierontaa? Kuinka luoda luottamus lyhyessä ajassa elämän tärkeimmällä hetkellä?

Uskon, että eleet välittyvät nopeammin kuin sanat. Joskus istun keinutuolissa hiljaa. Toisinaan kyykistyn sängyn viereen, etten puhuisi synnyttäjälle yläviistosta. Korvat on pidettävä auki ja kiire pystyttävä jättämään käytävälle.

Synnytys on yhtä aikaa maailman tavallisin ja epätavallisin asia. Se pakottaa heittäytymään. En tiedä hetkeä, jolloin ihminen olisi elämässään enemmän eläin.

”Vähän ennen laskettua aikaa vauva asettui sitkeästi perätilaan. Kääntää koetettiin, mutta tuloksetta. Minun piti päättää, synnytänkö alateitse vai sektiolla. Lapsen isä ei ollut elämässäni mukana, joten minun piti tehdä päätös yksin.

Samalla kun yritin paniikinomaisesti saada ajatuksiani järjestykseen, sairaalan henkilökunta taivutteli minua alatiesynnytyksen kannalle. Sillä sekunnilla, kun sairaanhoitaja yhtenä monista perusteluista selitti, että alateitse syntyy älykkäämpiä lapsia, päätin valita sektion. Yksin synnyttäjänä, ensisynnyttäjänä ja tolkuttoman sairaalapelkoisena ihmisenä en yksinkertaisesti uskaltanut lähteä riskialttiiseen perätilasynnytykseen. Kun päätös oli tehty, olin helpottunut.

Sektioaamuna otin taksin Naistenklinikalle, enkä oikein ehtinyt edes pelätä missään vaiheessa. Leikkaussalin tunnelma oli niin levollinen, että se tarttui minuunkin. Sain voimakkaan puudutuksen, ja jossakin verhon takana oli vatsani, josta rauhallisella äänellä puhuva kirurgi leikkasi esiin tyttäreni. Kaikki sujui melkein liian sivistyneesti, täysin eri tavalla kuin millaiseksi olin synnytyksen kuvitellut. Tuntui siltä, että niin suuri ihme ei mitenkään voi tapahtua noin rauhallisessa ja rutiininomaisessa toimenpiteessä.

En tunne menettäneeni mitään korvaamatonta, vaikka alatiesynnytys jäi minulta kokematta. Pääosassa tässä tapahtumassa oli lapsi, en minä.

Ihan fiksukin siitä tuli.”

- Elina, 38

Artikkeli on julkaistu Vauva-lehdessä maaliskuussa 2016.

Teksti
Kuvat
Piia Arnould