Sannan pojat Ossi ja Jussi alkoivat viihtyä yhdessä nopeasti. ”Aamulla herättyään he kysyvät heti, missä toinen on.” Kuva: <span class="photographer">Juha Salminen</span>
Sannan pojat Ossi ja Jussi alkoivat viihtyä yhdessä nopeasti. ”Aamulla herättyään he kysyvät heti, missä toinen on.” Kuva: Juha Salminen

Kuopuksen adoptoiminen Thaimaasta pelotti. Entä jos kaikki menisi pieleen?

Sannaa jännitti, kun hän klikkasi sähköpostin liitetiedoston auki. Tietokoneen näytölle ilmestyi reilun vuoden ikäinen tummatukkainen poika. Lapsi istui thaimaalaisen lastenkodin lattialla ja näytti pieneltä ja suloiselta.

Sannan sisällä läikähti ilo. Siinä oli heidän lapsensa, jota he olivat odottaneet neljä ja puoli vuotta.

Samalla hän oli kauhuissaan. Sannaa ja Peteä oli varoiteltu adoptiovalmennuksessa käytöshäiriöistä, sydänvioista ja sopeutumisvaikeuksista. Sanna muisti myös videon, jossa adoptiolapsi ei kiintynyt äitiinsä lainkaan. Entä jos kaikki menisi pieleen?

”Jossain vaiheessa luulin, etten ikinä pääse siitä surusta yli.”

Kaksi lasta, omakotitalo, piha, jolla leikkiä lasten kanssa. Sellaisia haaveita Sannalla ja Petellä oli, kun he tapasivat vuonna 2006. Sanna tuli raskaaksi, ja elämä tuntui sujuvan suunnitelmien mukaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suunnitelmat muuttuivat päivässä, kun Jussi syntyi. Sannalle jouduttiin tekemään hätäsektio, jossa häneltä poistettiin kohtu.

Sannasta tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt hänen suruaan. Muiden mielestä hänen olisi pitänyt nauttia vauvan hoitamisesta eikä surra tulevaa, mutta Sanna ei mahtanut tuskalleen mitään: jokainen hetki vauvan kanssa tuntui lopulliselta. Enää koskaan hän ei saisi kokea samaa.

– Jossain vaiheessa luulin, etten ikinä pääse siitä surusta yli.

Vei melkein kolme vuotta ennen kuin Sanna huomasi, että hän pystyi käymään leikkipuistoissa tuntematta samalla viiltävää surua.

Niihin aikoihin Sanna ja Pete päättivät aloittaa adoptioprosessin.

Lastenkodissa kaikki tapahtui äkkiä. Hoitaja nosti pojan Sannan syliin, sulki oven ja jätti perheen keskenään huoneeseen. Siinä he nyt olivat, heidän uusi perheensä: pian ekaluokan aloittava Jussi, kauhusta itkevä pieni thaimaalainen poika ja heidän hämmentyneet vanhempansa.

Ehkä he voisivat leikkiä, Sanna ajatteli, mutta poika vain tarrautui Sannan syliin, kun he yrittivät esitellä tälle duploja ja suomalaisia lastenlauluja soittavaa leikkikameraa.

Ensimmäiset viikot oli vietettävä thaimaalaisessa hotellissa. Pojalla, jonka he olivat päättäneet nimetä Ossiksi, ei ollut vielä passia tai oleskelulupaa.

Pahinta oli se, että Ossi ei suostunut syömään.

Päivät tuntuivat epätoivoisilta. Ossi tarrautui Sannaan kuin apinanpoikanen. Hän ei ollut koskaan käynyt lastenkodin ulkopuolella, ja kaikki oli uutta ja pelottavaa: lastenrattaat, kadut, autot, kaupat, jopa nurmikolla käveleminen. Kun Sanna meni suihkuun, Ossi itki lohduttomasti.

Pahinta oli se, että Ossi ei suostunut syömään. Sanna ja Pete tilasivat ruokaa huonepalvelusta, jotta Ossin ei olisi tarvinnut kohdata pelottavaa ulkomaailmaa, mutta Ossi vain puristi suunsa kiinni. Kolmen viikon aikana Ossi söi vain hieman banaania, muffinssia ja soijamaitoa.

Poika tuntui niin hauraalta, että Sannaa itketti. Hän lähetti ystävälleen epätoivoisen viestin: Entä jos tämä on aina näin vaikeaa?

Ovesta ilmestyy tokaluokkalainen poika, joka raahaa sylissään nauravaa pikkupoikaa.

– Ossi-kuljetus! Jussi ilmoittaa.

Ossista on puolessatoista vuodessa kasvanut hyväntuulinen kolmevuotias, joka rakastaa päiväkerhoa, pyöräilemistä, metsäretkiä ja pikkuautoja. Yksikään Sannan peloista ei ole toteutunut. Jo muutamassa viikossa Ossi sopeutui uuteen kotiinsa ja lakkasi pelkäämästä parisänkyä, suihkua ja takapihan nurmikkoa.

Sanna on viimeistä syksyä kotiäitinä, ja tällä kertaa aika on ollut juuri sellaista, josta hän ennen Jussin syntymää haaveili.

– En uskonut, että voisin koskaan päästä yli kohdun menetyksestä ja olla onnellinen. Tuntuu vieläkin ihmeellisestä, että selvisin siitä. Niin ei olisi varmasti käynyt, ellen olisi tuntenut näitä ihania naisia, hän sanoo ja viittaa Anneen ja Tanjaan, kohduttomien yhdistyksessä tapaamiinsa ystäviin.

”Toteutan nyt kaikki haaveeni, olivat ne miten höpsöjä tahansa.”

Sanna on hyväksynyt sen, ettei perheeseen tule enää lisää lapsia. Se, että hän on kotiäitinä viimeistä kertaa, tuntuu lopulliselta – mutta tällä kertaa hyvällä tavalla.

– Päätin, että toteutan nyt kaikki haaveeni, olivat ne miten höpsöjä tahansa.

Yksi niistä oli joulukortti, jossa pojat istuivat takapihalla hangessa samanlaiset tonttupuvut päällä. Toinen oli vaaleansiniseksi sävytetty kastejuhla, jota vietettiin tänä syksynä, kun Ossi sai vihdoin Suomen kansalaisuuden. Sanna tilasi ristiäisiä varten netistä sinisiä kutsukortteja, lautasliinoja, ilmapalloja ja kakunkoristeita.

– Se ei ollut yhtään minun tyylistäni, mutta teen nyt kaiken, mistä olen vähääkään haaveillut. Tämä on minun elämässäni viimeinen kerta. Nyt se tuntuu hyvältä näin.

Meidän Perhe 12/2017

Sisältö jatkuu mainoksen alla