Kuinka tässä näin kävi? Vauva vei kaiken huomion ja sai kaiken hellyyden. Kuvitus Jenni Väre
Kuinka tässä näin kävi? Vauva vei kaiken huomion ja sai kaiken hellyyden. Kuvitus Jenni Väre

Essi Myllyoja ajatteli rakastavansa pientä poikaansa eniten maailmassa, kunnes perheeseen syntyi uusi vauva. Eikö äidinrakkaus olekaan tasapuolista?

Olen pakannut poikani kassiin mehua, omenalohkoja, minisipsipussin, muutaman Viisikon ja parikymppiä matkarahaa.

– Äiti, kyllä sä pärjäät, poika sanoo ja silittää minua poskesta.

Pojalla on edessään pitkä automatka toiselle puolen Suomea. Vielä viimeinen pusu, ja auton ovi läjähtää kiinni. Minä jään portaille katsomaan, kuinka hän huiskuttaa takaikkunasta. Sinne se nyt menee, pikkumieheni maailmalle.

Kun näemme seuraavan kerran, elämämme on muuttunut. Sitten meitä on neljä.

On juhannusaaton aatto ja toisen lapsemme laskettuun aikaan on alle viikko. Olemme puolisoni kanssa päättäneet lähettää esikoisemme mummolaan odottamaan vauvan syntymää.

Kurkkuani kuristaa, vaikka poika on ollut vain innoissaan reissusta ilman vanhempia. Nyt meidänkään ei tarvitse järjestää hänelle hoitopaikkaa synnytyksen alkaessa. Juhannus ja lomat ovat tyhjentäneet kaupungin tutuista hoitajista.

Kuinka pian kehtaan soittaa hänelle, kysyn mieheltäni.

Vaikka ei poika nyt enää ihan pieni ole: täyttänyt hiljattain kahdeksan. Olemme toki ennenkin olleet öitä erossa. Raskaus on kuitenkin herkistänyt minut, enkä voi varmasti tietää, kuinka pitkäksi eromme venähtää. Kun näemme seuraavan kerran, elämämme on muuttunut. Sitten meitä on neljä.

Katson kelloa: lapsen lähdöstä on vartti. Silmässä on sitkeä roska.

– Kuinka pian kehtaan soittaa hänelle, kysyn mieheltäni.

Kun odotin esikoistani, pelkäsin ensiodottajan tapaan vähän kaikenlaista mutta eniten yhtä asiaa: mitä jos en tunnekaan vauvaa kohtaan mitään, kun hän syntyy?

Pelko osoittautui turhaksi. Kun poikani laskettiin ensimmäistä kertaa rinnalleni, minut täytti heti hirmuinen rakkaus ja suojelunhalu. Pieni avuton olento oli ihmeellisintä ja ihaninta, mitä olin koskaan tavannut.

Toista lasta odottaessani pelkään jälleen samaa, vaikka vauvaa on toivottu ja odotettu jo kauan.

Esikoista valmistamme kuitenkin sisaruksen tuloon kertomalla, että kun vauva syntyy, vanhempien rakkaus ei puolitu, vaan tuplaantuu.

Kuinka voin ikinä rakastaa ketään yhtä paljon kuin esikoistani?

Epäilys kaihertaa silti mieltäni: kuinka voin ikinä rakastaa ketään yhtä paljon kuin esikoistani?

Vauva malttaa odottaa juuri ja juuri juhannuksen yli. Synnytys on helppo ja nopea. Ja pieni tyttömme, oi, hän on täydellinen!

Kun nuuhkin hänen nukkaista niskaansa ja ihastelen hänen minivarpaitaan, ihmettelen itseäni. Miten edes keksin pelätä, etten rakastaisi häntä?

Illalla soitan sairaalasta esikoiselle, joka on jo nähnyt kuvia pikkusiskostaan.

– Mulla on varmasti maailman suloisin sisko, hän huokaa puhelimeen.

Minua itkettää, onnesta ja ikävästä. Olisipa poikanikin nyt täällä, toisessa kainalossani.

– Mutta minullapa on kaksi maailman suloisinta lasta, vastaan pojalleni.

Miten edes keksin pelätä, etten rakastaisi häntä?

Seuraavat päivät teemme tuttavuutta tulokkaan kanssa. Tauon jälkeen vauvanhoidossa on yllättävän paljon muisteltavaa.

Miten näin pikkuista pideltiinkään? Miten silmät pyyhittiin? Montako pissaa piti päivässä tulla?

Vauva taas ei meinaa muistaa, että välillä pitäisi syödäkin. Herätelläkseni vauvan imuhaluja yritän pitää häntä koko ajan ihokontaktissa.

Vaikka imetyksen takkuaminen stressaa, vauvan kanssa pesiminen on ihanaa. Yöt hän nukkuu makeasti paitani sisällä tuhisten.

Kun imuhalut viimein löytyvät, vauva ei muuta haluaisikaan kuin olla tissillä. Mutta se ei haittaa. Minusta on vain ihanaa köllötellä pikkuisen vieressä ja silitellä silkkistä tukkaa.

Hän on ihana. En voisi enää olla onnellisempi. Olen rakastunut.

Kuka tämä iso jätkä on ja mitä hän on tehnyt pienelle pojallemme? Vauvakuplamme puhkeaa kaksi päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Esikoinen tulee mummolasta.

Vaikka olemme olleet erossa vain reilun viikon, poika tuntuu kasvaneen valtavasti. Hänellä on pitkät ja vahvat, ruskettuneet kintut ja käsivarret. Kun hän painaa poskensa siskonsa poskea vasten, hänen päänsä näyttää jättimäiseltä.

Vauvakuplamme puhkeaa kaksi päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen.

Eikä hän nuku valtaosaa vuorokaudesta kuten vauva. Ei, hän pursuaa energiaa ja vaatii huomiota. Äitiäitiäiti, mulla ei ole mitään tekemistä! Äiti!

Valitettavasti hänen ei voi antaa syödä pelkkiä eineshampurilaisia tai pelata koko päivää Minecraftia. Yhtäkkiä minun pitäisi taas jaksaa olla Kasvattaja.

Illalla, kun käyn antamassa jätiläispojalleni iltasuukon, kerron, että hän ei voi enää hipsiä kesken yön meidän sänkyymme. Nyt kun siellä nukkuu pikkusisko, se ei ole enää turvallista.

Esikoinen on käyttäytynyt pikkusiskoaan kohtaan yksinomaan kauniisti ja suojelevasti.
Esikoinen on käyttäytynyt pikkusiskoaan kohtaan yksinomaan kauniisti ja suojelevasti.

Onneksi mies jaksaa touhuta pojan kanssa entiseen malliin, joten minä saan jatkaa kuherteluani vauvan kanssa. Onnen höttöiseen olotilaani on kuitenkin tullut särö. Minulla on koko ajan jotenkin epämääräisen syyllinen olo.

– Olet maailman ihanin, supatan vauvalle ja hätkähdän. Ei kai esikoinen vain kuullut? Nämä sanat olivat ennen hänelle varattuja.

Ennen vauvan nimiäisiä karkaan kampaajalle. Hän sanoittaa epämääräisen oloni kysymällä, tuntuuko minustakin aivan kuin pettäisin esikoista vauvan kanssa. Kyllä, juuri siltä minusta tuntuu!

Kampaaja jatkaa, että hänellä oli toisen lapsen saatuaan koko ajan hassu tunne, ihan kuin hän olisi ollut pahanteossa.

Niin minullakin. Lisäksi olen ollut jatkuvasti vähän ärtynyt esikoiseen. Se taas on lisännyt syyllistä oloani entisestään.

Pari iltaa myöhemmin olemme kolmisin kotona, minä, vauva ja esikoinen, kun menetän hermoni jälleen kerran nukkumaanmenon kanssa viivyttelevälle pojalle ja alan karjua. Vauva säikähtää ja alkaa itkeä.

– Isiä ei voi enää päästää iltaisin mihinkään, kun sä et pärjää meidän molempien kanssa, poika sanoo loukkaantuneena ja juoksee huoneeseensa. Pam.

Sinä iltana emme vaihda iltapusuja.

Tokaisu voisi naurattaa, ellei minusta tuntuisi niin kurjalta. Sinä iltana emme vaihda iltapusuja.

Kun poika jo nukkuu, hiivin hänen huoneeseensa ja silitän Star Wars -pyjamaan verhottua kapeaa selkää.

Yhtäkkiä tajuan, etten ole lukenut hänelle iltasatua kertaakaan vauvan syntymän jälkeen. Eikä tämä ole edes ensimmäinen ilta, kun hyvän yön toivotukset jäävät välistä.

Olenko viikkoihin kysynyt häneltä edes mitä hänelle kuuluu? Kun hän on yrittänyt tulla juttelemaan minulle, olen hätistellyt hänen pois. Shh, vauva herää!

Olen puhunut hänelle lähinnä kielloin tai aloittanut lauseen, ”Olet jo niin iso, että…”.

Kun tutut ovat sanoneet, että lapsillemme tuli kiva ikäero, kun esikoisen kanssa on varmasti jo niin helppoa, olen nauranut ivallisesti:

– Voi, kuule, kyllä minusta vauvan kanssa on paljon helpompaa kuin kahdeksanvuotiaan kanssa. Tietenkin esikoisen kuullen.

Hävettää. Olen ollut aivan mäntti äiti.

Kuinka tässä nyt näin kävi? Alun perin epäilin tunteitani tulokasta kohtaan. Nyt se onkin vauva, joka on vienyt kaiken huomioni ja saanut kaiken hellyyteni.

Hävettää. Olen ollut aivan mäntti äiti.

Kamala äiti! Sinulta pitäisi ottaa lapset huostaan. Ei äiti saa sanoa rakastavansa toista lastaan enemmän kuin toista.

Vertaistuen toivossa olen ajautunut netin keskustelupalstalle. En voi olla maailman ainoa halju äiti! Kai tämä menee ohi?

Enkä olekaan, mutta täältä olisi silti kannattanut pysyä poissa. Joku huolestunut äitiparka on erehtynyt tunnustamaan, kuinka luuli rakastavansa esikoistaan maailman eniten, kunnes kuopus syntyi ja suhde esikoiseen muuttui. Ymmärryksen sijasta hän saa osakseen lähinnä tylytystä.

Soitan Väestöliiton parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaalle, joka on kirjoittanut kirjan Äidin kielletyt tunteet.

– On yksi vanhemmuuden isoista myyteistä, että vanhemmat suhtautuisivat lapsiinsa aina tasapuolisesti. Kaikkihan osaavat aikuisena nimetä sisarussarjasta ne vanhempien lempilapset, Oulasmaa sanoo.

Minä ja keskustelupalstan äiti saamme siis synninpäästön.

Kaikkihan osaavat aikuisena nimetä sisarussarjasta ne vanhempien lempilapset.

– Etenkin jos vauva on helppohoitoinen ja esikoinen puolestaan haastavassa iässä, heitä voi alkaa helposti verrata keskenään ja kuopus tuntua jopa rakkaammalta.

Oulasmaa tietää, että etenkin äidit vaativat itseltään tiukkaa tasapuolisuutta.

– Äidit voisivat harjoittaa enemmän itsemyötätuntoa. Vanhemmalla ei ole lupa olla pettynyt lapsen ominaisuuksiin, mutta kaikki tunteet ovat inhimillisiä ja sallittuja.

Vaikka epäreiluista tunteista puhuminen tuntuu olevan monille äideille tabu, tunteita ei kuitenkaan kannattaisi torpata.

– Kun ne tunnistaa ja hyväksyy itsessään, niille voi myös tehdä jotakin.

Ja tietenkin niille kannattaisi tehdä jotain, sillä lapsi huomaa kyllä nopeasti, jos vanhemman silmistä paistaa ilo ja onni vain vauvaa katsoessa. Kerron Oulasmaalle, että minusta tuntuu kuin pettäisin esikoista vauvan kanssa.

– Myös esikoisesta voi tuntua samalta kuin miltä sinusta tuntuisi, jos miehesi hankkisi nuoremman ja nätimmän kumppanin ja toisi hänet kotiinne asumaan.

Nyt minua hävettää vielä enemmän, sillä esikoinen on käyttäytynyt pikkusiskoaan kohtaan koko ajan yksinomaan kauniisti ja suojelevasti.

Oman ikävän käytöksenä tajuaa usein vasta viiveellä, vasta kun huono omatunto iskee.

Oulasmaa kehottaakin puhumaan tunteistaan avoimesti ja rehellisesti myös kumppanille. Hänen kanssaan voi sopia, että kummallakin on oikeus huomauttaa, jos huomaa toisen käyttäytyvän ikävästi tai epäreilusti lasta kohtaan.

– Mutta tästä kannattaa sopia etukäteen, sillä muuten tulee helposti vain riitaa: mikä sinä olet minun vanhemmuuttani arvostelemaan?

Esikoinen on käyttäytynyt pikkusiskoaan kohtaan koko ajan yksinomaan kauniisti ja suojelevasti.

Oulasmaa myös lohduttaa, että vanhemman ei ole koskaan myöhäistä muuttaa käytöstään. Lapset kun ovat varsin joustavia.

– Eipä meistä kukaan selviä aikuiseksi ilman traumoja. Etenkin äidit voisivat ottaa rennommin ja ajatella, että suhde lapseen on ihmissuhde siinä missä muutkin, ja kaikissa suhteissa tulee erilaisia vaiheita. Vaikka lapsi tuntuisi nyt etäisemmältä, se ei tarkoita, etteikö hän taas myöhemmin voisi olla läheisempi.

Oulasmaa muistuttaa, että vanhemmuudessa on erilaisia vaiheita, jotkut niistä toisia helpompia. Toisten mielestä vauva-aika esimerkiksi on ihaninta, toiset taas kokevat sen raskaana ja nauttivat lapsesta enemmän kouluikäisenä.

Vaikka lapsi tuntuisi nyt etäisemmältä, se ei tarkoita, etteikö hän taas myöhemmin voisi olla läheisempi.

Vanhemmat harvoin kokevat tietyn vaiheen samalla tavalla. Silloin se, jolla on helpompaa, voi ottaa suurempaa vastuuta lapsesta.

– Läheisyys lapsen kanssa löytyy kyllä uudestaan, kun hänen kanssaan vain alkaa viettää aikaa, Oulasmaa vakuuttaa.

Hän korostaa lähipiirin tukea: äidille täytyy järjestää tilaisuuksia olla esikoisen kanssa. Perheissä solahdetaan helposti siihen, että vain äiti hoitaa vauvaa ja kohta vauvalle eivät enää muut kelpaakaan.

Näin huomaan meilläkin käyneen.

– Voi kysyä, onko äiti riippuvaisempi vauvasta kuin vauva äidistä? Vauva kyllä tottuu muihinkin hoitajiin, kun vain alkaa totuttaa.

Seuraavana iltana syötän vauvaa ja kuuntelen, kuinka mies ja poika höpöttelevät vessassa hampaita pestessään.

Välillä huomaan ikävöineeni jopa aikaa ennen vauvaa.

Tunnen kateuden piston: poika kertoo nykyään asioitaan mieluummin isälleen kuin minulle. Heillä on kahdenkeskiset juttunsa, joista olen ulkona.

Tietenkään rakkauteni esikoista kohtaan ei ole kadonnut. Itse asiassa minulla on häntä hirveä ikävä. Välillä huomaan ikävöineeni jopa aikaa ennen vauvaa.

Tiesin jo ennestään, että kun perheeseen tulee vauva, myös parisuhdetta täytyy muistaa vaalia. Mutta miten en tajunnut, että sama pätee myös suhteeseen esikoisen kanssa?

Nostan rinnalle nukahtaneen vauvan omaan vuoteeseensa. Mies on jo aloittamassa iltasatua pojalle, kun pyydän päästä jatkamaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tärkeintä on yhteys itseen ja yhteys toisiin, Petra sanoo. Kuvat: Amanda Aho
Tärkeintä on yhteys itseen ja yhteys toisiin, Petra sanoo. Kuvat: Amanda Aho

– Maailmani pyörähti ympäri, kun tutustuin kiintymysvanhemmuuteen, sanoo Petra Masko.

Mitä me syödään illalla? kahdeksanvuotias Joa kysyy.

Katsotaanpa, Joan äiti Petra vastaa.

Jääkaapin oveen kiinnitetystä taulukosta se selviää: pizzaa ja jäätelöä.

Ennakointitaulukko on auttanut...

Toinen on väsynyt ja kyllästynyt, toinen loukkaantunut. Älkää ainakaan erotko vauvavuonna, kirjoittaa Outi Kaartamo.

Haluatko lisää lapsia?

Ehkä.

Mitä miehesi ajattelee?

Varmaan olisi ihan tyytyväinen, saisi vielä tämän vuoden puolella seksiä.

Pienten lasten vanhempien parisuhdeongelmat ovat aina samat, laskettavissa yhden käden sormilla. Ei ole yhteistä aikaa. Toinen tekee ”huonommin”. Toinen ei tajua, mitä kaikkea toinen tekee. Parisuhde jää pienen jalkoihin. Pian yhteistä aikaa ei enää edes halua.

On hauskaa huomata olevansa osa stereotyyppistä jatkumoa. Lähes kaikki ovat vauvavuoden jälkeen samassa jamassa. Se ei ole parisuhteen syy, vaan asetelman syy.

Siitä vanhemmasta, joka on hoitanut lasta enemmän, on tullut työnjohtaja. Hän on väsynyt ja kyllästynyt, noin niin kuin kaikkeen. Toinen ei ymmärrä sitä, koska ei ole yhtä väsynyt, vaan loukkaantunut siitä, että on jäänyt ulkopuolelle.

Tilanne on sama anoppien, miniöiden, ex-puolisoiden ja bonuslasten kanssa. Kaikki ovat mukavia ihmisiä, mutta asetelma aiheuttaa hankaluuksia. On aivan selvää, että myös minusta, ihanasta ihmisestä, tulee kauhea anoppi. Kauhea vaimo olen jo nyt.

Ero tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä toinen on niin vaikea. Silti nämä samat rasittavat ihmiset onnistuvat seuraavissa suhteissaan.

Suuri osa pariskunnista eroaa, kun lapset ovat pieniä. Se tuntuu hyvältä ratkaisulta, sillä toinen on niin vaikea. Silti nämä samat rasittavat ihmiset onnistuvat seuraavissa suhteissaan.

Asiantuntijat kannustavatkin pienten lasten vanhempia tekemään erityistä parisuhdetyötä. Eräs tuttu isä valitti, että jos suhteen eteen täytyy työskennellä, siinä on jo lähtökohtaisesti jotain vikaa. Mainitsinko jo, että tämä ajattelija oli juuri eronnut pienen lapsensa äidistä?

Parisuhdetyö tuntuu tietenkin työläältä. Kun hinkkaa ahteri pystyssä sedimenttikerroksia lattiasta neljättä kertaa päivässä silmä kipeänä sinne lentäneestä perunasta samalla, kun puoliso laiskottelee töissä, hänen tunteensa ja omat väärät teot tai sovintoseksi eivät kauheasti kiinnosta. Niillä ei paranneta pitkään muhinutta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Parisuhdetyytyväisyyttä parantaa tutkitusti se, että pystyy näkemään kiistat ulkopuolisen näkökulmasta: syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä, vaan yhteen näkökulmaan jumittumisessa.

Ajatus on kiinnostava. Syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä vaan ajatusmallissa. Se on suloista ja liikuttavaa.   

Jos parisuhteen perusongelma on kaikille yhteinen, niin ehkä ratkaisukin on.

Syy erkaantumiseen ei olekaan minussa tai hänessä vaan ajatusmallissa.

Vaihtamalla paranee varmasti vain muuttofirman tulos.

Vauvanhoitosuhteen palautuminen parisuhteeksi vaatinee parisuhdetyötä, mutta en väheksyisi myöskään liioiteltujen huomionosoitusten, ankaran sekstailun ja ansiotyöhön palaamisen merkitystä.

Outi Kaartamo on toimittaja ja vuoden ikäisen lapsen äiti. Hän ostaa Facebook-kirppiksiltä lastenvaatteita, joita ei tarvitse, koska haluaa kirjoittaa kuvan alle ensimmäisenä av yv. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollillan kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.