Kuva: Lilli Haapala
Kuva: Lilli Haapala

On vaikea sanoa ääneen, että väsyy omasta rakkaasta arjestaan. Miksi itselleen on niin vaikea olla myötätuntoinen, pohtii Marjut Ollila.

Hetki ennen kaatumista on lähes taianomainen. Sitä tietää menevänsä nurin, vaikka kuinka räpyttelisi käsiään. Liikettä ei enää pysäytä mikään, ja aika tuntuu kuluvan kuin hidastetussa filmissä.

Noiden sekunnin sadasosien aikana ehtii kelailla yllättävän paljon. Yksi ensimmäisistä ajatuksista on usein tämä: hitto miten noloa, toivottavasti kukaan ei näe!

Viimeksi kaaduin näyttävästi keskellä Turun toria. Kipeä nilkka ja ratkennut housujen polvi eivät pännineet lainkaan yhtä paljon kuin pannuttaminen kymmenien silmäparien edessä.

Ympäriinsä lennelleiden omenien posket olivat samaa punertavaa sävyä kuin omanikin.

Kädet ilmaa kahmien yrittää pitää kaikki pallot ilmassa ja samalla räpiköidä arjessa eteenpäin.

Ihanaa ja kamalaa, että kukaan ei tullut kysymään, miten kävi. Nilkutin häpeissäni ja hyvin vähin äänin pois näyttämöltä. Kuinka voin olla tällainen tunari!

Samalta tuntuu, kun kaatuminen on henkistä sorttia. Kädet ilmaa kahmien yrittää pitää kaikki pallot ilmassa ja samalla räpiköidä arjessa eteenpäin. Väistämätön on silti edessä, ja sitä varmemmin, mitä kauemmin äärirajoilla koettaa taiteilla.

Pam, pam, pam... pallot putoavat kuitenkin päähän ja vierivät ties minne. Häpeillein miettii, että kunpa nyt kukaan ei näkisi, miten pihalla ja pää solmussa tässä ollaan.

Tuntuu vaikealta myöntää itselleen, että väsyy omasta rakkaasta arjestaan, juuri siitä, jonka on itselleen halunnut ja saanut.

Vielä vaikeampaa sitä on sanoa ääneen. Sillä jos on vielä onnistunut olemaan vertaamatta omaa jaksamistaan muiden jaksamiseen, jostain löytyy kyllä se välkky, joka tietää kertoa, miten ennen kyllä hiihdettiin kymmenen lasta reppuselässä lypsämään sata lehmää, ja muuten ilolla!

Tyypillisimmin vertailu tapahtuu kuitenkin vain omassa päässä: miksi minä muutun veteläksi villasukaksi, vaikka hoidettavia asioita on vain kauhallinen, kun joku toinen jaksaa hoidella hommia ämpärillisen verran.

Jostain löytyy kyllä se välkky, joka tietää kertoa, miten ennen kyllä hiihdettiin kymmenen lasta reppuselässä lypsämään sata lehmää, ja muuten ilolla!

Toisen ihmisen kykyä jaksaa arkeaan ei kuitenkaan voi pitää oman jaksamisen mittatikkuna. Olympiatason voimistelijakin kun saattaa vetää turvalleen torin katukiveyksen kohdalla.

Itselleen kannattaisi opetella puhumaan kuin parhaalle ystävälleen. Harva meistä menisi väsynyttä sättimään, mutta oman itsen kohdalla se tuntuu tapahtuvan lähes automaattisesti. Ystävältä kysyisi, kuinka voisi olla avuksi.

Samaa lempeyttä voi opetella käyttämään itseensä. ”Teit parhaasi. Hienosti muuten kaaduttu, alastulosta annan kymmenen pistettä! Ensi kerralla koetahan mennä istumaan ja laittaa turhat pallot koriin jo ennen kuin alkaa päässä vipata.”

Marjut Ollila on 8- ja 3-vuotiaiden lasten sekä kahdeksankuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.