Äitiyden haasteet voi joskus olla helpompaa tunnustaa somessa kuin kasvokkain. Kuvitus: Jenni Väre
Äitiyden haasteet voi joskus olla helpompaa tunnustaa somessa kuin kasvokkain. Kuvitus: Jenni Väre

Sari Kontra löysi pikkulapsiarjen pyörityksessä monet neuvot ja niksit sosiaalisesta mediasta.

Istun imettämässä viisiviikkoista poikaani neljättä tuntia putkeen. Sohvannurkkaan on painunut kuoppa, sillä esikoiseni rintamaratonit kestävät poikkeuksetta useita tunteja. Aamukahvini on kiertänyt mikron kautta jo kaksi kertaa, ja kello on jo pitkälti yli puolenpäivän.

Epätoivo hiipii pyjamani sisään. Voiko olla normaalia, että vauva on kiinni rinnassa koko päivän? Eikö se saa tarpeeksi maitoa?

Selkää ja takapuolta kolottaa, mutta en uskalla nousta, sillä vauva on juuri vaipunut ruokailurupeamansa seitsemänteentoista unihorrokseen. Mitä neuvolassa sanottiinkaan imuotteesta? Ehkä poikani ei osaa imeä oikein ja on siksi näin nälkäinen. Katson ymmyrkäisenä pientä myttyä, joka roikkuu kiinni minussa, ja huoli valtaa mieleni.

Nappaan kännykän ja surffaan imetysaiheiseen keskusteluryhmään. Aloin seurata keskusteluja jo raskausaikana, vaikka silloin ne tuntuivat vierailta. Nyt ryhmässä puhutaan minun elämästäni. Mistä tiedän, riittääkö maito? Miten ne tiheän imun kaudet nyt menivätkään? Kuka muu imettää juuri nyt?

Ketjuun postatuissa kuvissa näkyy äitejä, joiden edellisestä suihkusta on yhtä kauan kuin minullakin.

Jokainen kysymys on kerännyt lukuisia kommentteja. Kyllä, vastasyntynyt syö tuntikausia. Se on ihan normaalia! Äidit tsemppaavat toisiaan omilta sohviltaan. Ketjuun postatuissa kuvissa näkyy äitejä, joiden edellisestä suihkusta on yhtä kauan kuin minullakin.

Huojentuneena nuuhkaisen syvään uneen vaipuneen poikani päälakea. Otan lokoisamman asennon niin fyysisessä kuin henkisessä imetyskuopassani. Näin on hyvä.

Sosiaalisesta mediasta on tullut keskeinen vertaistuen tarjoaja vanhemmille viimeisten kymmenen vuoden aikana, vahvistaa kulttuurihistorioitsija Suvi-Sadetta Kaarakainen. Hän tutkii digitaalista kulttuuria Turun yliopistossa.

Tämä on tietysti luontevaa, käytimmehän me kolmekymppiset somea jo ennen lastemme syntymää. Tuntuu kaukaiselta ajatukselta, että vielä parikymmentä vuotta sitten äidit ja isät perustivat sähköpostiryhmiä saadakseen tietoa ja tukea hampaiden puhkeamisesta tai uhmaraivareista.

Netin keskusteluryhmissä saan varauksetonta tukea, josta tulee hyvä mieli. Tunnen, että olen oikeassa enkä outo.

Oman vauvavuoteni aikana saan somesta ennen kaikkea luottoa omiin valintoihini. Käy jopa niin, että ventovieraat ihmiset auttavat minua seisomaan omien arvojeni takana. Imetän lapsentahtisesti ja nukumme perhepedissä, ja joudun perustelemaan tätä lähipiirissäni useille ihmisille. Netin keskusteluryhmissä sen sijaan saan varauksetonta tukea, josta tulee hyvä mieli. Tunnen, että olen oikeassa enkä outo.

Toisaalta huomaan nopeasti keskustelupalstojen ansat. Kun joku tekee toisin kuin minä, esimerkiksi siirtää lapsensa nukkumaan pinnasänkyyn tai jopa omaan huoneeseen vain muutaman kuukauden ikäisenä, muutun varsinkin äitiyteni ensikuukausina hetkessä epävarmaksi. Pitäisikö minunkin? Olenko minä hyvä äiti?

Maailmaan – ja someen – mahtuu lukemattomia tapoja olla hyvä äiti.
Maailmaan – ja someen – mahtuu lukemattomia tapoja olla hyvä äiti.

Kaarakainen ymmärtää suorituspaineeni. Netin keskustelut ja kuvat piirtävät omalta osaltaan hyvän vanhemmuuden kriteereitä. Esimerkiksi tietyt vaatekuosit ja vaunumerkit, jopa pipon trendikäs tupsu, kielivät sosiaalisesta statuksesta vanhempana.

Nettikeskustelut ovat usein hyvin tunnepitoisia. Kaarakainen tunnistaa ilmiön: vanhemmuuteen liittyvissä asioissa totuuksia halutaan nähdä erityisesti sellaisissa asioissa, jotka koetaan itselle oikeiksi ja tärkeiksi. Sosiaalinen media on erityisen oivallinen väline vahvistamaan juuri oman vanhemmuuden kuplaa.

– Hyvin harva asia on kuitenkaan absoluuttisesti vain siten, miten joku sen somessa esittää. Mielipiteet ja niiden pohjalta tehdyt ratkaisut on tunteellisimmissakin tilanteissa tärkeä suodattaa. Maailmaan mahtuu lukemattomia erilaisia tapoja olla äiti.

Vanhemmuuteen liittyvissä asioissa totuuksia halutaan nähdä erityisesti sellaisissa asioissa, jotka koetaan itselle oikeiksi ja tärkeiksi.

Onneksi netistä löytää aina myös ne samanmieliset vanhemmat. Etsiydyn itse hyvällä omallatunnolla sellaisten äitien virtuaaliseen kahvitteluseuraan, jossa vaatteiden merkkiä tärkeämpää on , että lapsi saa ryömiä ja remuta asuissaan rauhassa.

Erityisen riemuissani olen löytäessäni somekirppareilta laadukkaita, arkeamme helpottavia tavaroita. Kudottu ja sopivan pehmeäksi käytetty kantoliina osoittautuu todelliseksi helmeksi flunssaista lasta hoitaessa.

Some pelastaa myös yllättävissä tilanteissa. Neljän kuukauden ikäisenä poikani herää yöllä huutamaan sydäntä särkevästi. Pomppaamme mieheni kanssa molemmat sängystä ja olemme hädissämme unissaan raivoavan lapsen kanssa. Mies pitelee huutavaa lasta samalla, kun etsin netistä tietoa vauvaikäisen yöraivareista.

Päädyn muutaman hakusanan kautta tuttuun someryhmään. Selaan toisten äitien linkittämiä asiantuntija-artikkeleita ja ymmärrän näidenkin karmeankuuloisten univaikeuksien kuuluvan aivojen kehitykseen. Tämän täytyy olla kauhukohtaus.

Mies pitelee huutavaa lasta samalla, kun etsin netistä tietoa vauvaikäisen yöraivareista.

Pyry? Pihka? Ehkä Puro? Oma vauvani nukkuu päiväuniaan, ja eläydyn ideoimaan luontoaiheisia nimiä tulevalle lapselle, jonka perhettä en edes tunne. Minusta on hauskaa, että perheet ovat valmiita pohtimaan tällaisiakin asioita ventovieraiden kanssa. Onpa kaunis nimi! Tuota en ole kuullutkaan!

Seuraan pinoutuvia ehdotuksia innokkaasti parittaessani samalla hajamielisenä sukkia. Muutakin tekemistä piisaisi, mutta juuri tällä hetkellä tämä on äärimmäisen rentouttavaa.

Laitan yleensä kännykän tai tabletin sivuun poikani herätessä. Jos eksyn surffailemaan lapseni makaillessa vieressä leikkimatolla, syyllisyys iskee saman tien.

Mitä sanoivatkaan tutkimukset somevanhempien taaperoiden puheviivästymistä? En varsinkaan halua, että kukaan näkee minua kännykkääni uppoutuneena vauvan seurassa, ja vältän siksi somettamista julkisilla paikoilla lapsen ollessa valveilla.

Kaarakainen onneksi rauhoittelee muistuttamalla, että loppujen lopuksi netissä viipyily on aika arkipäiväinen asia, jonka määriin voi itse vaikuttaa.

– Toki vanhemman ja lapsen vuorovaikutus voi häiriintyä liiallisesta netissä roikkumisesta, mutta sosiaalinen media itsessään ei aiheuta mitään yksin. Jos vuorovaikutus häiriintyy, taustalla on muutakin, Kaarakainen painottaa.

Jos eksyn surffailemaan lapseni makaillessa vieressä leikkimatolla, syyllisyys iskee saman tien.

Helpottaa kummasti, kun ynnäilen, kuinka monta tuntia vuorokaudesta kuitenkin olen todella läsnä lapselleni. Usein kotona ollessa saattaa mennä tunteja, etten edes tiedä, missä puhelimeni on.

Sometuttavien vertaistuki saa aivan uuden merkityksen esikoiseni yksivuotispäivän korvilla. Olen ehtinyt iloita uudesta raskaudesta pari viikkoa, kun se todetaan kohdunulkoiseksi.

Surussani löydän ruudun takaa saman kokeneet naiset. Kukaan ei vähättele fyysisiä tuskiani, henkisestä kivusta puhumattakaan. Tosielämässä tyydyn kuittaamaan epäonnisen raskauteni olleen vain solumöykky ilman mahdollisuuksia kehittyä vauvaksi. Pettymyksen tuska ja keskeytyneen raskauden suru ovat kuitenkin paljon kovempia kuin annan muiden ymmärtää.

Somessa minun ei tarvitse selitellä haavettamme lasten pienestä ikäerosta. Viivähdän keskusteluryhmässä vain hetken aikaa, eikä tuskani sillä täysin poistu, mutta ainakin tiedän, etten sure yksin.

Kukaan ei vähättele fyysisiä tuskiani, henkisestä kivusta puhumattakaan.

Muutamia viikkoja myöhemmin herään eräänä yötä saamatta heti uudelleen unta. Mies ja poika nukkuvat toistensa kyljissä kaksi- ja puoli metriä leveän sänkymme toisessa päässä. Vaihdan muutaman kerran asentoa, mutta unen viipyessä nappaan puhelimen ja etsiydyn tuttuihin keskusteluryhmiin.

Profiilikuviltaan ja nimiltään tutut äidit tsemppaavat toisiaan vain joitain minuutteja aiemmin päivittyneissä keskusteluissa. Aiheet vaihtelevat arkisista lempivaatteiden kutistumisista syvällisempiin ja raskaampiin, kuten parisuhdepulmiin tai läheisen sairastumiseen. Surffaan muutamia minuutteja, lähettelen muutamat peukutukset sekä virtuaalisydämet ennen kuin suljen puhelimen.

Jokaisella meillä on omat haasteemme. Onneksi some valvoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kalapuikoista tulee minulle vieläkin mieleen äitiysvapaa. Niiden äärellä käytiin monta tärkeää keskustelua.

Pian siellä. Tuon kalapuikkoja!

Ystävän viesti pelastaa päivän. Minä ja vauva saamme seuraa.

Äitiysvapaalla on päiviä, jolloin kaikki tuntuu kepeältä. Vaunukoppaan mahtuu tämä kaikki uusi ja ihana, ja päiväkahvi maistuu poikkeukselliselta vapaudelta. Sitten on niitä päiviä, jolloin väsymys harmauttaa mielen, ja koko maailma kutistuu kahvikuppiakin pienemmäksi.

Äitiystävälle voi avata oven yöpuvussa, ilman että on siivonnut tai laittanut ripsiväriä.

On helppo sanoa, mikä äitiystävässä on kullan­arvoista: hän tietää tunteen. Hänelle voi avata oven yöpuvussa, ilman että on siivonnut tai laittanut ripsiväriä. Hän selättää ihan samaa sekamelskaa ja valvottuja öitä.

Toisilla on hätäkahvit, minulla ja ystävälläni oli kalapuikot. Hänen pakastimestaan niitä löytyi aina, minä puolestani taioin lautasille lisukkeet. Keittiönpöydässä jaoimme vauvojen vaiheet, puimme parisuhteen senhetkistä tolaa ja pohdimme, mitä töihin paluu toisi tullessaan.

Näinä iltapäivinä kello ei pysähtynyt kuten niin usein kaksin vauvan kanssa.

Samanlaista mahdollisuutta istahtaa alas, kysyä ja kuunnella, löytää harvoin, kun koko kaveripiiri tempoilee ruuhkavuosissaan.

Kotona ollessa moni asia tuntuu arkisemmalta kuin onkaan. Jälkeenpäin kaipaan montaa asiaa, kuten sitä, että oli aikaa pitää yhteyttä ystäviin. Tiesin tarkalleen, mitä heille kuului.

Samanlaista mahdollisuutta istahtaa alas, kysyä ja kuunnella, löytää harvoin, kun koko kaveripiiri tempoilee ruuhkavuosissaan. Käyttöä olisi jopa niille hitaasti kuluville tunneille.

Kirjoitus on Vauva-lehden 8/2018 pääkirjoitus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Illat pimenevät mutta vauvalle paistaa aurinko. Kuva: Ninna Lindström
Illat pimenevät mutta vauvalle paistaa aurinko. Kuva: Ninna Lindström

Saiko ystäväsi vauvan? Ilahduta pienokaista ja tuoreita vanhempia aurinkoisella hymynaamakortilla.

Näitä tarvitset:

  • keltaista kartonkia
  • muovisia tai pahvisia mehupillejä
  • yleisliimaa tai kuumaliimapistoolin .
  • Tee näin:

  1. Leikkaa kartongista kaksi ympyrää, halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Pätki mehupillit noin 5 sentin pituisiksi palasiksi niin, että niitä on yhteensä 30–40 kappaletta. Liimaa pillit alimmaisen ympyrän reunaan siten, että reunan yli jää pilkistämään noin pari kolme senttiä.
  2. Jos haluat, että hymynaaman voi ripustaa, kiepauta nauhasta tai nyöristä lenkki ja liimaa se pahvin reunaan.
  3. Liimaa mehupillien päälle toinen kartonkiympyrä siten, että mehupillit jäävät auringonsäteiksi kartonkien väliin.
  4. Tee hymynaama liimaamalla auringolle mustasta kartongista silmät ja suu ja punaisesta paperista posket.

 

Millaisia askarteluja tai tuunauksia olet tehnyt vauvalle? Laita hyvät ideat kiertoon Vauvan Instagramissa. Jaa kuva ja tägää se @vauvalehti #teeite.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.