Syöpähoitojen aikaan Katja teki erityisen paljon retkiä merenrantaan. Usein Siiri-tytär oli mukana. "Merestä sain kummasti voimaa." Kuva: Mikko Hannula
Syöpähoitojen aikaan Katja teki erityisen paljon retkiä merenrantaan. Usein Siiri-tytär oli mukana. "Merestä sain kummasti voimaa." Kuva: Mikko Hannula

Kun Katja Lumminen sairastui rintasyöpään, tytär kysyi pian kysymyksen kuolemasta. Alkoi yhteinen odotus siitä, koska äidin hiukset kasvavat takaisin.

"Lääkäri soitti kiirastorstain aamuna kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin juuri lähdössä saattamaan tokaluokkalaista Siiriä kouluun, mieheni ja esikoisemme Viivi olivat jo lähteneet.

Puoli vuotta aiemmin suihkussa tunsin vasemmassa rinnassani kovan, golfpallon kokoisen patin. Ihmettelin sitä pitkään, ja lopulta ystäväni pakotti minut lääkäriin. Nyt tutkimukset oli tehty, ja lääkäri kertoi puhelimessa, että minulla on rintasyöpä. Se oli tyypiltään kaikkein aggressiivisin. Molemmat rintani pitäisi poistaa.

Pakotin kyyneleet pysymään sisälläni, kunnes Siiri oli päässyt kouluun. Sitten soitin miehelleni ja kävelin eläkkeellä olevien vanhempieni luokse. Vasta siellä itkin. Mietimme yhdessä, mitä nyt tapahtuu.

Lapsille ei saa kierrellä. On sanottava, että on syöpä.

Aluksi en halunnut kertoa sairaudestani lapsille. Omat tunteeni myrskysivät niin, että tuntui mahdottomalta kohdata heidänkin ajatuksensa. Heti ensimmäisellä käynnilläni Syöpätautien klinikalla Helsingissä kuitenkin sanottiin, että sairaudesta pitää kertoa lapsille.

Hoitajat olivat asiassa tiukkoja: Lapsille ei saa kierrellä vaan pitää puhua syövästä sen oikealla nimellä. Lapset eivät menisi siitä rikki.

 

Sauna on perheellemme paikka, jossa puhutaan isoista asioista. Kun kerroin saunan lauteilla syövästä, Siiri ei oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Viivi ei sanonut mitään koko saunomisen aikana. Saunan jälkeen sohvalla halasimme ja itkimme.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata niihin niin rehellisesti kuin osasin.

Aika pian Siiri kysyi kysymyksen, jota olin pelännyt: ”Kuoletko sinä, äiti?” Kerroin, että en tiedä, mutta että Suomessa rintasyöpää osataan hoitaa tehokkaasti. Vastaus riitti Siirille. Viivi puolestaan kyseli paljon siitä, mitä tapahtuu, jos kuolen. Hän halusi tietää, että jos me molemmat vanhemmat kuolemme, muuttaisiko hän siskoni luokse ja olisiko siellä hänelle oma huone.

Lasten kysymykset tuntuivat musertavilta. Yritin vastata tytöille aina niin rehellisesti kuin osasin. Syöpähoitajani olivat neuvoneet, että jos vastausta ei tiedä, sen voi sanoa lapselle.

Puhuminen oli myös helpottavaa. On tärkeää, että lapset saavat kysyä vanhemman sairaudesta ihan mitä tahansa ja näyttää kaikki tunteensa. Sanoin tytöille erikseen, että he saavat yhä kiukutella. Tunteita ei saa pantata, äiti kyllä kestää ne.

 

Vaikka pelkäsin, usko selviytymiseen oli koko ajan voimakkaampi. Syöpähoidot lähtivät heti vauhdilla käyntiin. Lopulta vain toinen rintani poistettiin, ja kirurgi rakensi tilalle uuden rinnan selkälihaksestani.

Ajatus hallitsemattomasti irti lähtevistä hiuksista oli minulle vaikea. Keksin, että menen itse luottokampaajalleni ajelemaan pääni kaljuksi päivää ennen sytostaattihoitojen aloitusta. Otin tytöt mukaan. Ajattelin, että ehkä en näyttäisi heistä niin pelottavalta, jos he näkevät muutoksen.

Hiuksista tuli tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani.

Kun hiukseni putoilivat kampaamon lattialle, itkin ja nauroin vuorotellen. Tuntui ihanalta, kun Viivi sanoi lopuksi ”Äiti, sä näytät niin hyvältä!’ Tapahtumasta jäi todella voitonriemuinen olo: minä hallitsen tätä syöpää, ei toisinpäin!

Hiuksista tuli lopulta tärkeä symboli, jonka avulla etenkin Siiri hahmotti sairauttani. Kerroin, että äiti parantuu, kun hiukset kasvavat takaisin. Yhdessä odotimme, milloin näin käy.

Sytostaattihoitojen aikana en jaksanut juuri muuta kuin maata sohvalla. Tytöt pötköttelivät usein vieressäni, minä nukuin ja he katsoivat tv:tä. Lapset myös yrittivät auttaa. Siiri kantoi minulle sohvalle banaanijugurttia. Kun kävimme uimassa tai retkillä merenrannassa, tytöt pakkasivat minulle eväitä mukaan.

 

Itselleni oli tärkeää yrittää selviytyä edes pienistä arjen askareista. Sain suurta tyydytystä, jos jaksoin kävellä jääkaapille tai ladata pyykkikoneen. Yritin myös koko ajan tsempata itseäni ajattelemaan positiivisesti. Jes, tänään jugurtti maistuu paremmalta kuin eilen! Jes, jaksoin katsoa tv-sarjasta jakson nukahtamatta!

Syöpähoidot purivat hyvin. Pian hoitojen päätyttyä hiukseni alkoivat taas kasvaa. Se oli lapsille huojentava merkki – äiti on parantunut.

Elän tavallista arkea, mutta en pelkää enää kuolemaa.

Nyt käyn vuoden välein syöpäkontrollissa. Minulla on jatkuva lääkitys, eikä suurta pelkoa sairauden uusiutumisesta ole.

Syöpä on tehnyt sen, etten enää pelkää kuolemaa. Se tulee, kun aika on. Oma aikani ei vielä ollut, vaan nyt elän taas tavallista arkea, välillä ihanaa ja välillä raivostuttavaa. Joskus hermostun lapsille, kuten ennenkin. Lattialla lojuvat vaatteet saavat nalkutushanani auki. Mutta uskon, että niin sen pitää mennäkin. Kun ajatukseni pysyvät arjessa ja tässä hetkessä, tiedän, että olen parantunut.

Lastenhoitaja Katja Lumminen, 39, asuu miehensä sekä lastensa Viivin, 16, ja Siirin, 10, kanssa Vihdin Nummelassa. Lokakuu on rintasyöpätietoisuuden kuukausi, jolloin Roosa nauha -kampanjalla kerätään varoja rintasyöpätutkimukseen.

Meidän Perhe 10/2016