Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Kun seuraavan kerran nolottaa kysyä lastenhoitoapua, muista, että oikeastaan teet palveluksen.

Joka kerta se on yhtä vaikeaa. Kun pitää tarttua puhelimeen ja pyytää apua lastenhoitoon, käyn mielessäni aina saman painin.

Kuormitanko liikaa? Muillakin on kiireensä ja huolensa.

Väkisinkin käy mielessä se klassinen: mitä he ajattelevat minusta? (Miksi se on ahnehtinut enemmän lapsia kuin pystyy kunnialla hoitamaan? Miten se on aina tuollainen sekava sählä?)

Sitten käyn läpi vaihtoehdot. Olen kuumeessa ja mies iltatöissä, lapsi pitää hakea päiväkodista parin kilometrin päästä. En ole siinä kunnossa, että jaksaisin kävellä. Kuumelääkettä naamaan ja bussiin muita tartuttamaan? Jospa sittenkin kysyisin naapurissa asuvalta ystävältä, ehtisikö hän työpäivänsä päätteeksi koukaista päiväkodin kautta ja saattaa lapsen kotiovelle.

Toivon, että samalla madallan rimaa myös toiseen suuntaan.

Näinä hetkinä jokainen hiekkalaatikon laidalla solmittu ystävyys on kullanarvoinen. Yritän niellä nolouteni, karaista itseäni ja hajauttaa avunpyynnöt vuorotellen mahdollisimman monelle, etten rasittaisi ketään kohtuuttomasti. Toivon, että samalla madallan rimaa myös toiseen suuntaan. Uskalsin pyytää sinulta apua, uskalla sinäkin minulta!

Jos oikein haluan tsempata itseäni, hoen mielessäni, että oikeastaan avun pyytäminen on lahja. Tutkimusten mukaan muiden auttaminen lisää omaakin onnellisuutta. Kun kehtaa pyytää apua, antaa toiselle mahdollisuuden tuntea auttamisen iloa.

Eniten kuitenkin lohduttaa, kun ajattelen, miltä tuntuu, kun joku turvautuu minuun. Hyvältä! Kyllä, meille saa mielellään tulla illalla pariksi tunniksi hoitoon. Mukavaa, että luotat ja uskallat kysyä. Pieni vaiva, iso ilo.

Kysythän toistekin?

Käy Meidän Perheen Facebookissa tai Instagramissa ja laita hyvä kiertoon!

Lisää aiheesta myös syyskuun Meidän Perheen jutussa Auttaminen kannattaa aina.