Timo Lavikainen lähti isyyden uudelle kierrokselle viisi vuotta sitten. Siitä käynnistyi kasvuprosessi.

Vaaleanpunaiset keittiönkaapit, sähkörummut keskellä olohuonetta ja koira ruokapöydässä. Ne ovat normiarkea näyttelijä Timo Lavikaisen tuoreessa kodissa.

Se on rakkain paikka, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Perhe muutti Nurmijärven-taloonsa viime keväänä, ja remontin on tehnyt Maikki-vaimo. Timo on katsonut vierestä, kokannut ja ehdottanut glitter-maalia yhteen seinään. Ehdotus meni läpi. Työnjako toimii hyvin.

Ruokapöydässä omalla paikallaan istuva amerikanbulldoggi Anita on perheen silmäterä. Kun se vaatii piparia, Maikki heltyy ja Heta, 9, pussailee itsensä kokoista koirajättiä.

Anitasta perhe on erityisen ylpeä siksi, että se on koira, joka oppi vanhanakin uusia temppuja. Se oli kuusi, kun antoi ensi kerran tassua, ja seitsemän, kun oppi uimaan.

Uuden oppiminen vanhempana pätee Timoonkin. Hän lähti isyyden uudelle kierrokselle viisi vuotta sitten. Heta tuli Maikin mukana, ja siitä käynnistyi sekä Hetan että Timon kasvuprosessi. Timosta olisi ollut helpompaa olla leppoisa joo joo -isä, sillä sellainen hän oli omalle tyttärelleen Janicalle, 19. Maikki oli tottunut päinvastaiseen.

– Tekisin nyt ensimmäisessä isyydessäni toisin kaiken sen, mitä olen oppinut aikuisena Hetan kanssa. Mutta asiat eivät mene aina niin kuin kuvitteli, Timo sanoo.

"Kuvittelin olevani täysi aikuinen ja tosi kypsä."

Janican syntymä oli onni, joka oli melkein viety pois. Timoa ja hänen silloista avovaimoaan varoiteltiin, että raskaus menee varmaankin kesken.

Janica syntyi kahdeksannella kuulla terveenä mutta pienenä.

Timo ei ollut kovin iso itsekään. Tyttärensä syntyessä hän oli 23-vuotias. Raskaus oli yllättänyt parin, mutta Timo odotti isyyttä toiveikkaana. Joensuussa asuva nuorukainen oli mielestään jo konkari elämässä – olihan hän muuttanut kotoa 16-vuotiaana, mennyt naimisiin 18-vuotiaana ja 20-vuotiaana jo eronnut. Lapsi uuden avopuolison kanssa oli vain luonteva jatke elämälle.

– Kuvittelin olevani täysi aikuinen ja tosi kypsä silloin, Timo naurahtaa.

Vuosia myöhemmin, kun Janica oli aloittanut koulun, puhelin soi. Opettaja kysyi, miksi ekaluokkalaisella oli niin paljon poissaoloja.

Timo ei tiennyt. Hän ja Janican äiti olivat eronneet, kun tyttö oli parivuotias, ja Janica oli asunut enemmäkseen äidillään.

Timo otti tytön luokseen ja alkoi ­yksinhuoltajaksi. Hän teki jo näyttelijäntöitä iltaisin ja muusikonkeikkoja viikonloppuisin, ja Timon vanhemmista tuli Janicalle kuin toinen perhe. Perjantaisin Timo haki tytön koulusta, jätti hänet mummolaan ja palasi sunnuntaisin hakemaan. Isän ja tyttären laatuaikaa ei ollut.

"Paikkasin huonoa omaatuntoani antamalla lapselle aina periksi."

– Kun Janica muutti luokseni, suhteemme muuttui niin, että minusta tuli hänelle korostetun tärkeä. Se oli toki hyvä asia, mutta sai minut toimimaan ehkä huonommin: itse sain kasvaa niin, ettei menemisiäni ja tekemisiäni juuri rajoitettu, ja koska tunsin niin huonoa omaatuntoa kaikesta kokemastamme ja poissaolostani, paikkasin sitä antamalla Janicalle aina periksi. Olin todella lepsu isä.

Timo pyykkäsi, petasi sängyt, passasi ja teki ruoat. Janicalta hän ei vaatinut mitään.

Jos varhaisteinivuosia elävä Janica ilmoitti puoliltaöin, että isä, lähden käymään ulkona, Timo sanoi, että mene vain. Jos Janica pyysi rahaa, Timo vastasi, että tuossa on.

– Emme todellakaan eläneet missään yltäkylläisyydessä, mutta yritin antaa sen, mitä annettavana oli.

– Eihän väärää toimintamallia kuitenkaan välttämättä hoksaa ensimmäisen lapsen kohdalla, koska ei ole vertailupohjaa eikä kokemusta muusta.

 

Mä näin susta unta viime yönä, kirjoitti Maikki Timolle Facebookissa. Seuraavassa viestissä hän ilmoitti, että aikoi leipoa Timosta itselleen aviomiehen. Timon olemus ja Pohjois-Karjalan murre olivat vieneet jalat alta etänä. Maikki ja Timo eivät olleet tuttuja, mutta yhteisiä ystäviä löytyi.

Ei mennyt kauan, kun isä ja tytär Lavikainen pakkasivat tavaransa Joensuussa ja muuttivat pääkaupunkiseudulle.

Se oli teini-ikäiselle Janicalle aikamoinen sokki. Kaverit jäivät, ja uudessa kodissa odotti Maikki uusine sääntöineen.

Oli se pieni järkytys Maikillekin. Hänen nelivuotias tyttärensä osallistui kotitöihin ja auttoi ruoanlaitossa minkä osasi. Maikki oli kasvattanut Hetaa kuten häntä itseään oli kasvatettu: yhteisiä sääntöjä totellaan, jokainen tekee osansa ja rahan eteen täytyy tehdä töitä.

14-vuotias Janica ei tiennyt, miten mikropuuroa tehdään.

Maikki kiehui. Häntä ei kiukuttanut Janican osaamattomuus vaan se, ettei Timo ollut opettanut taitoja lapselleen.

– Minulla ne tilanteet keittivät yli, koska olen vaatinut Hetalta oma-aloitteisuutta ja opettelua. En kestä sitä, että seistään peukalo keskellä kämmentä eikä edes yritetä. Se sotii omaa arvomaailmaani ja kasvatusperiaatteitani vastaan, Maikki sanoo.

Sellaisista arkitilanteista alkoivat tuoreen suhteen ­pahimmat riidat. Molemmat olivat juurtuneet omiin toimintatapoihinsa ja siirtäneet niitä eteenpäin, joten korjausliikkeen tekeminen ja keskitien löytäminen kesti hetken.

– Minun oli pakko oppia, että kaikessa ei tarvitse antaa lapselle periksi. Vanhempien kiellot saavat joskus harmittaakin, ja lapselle voi tulla paha mieli aikuisen sanoista. Ja sekin on ok, Timo toteaa.

Maikki sai oppia, että vaikka hän on tulisieluinen ja tehokas, Timon kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä. Timo on jopa ylikiltti ja sanoo aina ”niin” tai ”joo”. Kun esimerkiksi uuteen autoon tuli vika jo ensimmäisenä päivänä, Timo ei aluksi olisi viitsinyt soittaa kauppaan vaan ajatteli maksaa korjauksen itse.

Toisen piirteiden hyväksymisen jälkeen riitoja ei ole ollut. Paitsi eilen: saunan ovi oli Maikin mielestä 15 sekuntia liian pitkään auki. Se laukaisi minuutin kestäneen ­väsymysraivon molemmissa, pariskunta nauraa.

"Totta kai tekee välillä kipeää, kun lapsi sanoo vastaan."

Ovikello soi keskellä yöllä. Kuusilapsisen perheen esikoinen Timo katseli, kun isä avasi oven. Taas joku laitapuolen kulkija yritti vahingossa heidän asuntoonsa. Isä ei hermostunut vaan totesi tyynesti, että taitaa olla väärä ovi ja jäi vähän juttelemaan. Sellaista kävi aika usein.

Se oli tärkein oppi, jonka Timo vanhemmiltaan sai:

– Kaikkia kohdellaan tasavertaisesti. Oli vaikka rikas ja kuuluisa tai rantojen mies, kaikille pitää olla yhtä oikeudenmukainen.

Samaa Timo on halunnut opettaa lapsille. Lavikaisten perheessä ei ole isä- tai äitipuolia eikä omia tai muiden lapsia. He ovat samaa perhettä.

Se taitaa olla syy, miten Timo voitti Hetankin kiintymyksen. Hän ei yrittänyt hurmata tyttöä Linnanmäen-retkellä ja hattaralla, koska liehittely ei ole hänen tyyliään. Timo otti Hetan omakseen tavallisessa arjessa: teki hyvää perusruokaa, opetti kuuntelemaan Motörheadia ja iski käteen soittimia, joita soitti itsekin. Siksi ne sähkörummutkin ovat keskellä olkkaria.

Samalla hän opetteli pyytämään ja vaatimaan. Kun on ruoka-aika, kitinät pois ja syömään.

– Jämäkkyyden opettelu oli helpompi aloittaa Hetasta, sillä hän oli tottunut sääntöihin. Toki voi olla haastavaa olla jämäkkä lapselle, jolla oli jo jämäkkä äiti, ettei näytä edelleen lepsulta.

Maikki kiittelee, että huoli pois Timo, hyvin on mennyt.

 

Ensimmäinen onnistumisen merkki oli, kun temperamenttinen Heta paukautti oven kiinni ja huusi vihaavansa Timoa. Siitä Timo ymmärsi, että hänen ja tytön välille alkaa tulla aitoa luottamusta.

– Se on sitä, että uskaltaa olla aidosti itsensä ja sanoa vastaan, jos siltä tuntuu, Timo miettii.

– Totta kai sekin tekee välillä kipeää. Kun Heta kiukutteli ruokapöydässä, että en syö tätä, äidin tekemä ruoka on parempaa, suupielet menivät tahtomattani alaspäin.

Janican kanssa oli vaikeampaa. Timon oli vaikea muuttaa käytöstään, kun hän oli 14 vuotta toiminut toisin.

– Kun oli elänyt pellossa elämänsä, on sieltä vaikea tulla pois. En ehkä missään vaiheessa löytänyt Janican kohdalla riittävää jämäkkyyttä.

Tytär muutti omilleen pari vuotta sitten. Välit ovat edelleen läheiset. Siitä Timo on ylpeä.

"Mikään asia ei ole sellainen, että maailma kaatuu. Sen ohjenuoran toivon tarttuvan."

Työ telkkarin prime timessa, rakkauden löytyminen aikuisena, pesästä turvallisesti lentänyt lapsi. Onnistumisia on niin kotona kuin uralla. Ne peittoavat avioeron, yksinhuoltajuuden ja taloudellisesti ja henkisesti raskaat ajat.

Timo toivoo, että on omalla esimerkillään pystynyt näyttämään lapsille, että asiat järjestyvät kyllä. Niin elämä teki Timollekin. Se osoitti, että hän on kestävää tekoa.

– Mikään asia ei ole sellainen, että maailma kaatuu, vaan kaikesta selviää. Se on tärkein ohjenuora, jonka toivon tarttuvan.

Monesta asiasta voi päättää myös itse. Nelikymppisten tienoilla Timo teki kaksi hyvää päätöstä: Syntymäpäivänään hän sanoi Maikille tahdon. Sitä ennen jäi alkoholi. Timo ajatteli, että johan hän on ehtinyt juhlia ja voisi tehdä välillä muutakin.

– En ole ikinä nauttinut alkoholia hyvän maun vuoksi. En osannut lähteä yksille, vaan kapakasta piti tulla kontaten, koska siellä voi tapahtua jotain kivaa, jos olen poissa.

Kyllä Timo voi lähteä baariin edelleen kerran vuodessa, mutta alkoholi ei ole enää nollauskeino.

– Olemme todenneet, että salilla käyminen ja saunominen ovat tehokkaampia rentoutumiskeinoja kuin yökerhossa istuminen.

Timo korostaa, että vaikka hän saattaisi tehdä nyt eri valintoja kuin nuorempana, lasten hän antaa tehdä omansa.

Ei hän itsekään kuunnellut, kun vanhemmat yrittivät joskus vihjata, että kannattaako kaikkeen kiirehtiä.

– Olisin voinut päästä elämässäni helpommalla. Virheet kuitenkin kuuluvat elämään, ja siksi en osaa pitää niitä virheinä. Ne ovat tehneet minusta tällaisen.

Meidän Perhe 3/17