Kairi (vas.) ja Laura tapaavat usein puistossa. Lasten leikkiessä ehtii jutella vaikka kasvatushaasteista. Kuva: Heli Blåfield
Kairi (vas.) ja Laura tapaavat usein puistossa. Lasten leikkiessä ehtii jutella vaikka kasvatushaasteista. Kuva: Heli Blåfield

Kairi oli tyttärensä vauva-aikana yksinäinen ja vailla äitikaveria. Hän sai uuden ystävän äitimentori Laurasta. 

Väsymys alkoi vasta, kun imetys päättyi. Puolisen vuotta Kairi, 37, heräili puolentoista tai kahden tunnin välein syöttämään tytärtään Emiliaa. Kiitos hormonien, energiaa tuntui kuitenkin riittävän.

Nykyään vuoden vanha Emilia on Kairin ja hänen puolisonsa esikoinen. Kairi ei ollut etukäteen arvannut, että imetyksen lopettaminen tuntuisi niin suurelta muutokselta. Yhtäkkiä piti keksiä uudet keinot lapsen lohduttamiseen ja nukuttamiseen. Samaan syssyyn alkoi oma väsymys. Valvomishormonien cocktail oli ilmeisesti nautittu loppuun.

– Mietin, mistä voisin saada tukea uuteen tilanteeseen, Kairi kertoo.

Virossa kasvanut Kairi muutti Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Sairaanhoitajana työskentelevällä Kairilla on töissä työkaverit ja kotona puoliso. Tukiverkko tuntui kuitenkin kaipaavan vielä yhtä lenkkiä.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Facebookissa silmiin osui HelsinkiMission, sosiaalialan järjestön, mainos mentoritoiminnasta. Äiti- tai isämentori on järjestön kouluttama vapaaehtoinen, joka toimii toisen vanhemman henkisenä tukea. Kairi soitti järjestöön ja pyysi mentoria.

Tärkein toive oli, että mentorilla olisi saman ikäinen lapsi kuin omassa perheessä.

Parin viikon päästä Kairin puhelin soi. Mentori oli löytynyt: helsinkiläisestä Laurasta, 27, tuli Kairin tukihenkilö. Toive ikäerosta täyttyi juuri eikä melkein: Lauran Ainalla ja Kairin Emilialla on ikäeroa neljä päivää.

Kun Kairi ja Laura tapasivat ensi kerran, Kairi ei ollut koskaan käynyt lapsen kanssa leikkipuistossa.

– Minä tavallaan tutustutin Kairin ja Emilian puistojen maailmaan, Laura sanoo ja naurahtaa.

Vauva-arjen rytmi oli saanut Kairin vetäytymään omaan kuplaansa. Moneen muuhun pikkuiseen verrattuna Emilia heräsi aamuisin myöhään, kahdeksalta tai puoli yhdeksältä. Kun aamutoimet oli saatu hoidettua, aamupäivän vauvakerhot ja puistokokoontumiset alkoivat jo olla ohi.

– Kyllä, olin niihin aikoihin yksinäinen, Kairi sanoo.

Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollisuus tukeutua ja kysyä mielipiteitä.

Vanhemmuus on laumajuttu, vahvistaa psykoterapeutti ja perhetutkimuksen dosentti Mirjam Kalland. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ei etenkään silloin, kun perheessä on pieni vauva.

Eräässä seminaarissa Kalland johdatteli yleisön ajatusleikin äärelle. Hän kysyi, kumpi on ahdistavampi mielikuva: yksi itkevä vauva ja vanhempi – vai samassa tilassa kymmenen itkevää vauvaa ja kymmenen vanhempaa?

Ajatus kymmenestä parkuvasta pienokaisesta herätti lähinnä hilpeyttä, Kalland kertoo.

– Kun ympärillä on muita, toisiin on mahdollista tukeutua ja kysyä mielipiteitä siitäkin, mikähän omaa lasta mahtaa vaivata. Vanhemmuus on laumajuttu.

Lue koko juttu elokuun Vauva-lehdestä!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.