Kalle ja Toivo vuonna 2013. Kuva: Milka Alanen
Kalle ja Toivo vuonna 2013. Kuva: Milka Alanen

– Toivo on opettanut minulle hetkessä elämistä, sanoo neljän lapsen isä Kalle Niinikangas.

Miltä isästä tuntuu, kun lapsella todetaan kehitysvamma? Kun nelilapsisen perheen kuopuksella Toivolla todettiin Downin syndrooma, perheen isä Kalle Niinikangas teki kuten kirjailijan on tehtävä: hän alkoi kirjoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan runoiksi.

Saamme perhehuoneen,
pari tiedotetta.
Esitteen ”Trisomia 21”,
artikkelin ”Muutos lentosuunnitelmassa”.
Siinä verrataan Down-lapsen syntymistä
siihen, että Italian sijasta olisikin päätynyt Hollantiin.
En ymmärrä vertausta.

Runokokoelma Tervetuloa Mongoliaan (Enostone Kustannus) julkaistiin maaliskuussa 2018 – samana vuonna, kun Toivo aloittaa eskarin. Miksi vasta nyt?

– Jos runokirja olisi julkaistu vuoden jälkeen Toivon syntymästä, sen tunnelma olisi ollut järkyttynyt. Puolentoista vuoden jälkeen se olisi ollut vihainen, kahden vuoden kohdalla ehkä apaattinen. Vasta nyt tuntui siltä, että kokonaisuudessa on tarpeeksi valoa ja toivoa, Kalle sanoo.

Runoihin on tallentunut monia riipaisevia muistoja vuosien varrelta:

Antakaa minulle aikaa sopeutua,
antakaa todellisia vertauskuvia joihin samaistua.

Aluksi Kalle halusi epätoivoisesti uskoa, että Downin syndroomaan löytyisi parannus. Sitten tilalle tuli pelko lapsen menettämisestä: Toivo sai pahoja hengitysvaikeuksia, ja hänelle jouduttiin tekemään iso sydänleikkaus. Ensimmäisten kolmen vuoden aikana poika sairasti kymmenen keuhkokuumetta.

– Nyt keuhkokuumeet ovat onneksi jääneet taakse, hän on vahvistunut ja hänestä on kasvanut hurmuri, joka pärjää hienosti päiväkodissa.

Toivo aloittaa tänä vuonna eskarin. Isosisko Lempi on jo koulussa. Kuva: Kalle Niinikangas
Toivo aloittaa tänä vuonna eskarin. Isosisko Lempi on jo koulussa. Kuva: Kalle Niinikangas

Samaan aikaan kun Kalle päätti vihdoin julkaista Downin syndroomasta kertovat runonsa, päätökseen tuli toinenkin pitkä projekti. Kodin yhdeksän vuotta kestänyt remontti valmistui. Kalle ja hänen vaimonsa Satu-Maaria remontoivat unelmiensa mansardikattoista taloa hirsi kerrallaan kierrätysmateriaaleista.

– Kyllähän tämä hämmentävältä tuntuu. Seuraava haave on pihasauna, mutta voi olla, että se tilataan avaimet käteen -periaatteella, Kalle sanoo.

Aikamme täällä on rajallinen, joten täytyy tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta.

Viimeisenä remontissa valmistui alakerran vanha makuuhuone, josta tulee nyt Kallen työhuone. Hän on nimittäin jättänyt äskettäin päivätyönsä kaupungin sosiaaliohjaajana ja ryhtynyt kokopäiväiseksi kirjoittajaksi.

– Toivo on opettanut minua elämään hetkessä. Aikamme täällä on rajallinen, joten täytyy tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat oikeilta. Sitä paitsi suurperheessä on kätevää, että toinen vanhemmista työskentelee kotona, Kalle sanoo.

Ala-asteikäisenä
muutamalla isolla korstolla
oli tapana kutsua minua nutipääksi,
räkiä limaa
kirjaston seinään nojanneeseen
polkupyörääni.
Tämä muistuu mieleeni äkillisenä kipuna
kun keräämme lasten kanssa
kutua lähiojasta.
(...)
Neljäs lapseni syntyy kahta viikkoa myöhemmin.
Lääkärit eivät onnittele.
Sanovat, että pojalla on kehitysvamma.
Sisaruksiinsa verrattuna
hän on lättänaamainen aksolotli
josta ei koskaan tule vikkelästi loikkivaa sammakkoa
tai tiikerisalamanteria.
Alun surun jälkeen mieli tasaantuu.
En tiedä mitä niistä korstoista kehittyi.
Minusta tuli
isä.